Haluaisin olla normaali

Kertoisitko lisää tuosta, ettet ole normaali? En tiedä, mutta luulen että tavoitan tunnetilan ainakin osittain. Olen saanut aikuisena ADD-diagnoosin, ja muutakin liitännäistä, esim hahmotusvaikeutta ja motorista kömpelyyttä on. Minulla on myös toistuva masennus, joka johtuu toisaalta väsymisestä, toisaalta siitä, että erilaisuuteni ja torjutuksi/väärinymmärretyksi/kiusatuksi tulemisen kokemuksien vuoksi ydinkokemukseni on arvottomuus, kelvottomuus ja vääränlaisuus. Minuakin ärsyttää vähättelevä "eihän kukaan ole normaali" - kyllä vaan jotkut saavat enemmän joukkoon kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksia kuin jotkut.

Tällä hetkellä menen taas aika syvissä vesissä, ja tuntuu, että itsevihani on liian syvällä ja liian aiheellista hellittääkseen koskaan. Mietin välillä, että jos eläin kärsii ja on vain haitaksi muille, sen kärsimykset lopetetaan, mutta ihmisen pitäisi vain sinnitellä ja tuntea joka päivä nahoissaan, miten huono ja arvoton on. Minulla on kuitenkin maailman rakkaimmat pienet lapseni, enkä voi satuttaa heitä luovuttamalla.

Vähiten huonolta tuntuu sen vuoksi nyt ajatus, että olen reilusti ja avoimesti oma itseni enkä peittele tai yritäkään olla normaali. Jos eivät ihmiset sellaisena minua kelpuuta, emme sitten ole toisiamme varten. Parhaassa tapauksessa voin asian hyväksymisen ja avoimuuden myötä paremmin tukea ja auttaa ihmisiä, jotka taistelevat samankaltaisten asioiden kanssa.

Koen olevani epänormaali myös, en ikinä kuulu joukkoon.

Ei auttaisi enään muun kuin labotomia

Kaikkihan meistä masentuneista ja ahdistuneista haluaisimme olla normaaleja mutta ikävä kyllä se ei taida olla mahdollista. Itsariakaan en kykene tekemään kun ensin varmaan joutuisin surmaamaan läheiseni etten aiheuta itsemurhallani heille kamalaa tuskaa ja häpeää. En kuitenkaan usko että voisin ikimaailmassa ryhtyä noin kammottaviin tekoihin. Olen liian hyvänlainen ihminen tehdäkseni tuollaista.

Eipä tuo vaikka muuttais toiselle puolelle maapalloa taida auttaa mitään henkisiin ongelmiin.

Haluaisin olla normaali.
Kukapa ei. Elämän laitakujia olen joutunut kulkemaan kun sisäisesti tunsin olevani niin epäonnistunut. Kiitän Kaikkeutta että sain syntyä vastakkaista sukupuolta diggaavaksi.
Viimein minäkin sain kokea seksiaktin nautintoja vaihtuneiden partnereiden kanssa.

Ongelmat eivät silti kaikonneet. Torjuin perheenperustamista haluavat naiset torjuin. Tunsin, ettei minusta olisi perheenisäksi, lasten kasvattajaksi isänä.
Viimein annoin periksi. Aloin harrastamaan itämaisia oppeja. Aluksi kuitenkin vain ns. penkkiharjoitusta. Oli ihme minusta, että se avasi luukkuja sisäisen harmonian etsimiseen.

Luulenpa, ettei minun enää tarvitse olla "normaali". Annan itselleni luvan olla zombikin tarvittaessa jos se välttämättä on tarpeen.