Mikä tuo hymyn huulilleni?
Yritän pukea tämän sanoiksi.
Jos lähtisin huomenna, tietäisin saaneeni elää hyvän elämän. Se elämä ei aina ollut helppoa. Olen tehnyt pitkän matkan lyhyessä ajassa. Enkä olisi selvinnyt tästä yksin.
Olen kokenut toisen vanhempani kuoleman nuorena, koulukiusaamista, lannistavan sisarussuhteen, vaikean äitisuhteen, kaverittomuutta, yksinäisyyttä, ruuminkuvanhäiriön, unihalvauksia, epätoivoista roikkumista väärissä miehissä. Olen uinut niin syvissä vesissä ja käynyt lopulta niin pohjalla, joka oli lopultakin se kaikkein puhdistavin, voimannuttavin ja kasvattavin kokemus. Pohjalla käydessä ymmärsin kuinka yksin täällä lopulta ollaan. Ja siellä pohjalla koin, että jokin mitä en osaa kuvailla laittoi asiat järjestymään.
Tunnen, että mua vie eteenpäin ja suojelee, jokin. Joku sanoo sitä Jumalaksi, joku järjeksi, joku hyväksi onneksi. Se voi olla kaikkia niitä, ken tietää. Uskon, että tuo sama voima kantaa ja vie eteenpäin jokaista meitä, kun vaan löydämme sen ja luotamme siihen. Kuulostan hörhöltä hihhulilta, mutta vannon en ole.
Opettavaisin ja myös vaikein matka on matka itseen. Se matka jää usein monelta tekemättä ja usein siihen tarvii terapeutin apua. Mä olen niin kiitollinen, että aikoinaan löysin hyvän terapeutin, joka auttoi mua käsittelemään vaikeita ja kipeitä asioita, auttoi mua kasvamaan vahvaksi, onnelliseksi ja hyvällä itsetunnolla varustetuksi nuoreksi naiseksi. Nyt ymmärrän elämää ja itseäni ja koen valtavaa rauhaa, joka tuo hyvän mielen.
Niin monen ihmisen ongelmat olisivat poistettavissa sillä, että ihmiset rohkeasti etsisivät itselleen apua, terapeutin, jonka kanssa käydä omaa sisintä läpi. Ei lääkkeitä vaan puhumista ja kuuntelua. Puhumista, puhumista ja puhumista.
Kaiken tuon kokemani jälkeen olen pelkästään kiitollinen tästä opettavaista matkasta. Vaikeista kokemuksistani huolimatta sain itselleni unelmieni ammatin ja siitä vakituisen työpaikan. Akateemisen ammatin ja upeat työkaverit. Saan tehdä työtä jolla on merkitystä ja jossa voin käyttää hyödyksi kaikkea kokemaani. Ja mä olin se terapeutin asiakas, joka ensimmäisellä vastaanottokäynnillä sanoi, että " mä en usko tähän, mun ongelmat on sellaisia, ettei mua voi puhumalla auttaa".
Kuinka elämä voi ollakaan erilaista kuin noin 15 vuotta sitten, jolloin olin lesboksi ja rumaksi haukuttu yksinäinen tyttö. Joka tunsi itsensä rumaksi hylkiöksi. Urheilu oli mulle silloin terapiaa. Urheilu on se mikä tuolta on säilynyt, kaikki muu on muuttunut. Mulla on paljon kavereita ja rakkaita ihania hyviä ystäviä. Kukaan ei hauku ulkonäköäni vaan päin vastoin saan kuulla olevani kaunis.
Olen tavannut niin monia, niin hyväsydämisiä ja taitavia ihmisiä tämän matkani varrella. Olen heille valtavan kiitollinen, he pelastivat elämäni ja auttoivat mua kasvamaan vahvaksi. Tämä matkani alkoi vuonna 2007. Muistan kuinka silloin tihkusateessa yliopistolta kotiini kävellessä tunsin pohjan putoavan ja nyt 7 vuotta myöhemmin, olen niin valtavan onnellinen, että saan elää tätä ihanaa elämää. Olen kaunis, nuori ja onnellinen. Vapaa kahleista ja vahva. Ei lääkkeitä vaan puhumista.
Jos tällä tekstilläni pystyn edes yhdelle ihmiselle luomaan toivoa, niin olen onnistunut.
Yritän pukea tämän sanoiksi.
Jos lähtisin huomenna, tietäisin saaneeni elää hyvän elämän. Se elämä ei aina ollut helppoa. Olen tehnyt pitkän matkan lyhyessä ajassa. Enkä olisi selvinnyt tästä yksin.
Olen kokenut toisen vanhempani kuoleman nuorena, koulukiusaamista, lannistavan sisarussuhteen, vaikean äitisuhteen, kaverittomuutta, yksinäisyyttä, ruuminkuvanhäiriön, unihalvauksia, epätoivoista roikkumista väärissä miehissä. Olen uinut niin syvissä vesissä ja käynyt lopulta niin pohjalla, joka oli lopultakin se kaikkein puhdistavin, voimannuttavin ja kasvattavin kokemus. Pohjalla käydessä ymmärsin kuinka yksin täällä lopulta ollaan. Ja siellä pohjalla koin, että jokin mitä en osaa kuvailla laittoi asiat järjestymään.
Tunnen, että mua vie eteenpäin ja suojelee, jokin. Joku sanoo sitä Jumalaksi, joku järjeksi, joku hyväksi onneksi. Se voi olla kaikkia niitä, ken tietää. Uskon, että tuo sama voima kantaa ja vie eteenpäin jokaista meitä, kun vaan löydämme sen ja luotamme siihen. Kuulostan hörhöltä hihhulilta, mutta vannon en ole.
Opettavaisin ja myös vaikein matka on matka itseen. Se matka jää usein monelta tekemättä ja usein siihen tarvii terapeutin apua. Mä olen niin kiitollinen, että aikoinaan löysin hyvän terapeutin, joka auttoi mua käsittelemään vaikeita ja kipeitä asioita, auttoi mua kasvamaan vahvaksi, onnelliseksi ja hyvällä itsetunnolla varustetuksi nuoreksi naiseksi. Nyt ymmärrän elämää ja itseäni ja koen valtavaa rauhaa, joka tuo hyvän mielen.
Niin monen ihmisen ongelmat olisivat poistettavissa sillä, että ihmiset rohkeasti etsisivät itselleen apua, terapeutin, jonka kanssa käydä omaa sisintä läpi. Ei lääkkeitä vaan puhumista ja kuuntelua. Puhumista, puhumista ja puhumista.
Kaiken tuon kokemani jälkeen olen pelkästään kiitollinen tästä opettavaista matkasta. Vaikeista kokemuksistani huolimatta sain itselleni unelmieni ammatin ja siitä vakituisen työpaikan. Akateemisen ammatin ja upeat työkaverit. Saan tehdä työtä jolla on merkitystä ja jossa voin käyttää hyödyksi kaikkea kokemaani. Ja mä olin se terapeutin asiakas, joka ensimmäisellä vastaanottokäynnillä sanoi, että " mä en usko tähän, mun ongelmat on sellaisia, ettei mua voi puhumalla auttaa".
Kuinka elämä voi ollakaan erilaista kuin noin 15 vuotta sitten, jolloin olin lesboksi ja rumaksi haukuttu yksinäinen tyttö. Joka tunsi itsensä rumaksi hylkiöksi. Urheilu oli mulle silloin terapiaa. Urheilu on se mikä tuolta on säilynyt, kaikki muu on muuttunut. Mulla on paljon kavereita ja rakkaita ihania hyviä ystäviä. Kukaan ei hauku ulkonäköäni vaan päin vastoin saan kuulla olevani kaunis.
Olen tavannut niin monia, niin hyväsydämisiä ja taitavia ihmisiä tämän matkani varrella. Olen heille valtavan kiitollinen, he pelastivat elämäni ja auttoivat mua kasvamaan vahvaksi. Tämä matkani alkoi vuonna 2007. Muistan kuinka silloin tihkusateessa yliopistolta kotiini kävellessä tunsin pohjan putoavan ja nyt 7 vuotta myöhemmin, olen niin valtavan onnellinen, että saan elää tätä ihanaa elämää. Olen kaunis, nuori ja onnellinen. Vapaa kahleista ja vahva. Ei lääkkeitä vaan puhumista.
Jos tällä tekstilläni pystyn edes yhdelle ihmiselle luomaan toivoa, niin olen onnistunut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hienoa että olet saanut tehdä tuon matkan ja kerroit sen rohkaisuksi toisille. Varmaan sinulla on ollut lähipiirissä joku esirukoilija ja kyllä hän meidän Luojamme, Isä Jumala joka on antanut olla johtavan käden noissa rotkoissa.
Katso viimeinen Inhimillinen tekijä. Siinä kolme naista kertoi kokemuksistaan suhteessa kehoon ja itsetunnostaan.