Kaverin masennus

Miksi olet joutunut itse selviämään? Eikö ystäväsi ole tiennyt asiasta vai eikö ole vain piitannut?

Vastatakseni viimeiseen kysymykseesi on kyllä ja ei. Kukaan ei voi pakotaa sinua auttamaan. Kyse on sinun omista voimistasi, välittämisestäsi ja monista muista asioista jotka vaikuttavat ystävyyteenne. Jos jaksat, yritä, sillä voihan olla ettei kaverisi ole yhtä vahva kuin sinä ja selviä masennuksestaan ilman tukea.

Ehkä pystyisitte tukemaan toinen toistanne jotta selviätte masennuksen suosta. Toivoisin niin, tsemppiä!

Voi kuule on niitä vaikeita aikoja kaikilla, mutta täytyy vain katsoa luottavaisena tulevaisuuten, muuta neuvoa en osaa antaa

Itse pitkäaikaismasentuneena nuorena neuvoisin seuraavaa:

Yritä saada ystäväsi puhumaan siitä, mikä häntä masentaa. Jos sinusta tuntuu, ettet jaksa yksin tukea, yritä saada hänet esim. koulukuraattorin tai terveydenhoitajan puheille. Kuten joku tuossa kirjoittikin, kaikkia meitä "masentaa" joskus, mutta sinun tehtäväsi ei ole ratkaista, onko ystäväsi masennus tällaista tavallista alavireisyyttä vai vaikeampaa masennusta, joka saattaa viedä hyvinkin syvälle.

Vaikean masennuksen tunnuspiirteitä ovat esimerkiksi alentunut keskittymiskyky. Eikö ystäväsi muista, mitä olet hänelle kertonut muutama päivä sitten? Kysyykö hän monta kertaa peräkkäin esimerkiksi kelloa? Onko hänen koulumenestyksensä yhtäkkiä selkeästi laskenut? Jos näitä merkkejä näkyy, tai huomattavaa laihtumista (ei ole välttämättä syömishäiriön merkki, vaan voi johtua masennuksesta johtuvasta ruokahaluttomuudesta), tai lihomista (suruun syöminen), yritä saada ystävä ymmärtämään, että hän tarvitsee apua. Puhu aikuiselle. Älä ajattele, että ystävä suuttuu, vaan muista, että karhunpalveluksen teet siinä, jos et kenellekään puhu ja ystäväsi vaipuu syvemmälle masennukseen.

Minä olisin aina toivonut, että joku olisi huomannut, joku olisi raahannut minut lääkäriin vaikka väkisin ja pakottanut huomaamaan tilani. Sen sijaan kukaan ei huomannut. Osasin kätkeä kaiken hymyn taakse. Opettajat aina ihastelivat, kuinka iloinen tyttö minä olin, ja kavereiden keskuudessa olin pelle, jolla aina oli vitsejä ja jekkuja hihassa. Mutta mikä oli todellisuus? Iltaisin makasin yksin sängyssäni ja hautasin pääni tyynyyn, kun kuulin pääni sisällä ääniä, jotka olivat niin pahoja. Tunsin, ettei kukaan välitä minusta, kukaan ei kuuntele minua. Kaksi kertaa yritin itsemurhaa. Toisella kerralla naru katkesi. Toisella kerralla aivan viime hetkellä mieleeni tuli rakas veljeni, jolle en halunnut tuottaa murhetta. Ja siksi syöksykierrettä ei kukaan huomannut. Viiltelin terävillä esineillä esimerkiksi reisiäni. Näin kauheita painajaisia ja aloin pelätä isoja autoja ja traktoreita, koska minusta tuntui, että ne heräsivät eloon joka kerta, kun kuljin niistä ohi.

En ymmärrä, miten itse selvisin siitä kaikesta ilman kenenkään apua ja tukea kerta toisensa jälkeen, vuosikausien ajan. Vasta kun tulin raskaaksi, huomasi neuvolan terveydenhoitaja pahan oloni, kun en synnytysvalmennuksessa kyennyt rentoutumaan. Minut ohjattiin mielenterveystoimistoon noin 1,5 vuotta sitten. Ensi keväänä alkaa psykoterapia, jota odotan hajanaisin tuntein. Pelottaa, mutta toisaalta tuntuu uskomattomalta, että elämäni saattaa lopulta muuttua normaaliksi. Ehkä jonain päivänä en enää toivo kuolemaa, niin kuin tähän asti olen vuosia toivonut.

Ja tällaista en kenellekään toiselle toivo. Siksi sanon: jos yhtään epäilet, että ystävälläsi on niin paha olla, että et itse riitä hänen tukijakseen, puhu jollekin kivalle opettajalle, terkkarille, kuraattorille tai vaikka ystäväsi äidille. Kerro JOLLEKIN aikuiselle. Sinulla ei ole valmiuksia auttaa. Sinä voit vain kuunnella ja kertoa ystävällesi, että hän on hyvä ja arvokas ihminen ja sinä välität hänestä sellaisena kuin hän on.

olemme surustellet melkein kaksi vuotta, noin vuoden kohdalla hän muuttui menetettyään läheisen, yritin saada hänet puhumaan, mutta hän sanoi ettei ole hätää...ajattelin typerästi että niin kai se on. vähän aikaa sitten hän jotui väkivallan uhriksi, jouduin itse seuraamaan vierestä...asiasta ei koskaan pahemmin puhuttu, hän sanoi että kaikki oli ok, ei sattunut fyysisesti. tästä onneksi hän sai sanottua kotonaaan, mutta tottakai tälläisestä jää päähän jotain jyskyttämään...nyt hänelle on kerääntynyt paljon "pieniä" murheita, mitkä ovat kasvaneet valtaviksi...en tajunnut kuinka pahassa jamassa hän on. ennen kuin hän mokasi pahasti...onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut ja nyt hän saa apua. minun ongelmani asian kanssa on, että en tiedä kuinka suhtautua häneen...hän petti luottamukseni pahalla tavalla, en aina löydä paljon myötätuntoa häntä kohtaan vaikka tiedän että minun pitäisi olla hänen tukenaan...parhaani mukaan tässä yritän, mutta vaikeaa se on. halusin vain kertoa teille tämän ja pyytää kaikkia olemaan rakkaidensa tukena...edes yrittämään.