Millainen ihminen on keräilijä?

Kaikki eivät kykene antamaan kuoleman-tuomiota rakkaille muistoilleen.
Niin nurkat alkavat täyttymään.
Jos yhden saa poltettua jotenkin, täyttää kaipuu taas mielen.
Tilanteeseen vaaditaan usein pillereitä ja lääkäreitä.
Mitä useampi, sen parempi.
Masennus valtaa niin helposti mielen keräilijöillä.
Hän tuntee olevansa arvoton, ja tehneensä paljon arvotonta.
Ja taas nousee uusi rovio.
Sossun-tätejä ei enää riitä jokaisille tavara-markkinoille..

H.

Aikoinaan toisella palstalla oli aloitus jossa kysyttiin mitkä kolme tavaraa valitsisit mukaan, jos muuta ei saisi ottaa.
Jos tuo on helppo valinta, ihminen ei ole keräilijätyyppiä.

Minä en ole.

Tahtoopa tuota roinaa kertyä vaikka koetan vastustaa kiusausta. Autotallista kun jonkun 20 v jaloissa joutilaana pyörineen murikan vien kierrätykseen, niin viimeistään ylihuomenna sitä tarvitsisin. Sama kotona. Tuosta saisi sitä ja tuosta tätä ja tuosta tuota. Ja minkähänlainen kasvi se habaneron siemenestä kasvaa? Entä itääkö tammenterho? Ja niin edelleen. Kirjahyllykin on täynnä lukemattomia mielenkiintoisia kirjoja. Ja tietokone sukututkimusta joka on aina kesken vaikka yli 40 tuhatta nimeä on jo...

Olisikohan tämän vian taustalla se, ettei pienenä kotona ollut mitään? Mitä nyt isä joskus pajupillin teki. Ja itse sitten isompana tussareita episkoopin ja ilmakiväärin.
Viimeksi sain kokoelmaani 27.4.1808 ammutun 12 cm:n tykinkuulan...

Ihailen niitä, jotka osaavat panna tarpeettomat roinat kiertoon.

Minulla on liikaa vaatteita ja kirjoja. Molempia hamstraan kaksin käsin.
Vaatteita annan pois tai myyn kirpparilla, kirjoista en voi luopua.

Köyhien tai itarien vanhempien lapsi.

Eikös se ihminen elänyt keräilytaloudessa muinoin.
Asettui aloilleen vasta, kun keksi maatalouden ja rupesi rajoista tappelemaan.
Itse en keräile joutavia.
Aika ajoin käyn kaappini läpi ja taas lentää roskiin turhat kamat jos niitä on sattunut ylipäätään johonkin tuuppaamaan.

Kamalasti on tavaraa vieläkin vaikka kirpparia olen pitänyt. Mulla homma pyörii niin että kotoa kannan mökille ja sieltä kaatopaikalle, tai sitten laitan nuotion. Vaikea on luopua mutta iloitsen aina kun kaattikselta kotiin ajelen.
Jotenkin kevyt olo. Vaikeinta on luopua joutavista valokuvista, tämän talven aikana
tsekkaan ne ja tuhoan ylimääräiset.

Köyhän lapsuuskodin kompensointia.
Itsellä on paikat pullollaan, ei ole vain viitsityttänyt mennä istumaan johonkin kirpputorin pöytään.
Tosin, en ole koskaan kirpparilla käynytkään.

Ovatkohan suurimpia keräilijöitä pula-ajan lapset.

Ei ole sijaistoiminto

Tai voi tietenkin olla joilekin, Mun mielesta keräileminekin on niin persoonaan liittyvä asia, ei sitä voi mitenkään "tautiluokitella".

Joo, myönnetään, mä kerailen paljon, kaikenlaista. Ihan varmasti tietoinen, että mun kokoelmat ei tule mun hautaan mun mukaan. On jotakin arvokasta (rahallisesti), ei kovin paljoa. Ei mut putsaamalla kukaan ikinä tule vaurastumaan.

Mun keräilyn peruste on, just, minkä monikin muu ainitsi; ei ollut lapsena tarpeeksi leikkikluja, näin oletan.

Mulla on suurehko kotikirjasto. Noh, kakarana oli luettavaksi kotona vain piplia, katekismus ja Kyösti Kallion muistelokirja. Ai niin, virsikirja myös. Mulla oli lukumeininki päällä ja äkkiä noi oli läpi luettu. Sitten alkoi lainaaminen, naapurit, hikiän kunnankirjasto. Jossain vaiheessa tuli vastaan, kaikki kirjat, mitä lainattavissa oli, ne oli luettu, aloin ostamaan kirjoja. Muutamassa vuodessa mulla oli kirjahyllyssä kattavampi kokoelma sciense fictionia, kuin kunnankirjastossa.

Ja samantyyppistä edelleen, jos kuulen jostain "must" kirjasta, ostan sen suosiolla, ei niitä välttämättä kirjastosta löydä. Mä siis tarkoitan sitä, kaikkea ei löydä kunnankirjastosta, sen verran paljon omakustanteita ja kirjoja, joita ei oteta kirjastojen valikoimiin ollenkaan.

Ja sama asia musassa. Levykokoelma on, ei ehkä häävi, mutta on musaa, jota ei saa kauppaan kävelemällä ostetuksi enää tänä päivänä.

Ja muutakin, ei niistä sen enenpiä.

Mä kerään itselleni. Mua kiehtoo katella kirjastossa kirjojen selkiä ja miettiä, mitä missäkin kirjassa kerrotaan. Ihan sam mevystössä, josks oikein mukava kuunnella jotain levyä ja katella kansia. Seinillä olevat taulut, niitä on kiva katella, mietiskellä, ajatella asioita jne.

Tota muunlaista rompetta nyt kertyy. Ne joko on käytössä tai skipataan menemään. En keräile rikkinäisä jääkaapeja tai putkittelkkareita.

Seuraillit pöndellä naapuria. Se keräilee kaiken mahdollisen romun pihapiiriinsä, Romautojakin parikymmntä. Takapuoli sillä on auki aina, mutta eomuja sille vaan ilmestyy jatkuvasti. Mun mielestä se jotankin koittaa palata sen kautta kymmenent suodet sitteen ollaaseen ikaan, jolloin niillä oli maanviljelystä mettä hommaa, kaivinkonetta ja muuta. Nyt kun ei ole muuta, se kerää sitten romua ympärilleen, että tynitisi ittensä äveriääksi potinviljelijäksi, vaikka tosiasiassa se on pitkäaikaistyötön, konkurssin tehnyt entinen yrittäjä.

Keräilyyn olemassa siis kaikenlaisa perusteluita ja syitä. Kaikki ihan ok, jos keräilijä niistä jotain saa itselleen. Mä saan jotain itselleni kirjastossa istuissani, naapuri romuautoja katsellessaan. Ei siinä mitään ihmeellistä ole.

=DW=

Täällä on yksi tylsä vastakohtasi.

Jos on sulle tavarat elottomia niin eipä ole mulle.
Kodissani ne elävät ihan omaa elämäänsä ja jokaisella on oma tarinansa.
Asia tai esine joka puhuttelee, en luovu siitä.

Lähipiirissäni on elämäni ikäisiä ystäviä ja esineitä, niistä en yleensä halua eroon.

Mitään en varsinaisesti keräile, kaikki vain sattuvat kohdalleni.

Ei keräily mitään sijaistoimintoa ole, se on harrastusta muiden harrastusten joukossa.
Onkohan se jos veisin kirpputorille tavarani ja muuttaisin näin rahaksi sitten rahan keräilyä, rahaakin kannattaa keräillä muuten.

Viime aikoina ovat elämykset muuttuneet tärkeiksi melkein keräilykohteiksi, sitä työntyy paikkoihin, joissa ei ennen kuvitellut käyvänsäkään, vain sen vuoksi, että haluaa kokea jotain uutta.

Joku kertoi keräilevänsä perennoja, sitä minäkin teen ja vaihtelen ystävieni kanssa, monet kasvit ovat olleet tässä pihassa ennen minua ja kait ne tähän jääkin.

Keräilyä harrastetaan jokapäivä ruokakaupassa. Se on ihmisen ominaisuus.
Miehet metsästää (myös minä) ja naiset keräilee. Minun isä oli keräilijä, huutokaupoista raahasi kotiin jos jonkinmoista tavaraa, äiti ei aina siitä iloinnut.
Minulla isän huutama ikivanha puusoffa, hieno,vanha, pappilan huutokaupasta.
Veli on pahimmastapäästä keräilijä. Keräilijän vikaa on suvussa paljon, vastaavasti
taas äidin hävitysvimma on myöskin periytynyt. Rajua on touhu ollut meidän
perheessä.

Mitä vähempi, sen parempi. Vain tarpeellinen itä ilman ei tule toimeen on ok. Ainoa mikä harmittaa et en ole säästänyt esimerkiksi lasten ensimmäisiä kenkiä tms, kaikki on mennyt kierrätyksenä eteenpäin.

Minä olen tullut sekä isään että äitiin. Ensin kerään sitten myyn pois.
Kukaan mun sisarista ei tee tätä. Veli kyllä kehuskelee miten on jotain aarteistaan myynyt, miten joku harvinaisuus on hänen kokoelmistaan löytynyt.
Minulla olisi pitänyt aina olla osto ja myyntiliike.

Mulla on niin syvällä tuo keräily, etten voi mennä takuuseen, ettenkö joskus
rääsyt päällä istuisi kadunkulmassa, muki ojossa.