Ongelmani on tosi idioottimainen ja naurettava mutta tiedän etten oo ainoa vaikka joku vuosi sitten niin uskoin. Kammoan oksentamista enemmän kuin kuolemaa! En tiedä mistä se on alkanut mutta muistan että jo n. 5-vuotiaana mua peloteltiin sillä ja käytettiin kasvatuskeinona("jos et tottele, saat mahataudin"). Kun asuin vielä kotona, hiippailin usein yöllä makkarin ovelle kuunteleen jos kuulin pikkusiskoni itkevän, ja aina jos joku perheessä sai mahataudin, paastosin monta päivää etten vaan oksentais itekkin vaikka tiedän että se helpottaisi oloa. Itseasiassa parin viikon päästä tulee 20 vuotta mun viimesestä yrjöämisestä, näköjään ihminen pystyy mihin vaan tahdonvoimalla. Mutta miten tästä pääsis eroon?! Rajottaa meinaan elämää aika pahasti - pahimpaan tautiaikaan en juuri poistu kotoa, kaupoissa pidättelen hengitystä ja pesen käsiä niin että nahka lähtee, ja jos kuulen että joku on ollu mahataudissa, alkaa taas neuroottinen kierre. Jos nään bussissa jonkun kalpeennäkösen ihmisen tai Jaffa-pullon (sairasta...), saatan hypätä kesken matkan kyydistä. Nyt oon lisäks kehittäny itelleni syöpäkammon, syöpälääkkeethän tunnetusti oksettaa... Oon puhunu parille terapeutille mutta ei ne oo oikein ymmärtäny mistä on kyse. Jos joku on päässy tästä eroon, olisi kiva kuulla miten, ja muitakin kokemuksia.
oksennuskammo
pyhäyrjö
133245
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
oli kuin mun kirjotus...kamppailen tässä kanssa että hoitoon pitäis päästä, mutta kun se on niin pirun vaikeeta..mä oon oksentanu joskus 15 vuotta sitten ja pelkään sitä myös enemmän kun mitään. en voi juoda alkoholia enkä tehdä mitään mikä saattaisi lisätä oksentamisen mahdollisuutta..kunpa pääsis pian tästä pelosta eroon..
itse kärsin samaisesta kammosta jokin aika sitten. pääsin vaivasta eroon - kappas vain- oksentamalla!. olin ennen aivan varma, että minua ei kukaan saa koskaan oksentamaan, että pystyn sen estämään. ja olen joskus pystynytkin. joka tapauksessa, tällä kertaa kyseessä oli jokin kohtalaisen ärhäkkä kreikkalainen bakteeri, eikä mitään ollut tehtävissä. oksennus vain tuli. parasta on, että minua nauratti kamalasti samaa aikaa kun oksensin.( ja ei, en ollut humalassa) huomasin, että ei se nyt niin kamalaa olekaan. en minä siitä vieläkään pidä, mutta ainakin pystyn suhtautumaan hieman järkevämmin, ja jos kuulen, että jollain tuo mahatauti on, minun ei tarvitse enää välittömästä pestä käsiä, olla syömättä, ja hengittää huivin läpi, koska se muka estää bakteerien pääsyn kehooni. täysin järjetön pelko.
että siitä vaan oksentelemaan, sillä se lähtee! :D
Onpa helpottavaa kuulla, että on olemassa muitakin samanlaisen ongelman kanssa painiskelevia. Oon myös ihan pikkupojasta asti kärsinyt oksennuskammosta. Samanlaisia oireita kuin täällä on jo kuvailtukin. Oon ollut viimesten vuosien aikana mahataudissa pari kertaa ja yökkäillyt, mutta ei se kammo siitä ole lähtenyt. Helpottanut on kyllä vähän. Nykyään kyllä uskallan jo tehdä sellaista mistä mahdollisesti voisi yrjö lentää, esim. oon alkanut hiljan syömään masennuslääkettä, joka tunnetusti voi aiheuttaa pahoinvointia. Mä neuvoisin semmosta, että pikkuhiljaa voisi tutustua niihin asioihin, joita välttelee (oksentamisen pelossa). On totta, että pelko voisi lähteä rohkeasti vaan oksentamalla, mutta jos sitä pelkää enemmän kuin kuolemaa sitä ei yksinkertaisesti pysty tekemään. Ei auta, että joku sanoo, ettei se nyt niin kamalaa ole. Jossain vaiheessa pelko on kohdattava, mutta sen kohtaamisen eteen täytyy vähän tehdä ensin töitä.
Mä oon hävennyt tätä pelkoa tosi paljon. Se on ollut pahinta, kun on ajatellut, että pelkää näinkin luonnollista asiaa: mussa täytyy olla jotain tosi pielessä. Oon käynyt terapiassa, oikeastaan ihan muun asian tiimoilta, mutta on tätäkin siellä pohdiskeltu. En ole vieläkään ihan varma mihin se liittyy, mutta hyviä arvauksia on muutamia. Kontrolloimisesta siinä ainakin mun kohdalla on kyse.
Nayrettavaa se nyt ei kuitenkaan ole. Ihmiset kärsii jos jonkinlaisista peloista ja ongelmista. Onhan syöminenkin aika luonnollinen asia...
Joo, mä oon mielessäni miettiny että mullakin varmaan päällimmäinen tunne tossa on kontrollin menettämisen pelko; tuntuu etten hallitse kehoani vaan se tekee mitä sattuu ja se ahdistaa. Se hyvä tässä on että alkoholistia tai bulimikkoa musta ei voi koskaan tulla...
Mulla oli myös vielä 16-vuotiaaksi asti ihan kamala oksennuskammo. Se alko joskus ala-asteella. Joten mäkin pysyin n. 10 vuotta oksentamatta. Ja lääke tähän ongelmaan oli sama kuin eräällä aikaisemmin: oksentaminen. Ihan totta, kun kerran se 10v tauon jälkeen laattas oikeen kunnolla, niin kammoa ei sen jälkeen näkyny. Mulla oksentamisen aiheutti teinihumala. Joten jotain hyötyä tosta alaikäsenä juomisestakin näköjään oli :)
moi.... mulla ei ainaskaan mahatauti sitä helpottanut. lähinnä sitä ennen en pelännyt sitä niin paljoa, koska ajattelin että se on lähinnä "lasten" tauti eikä aikuisiällä iske. Nyt parivuotta on saanut pelätä suunnilleen jokailta että iskeekö taas.. ja se oli kyllä niin hirveetä ettei mitään muuta.
-monet lääkkeet on jääny syömättä (voi aiheuttaa pahoinvointia)
-alkoholia en ole käyttänyt enään vuosiin
-syöpäpelko on ruvennut hiipimään mieleen...sytöhoidot=pahoinvointi
-miehelleni olen heti vihainen , jos hän mainitseekin heikostaolosta...heti rupeen huutamaan että ootko taas syönyt jotain ilman käsienpesua....onneksi se jo ymmärtää pelkoni, ja ei niin välitä (vaikka pitääkin mua välillä varmaan ihan vainoharhaisena)
-niin ja sairaalassa en ole uskaltanut käydä pitkäänaikaan...pelkästään kipeitä ihmisiä
-joten näin , voi kuulostaa hullulta..mutta eiköhän tämä viellä joskus helpota.
Tulipa vielä mieleen yksi tragikoominen tapaus tähän aiheeseen liittyen. Muutama vuosi sitten kun asuin kahden kaverini kanssa kimpassa (en vieläkään tajua miksi moiseen lähdin kun tiesin että toisella oli herkkä vatsa) ja toisella oli ollut mahatauti, paastosin muutaman päivän kun pelkäsin saaneeni tartunnan. No, kunto meni sitten sellaiseksi että oli pakko lähteä sairaalaan tiputukseen. Lääkäri määräsi minut jäämään yöksi osastolle... ja - kuinka ollakaan, huonetoverini oli juuri ollut jossain mahaleikkauksessa ja yökkäili koko yön. Sainpa sitten elämäni ensimmäisen ja ainoan kunnollisen paniikkikohtauksen, ja pian huoneeseen rynnisti lauma hoitsuja; yksi tunki suuhuni diapamia, toinen piteli paperipussia johon sain hyperventiloida, ja kolmas tunki lopuksi happimaskin naamalleni. Että näin... Nyt lähinnä naurattaa, mutta silti kammoan nykyään myös sairaaloita.
Luin silmät selälläni tarinaasi oksennuskammosta, sillä itse kärsin kauan samasta ongelmasta, mutta kukaan ei oikein ottanut mua todesta enkä ole ennen kuullut, että olisi toista sellaista kuin minä olin. Mulla oli just noi samat oireet: sairaalloista käsienpesua, pelkäämistä viisi päivää sen jälkeen, kun jollain perheenjäsenellä oli mahatauti tai olin ollut tekemisissä jonkun kanssa, joka oli oksentanut (vaikkapa vaan bussissa jos kuulin jonkun valittelevan pahaa oloa ja mahatautia)Jossain vaiheessa käytin steriilihanskoja kotona, jos joku oli taudissa. Elämääni hallitsi toisten tarkkailu, huonovointisuuden merkkien etsiminen ihmisistä ja sairaalloinen pelko siitä, että oksentaa.
Kammo alkoi kun olin noin 6-7-vuotias, ja kesti siihen asti kun olin 16 ja vihdoin viimein oksensin, ekaa kertaa yli 10 vuoteen. Kammo ei antanut laantumisen merkkejä ennen kuin siis viimein jouduin oksentamaan, onnistuttuani sitä ennen pidättelemään sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Joskus oli jo niin paha olo että sylki valui suusta mutta ulos asti ei tullut, kun niin epätoivoissani pidättelin.
Ongelma oli hyvin todellinen ja uskon, että sinullekin on. Älä siis anna kenenkään vähätellä sitä! En tiedä onko sinun tapauksessasi niin, mutta minun kohdallani absurdia oli, että samaan aikaan oksennuskammon kanssa kärsin jatkuvasta pahan olon tunteesta, lähes päivittäin tunsin kuvotusta ja pelkäsin oksentavani.
Sinua ei varmasti yhtään lohduta kun sanon, että kokemukseni mukaan hyvä keino parantua kammosta on oksentaa. Tiedän, että se tuntuu ihan kamalalta ajatukselta ja vain lisää pelkoasi, mutta itse tunsin ihan samalla tavalla kunnes harvinaisen pureva vatsapöpö laittoi minut oksentamaan lähes keuhkoni pihalle, 17 kertaa yhden yön aikana. Sen jälkeen kaikki oli toisin. En enää kammonnut, koska huomasin, etten ollutkaan kuollut oksentamiseen, se ei ollut tuhonnut mua.
En tietysti vieläkään pidä oksentamisesta sinänsä, mutta tiedän nyt, mitä se on enkä enää pelkää. Päinvastoin, joskus se vaan helpottaa.
Voin vain sanoa sulle, että yritä antaa itsesi joskus oksentaa. Se ei ehkä vie pelkoa kokonaan, mutta ainakin ehkä ne sairaalloiset piirteet ja osaan suhtautua koko asiaan luonnollisemmin ja asettaa ilmiön oikeisiin mittasuhteisiin. Oksentaminen ei ole kuolema.
Onpa helpottavaa kuulla muiden kokemuksia, vielä joku vuosi sitten häpesin pelkoani hirveästi ja uskoin olevani ainoa maailmassa, ja peitin häpeäni vitsailemalla siitä jatkuvasti. Ja kyllä, mullakin oli monta vuotta jatkuvaa pahoinvointia jota tutkittiin perusteellisesti ja todettiin toiminnalliseksi tai psykosomaattiseksi. En vain kehdannut puhua edes lääkärille pelostani. Jatkuva kuvotus parani kun sain muita asioitani kuntoon mutta pelko vaivaa yhä. Tiedän etten parane ennenkuin todella oksennan, ja joskus kovan pahoinvoinnin kourissa lähes toivonkin sitä. Asiaa mutkistaa sekin että minulla on mahalaukun kiertymä, eli maha tulee kipeäksi jos syön liikaa tai huonosti sulavaa ruokaa, ja siksikin oksentaminen on vaikeaa, yökin ja hikoilen mutta en tahdo saada mitään ulos. Ehkä sekin lisää pelkoa kun se on niin vaikeaa; jos se tulisi noin vain rykäisemällä, sitä ei voisi estää. Olen koittanut purkaa pelkoa asteittain - pystyn esim. katsomaan sairaalasarjoja joissa joku oksentaa, mutta jos näen/kuulen jonkun oksentavan oikeasti,iskee jokin alkukantainen pakokauhu. Pystyn kyllä siivoamaan kissani oksennukset kun se ei voi tarttua minuun. Olen jopa miettinyt että ottaisin rauhoittavaa lääkettä ja työntäisin sormet kurkkuun mutta enpä tiedä... Hypnoosiakin olen kokeillut mutta ilmeisesti kuulun siihen ihmisryhmään joka ei vaivu hypnoosiin sitten millään. Mutta tuntuu helpottavalta kuulla että joku muu on selvinnyt hengissä oksentamisesta,ehkäpä minäkin siihen vielä jonain päivänä pystyn :)
edelleen on ikävä kyllä, ollu jo 10 vuotta >: hoidossa 3 kertaa yhteensä vuoden
Vitsi mä luulin ettei kukaan pelkää oksentamista, paitsi minä! Olin aivan hämmästynyt kun huomasin miten paljon meitä oksennuskammoisia on ja miten samanlaisia teidän oireet on!
Niin tuttua! Olen sairastanut 15 vuoden aikana oksennustaudin kaksi kertaa, ja ensimmäisestä kerrasta tuli kai se kammo. Olin silloin 7-vuotias.. Toisella kerralla 12-vuotiaana huomasin, ettei se ykääminen sitten olekaan niin kamalaa, sehän loppujen lopuksi saattaa helpottaa oloa.
Mutta kun sitten viime yönä (17-vuotiaana) tulin kipeäksi ja kuumeisena tärisin vessan lattialla ja hikoilin, ja oksennusrefleksi tuli kerta toisensa jälkeen niin voimakkaasti, että se hirveä äänikin jo kuului ja yskitti - niin enpäs vaan sitten pystynytkään oksentamaan. Samaan aikaan halusin ja en halunnut. Sydän pamppaili melkein rinnasta irti pelkästä hermostuksesta ja samaan aikaan yritin väkisin oksentaa juottamalla itselleni vettä, puremalla hampaita yhteen ja työntämällä sormia kurkkuun... mutta ei sieltä vaan mitään tullut. Olo sen kuin paheni veden juomisesta ja yökkäily kävi voimakkaammaksi. En pystynyt nukkumaan koko yönä enkä tiennyt miten päin olisin, kun oli niin huono olo.. ja siinä kyllä alkoi jo ketuttaa, etten voi oksentaa, niin paljon parempi olo siitä olisi varmaan tullut.. Voiko oksentamisen tosiaan estää se, että alitajunta ei sitä halua tehdä, vaikka fyysisesti kuinka oksettaisi ja vaikka itse oikein yrittäisi auttaa oksua tulemaan?
Alle 12-vuotiaana myös katsoin päivämäärät ihan kaikista ruokapaketeista, nuuhkin ja tiirasin kaikki leivät ja hedelmät homeen varalta ja kyselin vainoharhaisesti mitä mihinkin ruokaan on laitettu(lähinnä vanhempieni tekemään ruokaan). Kävin jopa roskiksesta kaivamassa paketteja, että näkisin niiden päivämäärän.. Jogurttia en myöskään uskaltanut noiden vuosien aikana syödä, koska sitä olin syönyt juuri ennen rajua vatsatautiani 7-vuotiaana. Äitini sanoi vievänsä minut terapiaan, jos en kohta rauhoitu. Pelkäsin myös usein sunnuntaisin, koska se oli se päivä, kun vatsatautini oli alkanut.. Jos vahingossa söin jotakin homeista, olin ihan pois tolaltani. Kuvittelin myös usein voivani pahoin tai aloin epäillä, jos joku ruoka haisi mielestäni vähänkin erikoiselle. Jos oli vatsatautia liikkeellä, pesin käsiä jatkuvasti, avasin ovenkahvat hihan suojassa ja välttelin huonovointisia ihmisiä. En koskenut käytettyihin nokkahuiluihin koulussa, vaikka ne olisi pesty. Monet sanoivat, että olen ihan niin kuin murhasarjan Adrian Monk, ihan yhtä neuroottinen ;D Sotkuiset huoneet sekä eläimet kuuluivat tosin elämääni enkä pelännyt työntää sormiani multaan tai kieriä mudassa :D
Nykyään en ole läheskään niin vainoharhainen jos ollenkaan, syön myös ruokaa jonka päivämäärä on mennyt, jos se vaan näyttää ja haisee suht normaalille. Edellisen vatsataudin jälkeen en kuitenkaan ole pystynyt syömään kukkakaalia ja juustoa yhdessä... Nirso en sinänsä todellakaan ole ja syön lähes kaikkea, mikä vaan tuntuu jotenkin järkevälle. Mitä tahansa homehilloa tai vanhaa kalaa en tosin vieläkään syö :D Ja jos syön homeisen hedelmän vahingossa, suhtaudun siihen nykyään normaalin ihmisen tavoin (niin että en minä tähän kuole, tuskin mitään edes tapahtuu). Sunnuntai on ihan tavallinen päivä enkä pelkää vatsatautisia. Näin paljon muutuin heti sen yhden oksentamisen jälkeen.. Nyt ei vaan oksennus tullut, vaikka kovasti oksetti ja olihan se pelottavaa edelleen :(
Väinönputkitee poistaa kuvotuksen tehokkaasti, haudutusaika 10 minuuttia.