Isotätini kuoli pari kuukautta sitten. Hänellä ei ollut omia lapsia, joten hän testamenttasi omaisuutensa veljenpojan tyttärelle. Tästä välistä siis jäi kokonainen sukupolvi pois, mukaanlukien isäni sisaruksineen, jotka ihmettelivätkin, että miksi tuo kolmikymppinen nainen sai kaiken. Isotädillä oli 50 000 euron arvoinen yksiö sekä pankkitilillä 50 000 euroa. Minä olisin ollut veljeni kanssa samalla viivalla perimisjärjestyksessä ilman testamenttia kuin meidän perinyt pikkuserkkumme. Tietääkseni hän vain jonkin verran auttoi isotätiä, mutta syytä ei tiedetä miksi koko omaisuus testamentattiin vain hänelle. Jokainen saa mielestäni tehdä omaisuudellaan mitä haluaa, jos omia lapsia ole, mutta silti tunnen suunnatonta kateutta koska pikkuserkku yksin peri kaiken ja olen itsekin kolmikymppinen nainen. Olen kuullut hyvin vihaisia kommentteja isotädin sisarusten keski-ikäisiltä lapsilta, että miksi heitä ei otettu mukaan testamenttiin vaikka ovat lähempää sukua kuin tuo vasta kolmikymmen vuotias nainen. Ihmettelen itsekin samaa, vaikkakin jokainenhan saa tehdä omalla omaisuudellaan mitä haluaa jos ei ole omia lapsia. Mutta tämä kateuteni on sietämätöntä! Ahdistaa kun tulee mieleen että miten oma elämäni olisi ollut niin paljon helpompaa jos perintö olisi jaettu esimerkiksi kaikkien täysi-ikäisten lähisuvun kesken. Mutta nyt tuosta omaisuudesta nauttii vain yksi ainoa ihminen jonka elämä muuttui kertaheitolla helpoksi ja minä se jatkan pienipalkkaisessa toimistotyössä herroille kahviakeitellen.
Masentunut
Vihreä peipponen
8696
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hip hei HURRAA! Nuole näppejäs ahne loinen!!!!
No ilmeisesti kuollut sukulaisesi ei ollut sinulle kovin tärkeä, että olisit ansainnut perinnön, koska mietit vain rahaa, kun SINUN PITÄISI SURRA isotätiäsi...jos läheiseni kuolisi, olisin enemmän masentunut hänen poismenon johdosta, enkä siitä, mihin hänen rahat menevät. Kunnioita isotätisi päätöstä ja lopeta surkuttelu!
... kyllähän asia on sillä viisiin, että jos alkaa muita ihmisiä kadehtimaan, niin siinäpä se oma elämä meneekin. Aina joku on rikkaampi, kauniinpi, älykkäämpi, tyylikkäämpi - ihan mitä vain - kuin sinä. Oletko miettinyt, voisiko tämä sairaalloinen kateellisuus olla osa jotain muuta oireyhtymää? Onko kaikki muut asoat reilassa?
...myöntää rehellisesti, että olet kateellinen, siihen ei nimittäin moni pysty. Tuon rehellisyyden voimin uskon sinun selviävän yli tuosta koettelemuksesta.
Ilmeisesti tämä perinnön saanut nainen oli isotädillesi se kaikkein läheisin sukulainen. Välistä jäänyt sukupolvi ei tainnut pahemmin käydä isotätisi luona vierailulla. Rivien välistä tulkitsen, että suvussasi on paljon skismaa jo tätä perintöriitaa edeltävältä ajalta.
Minulle tuli sellainen käsitys, että isotädin perintöä oli koko suvussa odotettu kieli pitkällä. Ilmeisesti isotätisi oli vaistonnut sen ja teki siksi testamentin, jolla turvasi itselleen läheisimmän henkilön oikeuden omaisuuteensa.
Ja tekstisi perusteella hän valitsi oikein. Kukaan ei tunnu suvussasi surevan pätkääkään isotätisi kuolemaa. Vain sitä, että rahat menivät sivu suun.
pelastit päivän.asiakas on joskus mulkku(eikä itse ymmärrä) mutta sinä oot täysverinen kalastaja.kateus se on joka maailmaa pyörittää.upeaa.
miksihän tällaiset ihmiset on naisia?kuka tietää?
Elämä on harvoin oikeudenmukaista. Itsekin toivoisin saavani jostain ylimääräistä rahaa, kun sille löytyisi vähän joka näköistä tarvetta. Mutta, ei sitä vaan mistään tule.
Vähän samalla tavalla kävi oman naimattoman isotätini kuollessa. Hänen omaisuutensa meni myös yhdelle ainoalle sukulaiselle. Asunnon he vuokrasivat pois ja vuokralainen tuhosi sen. Rahalla he ostivat auton, mutta mikäli oikein muistan siinäkin kävi jotenkin huonosti.
Olen sitä mieltä, että varsinkin jos perimiseen liittyy jotain kieroa, kuten oman isotätini kohdalla, niin ei siitä omaisuudesta pitkään ole iloa. Mutta, jos pikkuserkkusi on oikeasti perinnön arvoinen, hän osaa toimia sen kanssa oikein ja siitä on hänelle oikeasti iloa.
Myös äitini isä oli toiminut varsin ala-arvoisesti omaisuutensa suhteen. Pieni maatila "myytiin" kahdelle naimattomalle lapselle pilkkahintaan, joka sekin maksettiin vasta pappani kuoltua (rahan arvon muutosta huomioimatta), jolloin kaksi muuta sisarusta sai noin kuukauden keskipalkkaa vastaavan summan. Aika alhainen hinta maatilalla, vaikka olikin pieni.
Äitini on kuitenkin jonkun verran tekemisissä sisarustensa kanssa, vaikka aluksi olikin hieman katkera tapahtuneesta. Omalta osaltani ajattelen, että se on sittenkin vain maallista mammonaa, jos äiti haluaa unohtaa menneet ja elää niin kuin ennenkin, niin se on ihan ok.
Muutenkin ajattelen, että saatu omaisuus ei tuo onnea, toki se helpottaa arkipäivää, jos sen viisaasti osaa käyttää. Olen tätäkin asiaa paljon miettinyt. Ihmisen mielelle on hyväksi menestyä omalla työllä. Pienestä palkasta säästäen ja jotain mieleistä silloin tällöin hankkien on paljon onnellisempi kuin se, joka saa kaiken tarvitsematta siihen nähdä lainkaan vaivaa. Sitä on kyllä ihan tutkittukin, ettei omaisuus tee onnelliseksi. Vakuutan yhä, että se joka osaa nauttia pienistä iloista, saa iloita usein. Mutta, jos keskittyy ajattelemaan sitä kaikkea, mitä ei omista, saa olla kaiken aikaa tyytymätön.
Minkä ikäinen isoäitisi oli? Vanhaa sairasta ihmistä on helppo höynähyttää. Meidän täti kans´ testamenttas omaisuutensa moni läheisistä jäi ilman ja paha mieli jäi koko henkilöstä.Ajatella hirvee rahamäärä ja joutuvat maksamaan hirveesti veroa.Olemme tehneet moitekanteen ,kun täti oli vanha ja sairas.
Mielestäni otsikkosi on väärin nimetty! Onko tuo tosiaan masennusta? Tuskin tiedät, mitä se on. Lui muutaman kommentin, liene otsikkosi pitäisi olla PETTYNYT tai KATKERA ! jOKA TAPAUKSESSA, elä kuten ennenkin, äläkä anna moisen turmella itseäsi. Kuten jo itsekin useaan otteeseen sanoit, on jokaisen oma asia,kelle rahansa testamenttaa! Eiku päivän jatkoja!