mun "ongelma" on pieni ja vähäpätöinen verrattuna monien muiden tilanteeseen, tiedän kyllä, mut pakko nyt jotenki purkaa pahaa oloa.
noh, puoltoista vuotta sitte sain kuulla että mun äiti ottaa eron isästä, koska äidillä oli uus mies. otin sen todella rankasti, koska ne oli ollu naimisissa yli 30 vuotta ja siks se tuntu musta niin helvetin turhalta.
sen jälkeen rupes kaikki menee huonommin, se vaikutti mun terveyteen tosi paljon ja jouduin sairaalaanki muutamaks päiväks, ja sen jälkeen piti ruveta käymään psykologilla ja psykiatrilla säännöllisesti. sain sitte masennuslääkkeetki joita söin jotain puol vuotta.siinä vaiheessa olin muuttanu äidin ja tän mun "isäpuolen" (heittomerkeissä siks koska se ei ole edes murto-osaks mun isä, puolikkaasta puhumattakaan)kanssa uuteen asuntoon, siitä on nyt päälle vuos.
siinähän se elämä vaan rullas eteenpäin. ei mulla ollu edes ystäviä, ei oikeastaan edes kavereita. olihan mun äiti kai musta vähän huolissaan, mut sehän oli niin helvetin onnellinen ton äijänsä kanssa. mullahan meni hyvin, olihan mulla lääkkeet!
lopetin kuitenki niiden syömisen, mut psykologilla piti käydä edelleen. ei siitä mun mielestä kyllä ollu mitään hyötyä. nyt tänä syksynä lopetin siellä käymisen, mutta nyt taas joudun alottaa uudestaan lääkärin määräyksestä.
masennus on ohi, siitä saan kiittää rakasta poikaystävääni joka muutti mun elämän parempaan ilmestymällä mun elämään nyt viime kesänä.
mutta se ei oo ratkassu kaikkea. mä en vieläkään voi sietää tota äidin uutta äijää. ei me mitenkään riidellä eikä mitään, mutta mä vaan inhoan sitä. ja ajatus siitä, että se ja mun äiti on varmaan menossa naimisiin, saa mussa aikaan vaan pelkän inhon tunteen. joo, mun pitäis olla mun äidin puolesta onnellinen ja antaa sen elää omaa elämää, mutta se vaikuttaa myös muhun. mä en jaksa elää samassa talossa sen äijän kanssa mutta mulla ei ole vaihtoehtoja, alaikäinen ku olen.
noh, puoltoista vuotta sitte sain kuulla että mun äiti ottaa eron isästä, koska äidillä oli uus mies. otin sen todella rankasti, koska ne oli ollu naimisissa yli 30 vuotta ja siks se tuntu musta niin helvetin turhalta.
sen jälkeen rupes kaikki menee huonommin, se vaikutti mun terveyteen tosi paljon ja jouduin sairaalaanki muutamaks päiväks, ja sen jälkeen piti ruveta käymään psykologilla ja psykiatrilla säännöllisesti. sain sitte masennuslääkkeetki joita söin jotain puol vuotta.siinä vaiheessa olin muuttanu äidin ja tän mun "isäpuolen" (heittomerkeissä siks koska se ei ole edes murto-osaks mun isä, puolikkaasta puhumattakaan)kanssa uuteen asuntoon, siitä on nyt päälle vuos.
siinähän se elämä vaan rullas eteenpäin. ei mulla ollu edes ystäviä, ei oikeastaan edes kavereita. olihan mun äiti kai musta vähän huolissaan, mut sehän oli niin helvetin onnellinen ton äijänsä kanssa. mullahan meni hyvin, olihan mulla lääkkeet!
lopetin kuitenki niiden syömisen, mut psykologilla piti käydä edelleen. ei siitä mun mielestä kyllä ollu mitään hyötyä. nyt tänä syksynä lopetin siellä käymisen, mutta nyt taas joudun alottaa uudestaan lääkärin määräyksestä.
masennus on ohi, siitä saan kiittää rakasta poikaystävääni joka muutti mun elämän parempaan ilmestymällä mun elämään nyt viime kesänä.
mutta se ei oo ratkassu kaikkea. mä en vieläkään voi sietää tota äidin uutta äijää. ei me mitenkään riidellä eikä mitään, mutta mä vaan inhoan sitä. ja ajatus siitä, että se ja mun äiti on varmaan menossa naimisiin, saa mussa aikaan vaan pelkän inhon tunteen. joo, mun pitäis olla mun äidin puolesta onnellinen ja antaa sen elää omaa elämää, mutta se vaikuttaa myös muhun. mä en jaksa elää samassa talossa sen äijän kanssa mutta mulla ei ole vaihtoehtoja, alaikäinen ku olen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
muuttaisit sen isäsi luokse?
puhu äitis kans.