Meillä 11 v poika harrastaa kilpauintia ja jääkiekkoa. Poika on laiska treenaamaan, aina mennään puoliteholla ja siitä missä aita matalin, mutta kisoissa ja peleissä syttyy ja on ihan hyväkin, keskitasoa parempi. Myöskään vapaa-aikana ei tee mitään ylimääräistä, vaan himmailee kotona ja pelailee pleikkaa.Jos viitsisi treenata, kuinka hyvä olisikaan. Poika on kovin kilpailuhenkinen ja haluaa kyllä pärjätä. Missä vaiheessa/iässä poikaa voi alkaa kovistelemaan kovempaan treenaamiseen ja omatoimiseen harjoitteluun. Olemme olleet kovin lepsuja vanhempia, emmekä ole puuttuneet löysäilyyn, mutta kun kummankin lajin vanhempia kuuntelee, niin aika kovia vaatimuksia lapsille asetetaan. Mietin sitä, että jos annetaan lepsuilun jatkua, eikä patisteta kovempaan treenaukseen, meneekö pojan mahdollisuudet olla joskus jommassakummassa lajissa huipulla? Tai jos alamme olemaan vaativampia, kyllästyykö poika ja lopettaa koko urheilun? Toinen mietityttävä asia on ruokavalio. Minkälainen ruokavalio sopii 11-vuotiaalle urheilijapojalle? On tosi huono syömään, joten ruoan pitää olla laadukasta. Vinkkejä kisa ja peli/turnauspäiviin. Mitä ennen suoritusta ja mitä jälkeen? Kaikki asialliset vinkit, neuvot ja omat kokemukse otetaan ilolla vastaan:)
Poika 11 harrastaa
sporttipojan mami
2139
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuule, jos se se treenaaminen ei lähde pojan omasta motivaatiosta, on siinä turha vanhempien kovistella.
Jos kiinnostaa olla huipulla, mene sinne itse. Kyllä sinäkin sinne uima-altaaseen mahdut. Ne muut kovistelevat vanhemmat, joihin itseäsi vertaat, ovat käsittäneet koko jutun väärin.
Sinne huipulle pääsee ainoastaan se yksi onnekas ja sekin saa elää koko elämänsä pelko persiissä, että jokos tulee se nuorempi ja nopeempi ja vie minun paikkani. Eläkeikä tulee aikaisin ja ahdistus valtaa mielen. Aina pitäisi olla se paras ja kyetä huippusuoritukseen tai loppuu palkanmaksu. Hiihtopuolelta on surullisia esimerkkejä tästä. Itsensä työllistäminen on kiven takana.
Sitäkö sinä haluat pojallesi, kun niin kovin olet usuttamassa häntä huipulle?
Eikö sellainen liikunnan iloa sisältävät rento elämä riittäisi? Eikö se riitä, että pysyy terveenä ja nauttii olostansa?
Kyseenalaista motivaatiosi, ole kiltti. Mikä siinä huipussa niin kiehtoo? Mikä se on? Voiko sitä syödä?
Näin ammattimuusikkona voin sanoa, että siellä huipulla on ikävää, yksinäistä ja ainoat kaverit siellä ovat narsistisia, vainoharhaisia kusipäitä.
Onneksi itse olen sellaisella keskikynnyksellä tässä ammattilaisten kaartissa: töitä on niin, ettei ihan nälkään näänny ja treenikämpältä löytyy sopivasti elämän opettamaa ja inhimillistä, hauskaa sakkia. Ruohonjuuritaso on se, jossa on ihmisen hyvä olla.
Unohdin mainita, että ne ovat pojan omia valintoja ja harrastuksia, meillä vanhemmilla on omat. Ja olemme myös lapsena ja nuorena saaneet harrastaa ja toteuttaa itseämme niin korkealle kuin rahkeet on riittäneet. Mutta kiitos kommentistasi, vaikka tekstini ei ihan tainnut sinulle oikein aueta. Oletko kenties basisti?