Olen tässä taas miettinyt hieman asioita.Nythän on puhuttu paljon nuorten kihloihin menosta kuinka se on sellaista teinihömpötystä jne.Myönnän että näitäkin tapauksiakin on mutta tässäkin asiassa yleistetään liikaa.Suuriin osa näistä "aikuisista ja viisaista" menee kihloihin parin kuukauden seurustelun jälkeen,puolen vuoden päästä naimisiin ja parin vuoden päästä eroaa..onko nämä nyt niitä kypsiä seurustelemaan?Itse olen 17vuotias tyttönen ja seurustellut mieheni kanssa 3 vuotta.vuoden niistä ollut kihloissa.ja rakkautta riittää,todellakin.onko tämä sitten joku "teinihömppä-kihlaus". Suurin osa näistä "kypsistä aikuisista" korostaa sitä että nuorena elämästä pitää ottaa kaikki irti, ja suunnilleen harrastaa seksiä jokaisen vastaantulijan kanssa.ja kumminkin sitten kauhistellaan kun nuoret aloittavat seksielämän niin nuorena.mikäs ihme se on,pitäähän se aloittaa nuorena että varmasti on mahdollisimman moni koluttu.Eikö kukaan enää usko tosirakkauteen, vai onko näin että sen voi löytää n.kolmikymppiseä.Itse löysin sen 14-vuotiaana, ja varmasti olen onnellisempi kuin nämä jotkut naimisissa olevat "aikuiset"..no joo,jos joku sai tekstistäni jotain irti niin kommentoikaa ihmeessä:D
Muutamia mutinoita:)
happy ever after
543533
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 54
Vanhimmat
Hmm, no kaipa jokainen kuitenkin vain yrittää puhua järkeä vielä nuorille ihmisille. Olin mm. itsekin 15 kun kuvittelin löytäneeni sen takuuvarmasti oikean miehen, olimme molemmat toisillemme ensimmäiset ja niiiiiin rakastuneita. Niin kuitenkin kävi, kuten tuppaa käymään, että melkein neljän vuoden jälkeen kaikessa ystävyydessä krokotiilin kyyneleitä itkien erosimme.. katsellaksemme maailmaa ja palataksemme yhteen. Vietin vuosia yksin, kiersin maailmaa, olin ulkomailla töissä ja deittailin miehiä puolivakavissani. Vasta 26- vuotiaana löysin miehen jonka kanssa vuoden yhdessä asumisen jälkeen menimme kihloihin. Nyt kun menemme naimisiin, olemme asuneet yhdessä 3 vuotta. Minä ja mieheni olemme 29- vuotiaita, elämää molemmat tarpeeksi nähneitä ja valmiita jakamaan elämämme yhdessä. Näin jälkeenpäin ajatellen, voin olla varma että nuoruuden rakkauteni olisi hiipunut ennen pitkää. Jos ei muuhun, niin erilaisiin elämänasenteisiin. Tunnen nuoruuden rakkauteni edelleen, ja viimeisen 10 vuotta hän on viettänyt tavalla joka minulle ei olisi sopinut. Lisäksi vuosien saatossa hänestä kasvoi uusille tyttöystävilleen ilkeä, pettävä ja mustasukkainen mies. En olisi halunnut sellaista itselleni, vaikken teinihuumassani hänestä silloin olisi ikinä uskonut että hän voisi olla sellainen.
Haluaisin tietää, mikä ihmeen kiire sinulla on? Jos mies on oikea ja tunnet voivasi olla onnellinen hänen kanssaan 60 vuotta; läpi vaihdevuosien ja viidenkympin villityksen, köyhyyden ja epätoivon joskin tietysti onnen ja ehkä vauraudenkin, mikset voisi seurustella hänen kanssaan nuoruuttasi ja vakiintua hänen kanssaan vaikka 5 vuoden päästä?
Minun tarinani on melkein samanlainen. Kohtasin teini-ikäisenä ensirakkauteni ja olin varma, että suhde kestää elämän loppuun asti. Neljän vuoden jälkeen päätimme "pitää taukoa", joka sitten loppujen lopuksi muuttui eroksi. Ero oli todella rankka, sillä suhteessamme ei ollut mitään vikaa. Halusimme vain hankkia muita kokemuksia, ihastua uusiin ihmisiin... Siinä kävi sitten vain niin, että minun uusi ihastukseni syvenikin rakkaudeksi. No, se onkin sitten toinen tarina.
Olemme ensirakkauteni kanssa edelleen ystäviä, mutten enää voisi kuvitellakaan seurustelevani hänen kanssaan. Olemme ihan erilaisia nykyisin, vaikka silloin teininä meillä oli paljon yhteistä. Olen tyytyväinen, ettemme sortuneet mihinkään "teinikihlaukseen", sillä vaikka olisimmekin jatkaneet yhdessä, niin luulen, että aikuistumisen myötä olisimme huomanneet, ettei meillä enää olisikaan niin paljon yhteistä.
Tiedän monia muitakin "teinisuhteita", jotka ovat hajonneet tuossa parinkympin kynnyksellä. Tottakai löytyy varmasti pareja, jotka ovat tavanneet nuorina ja ovat vanhuksinakin yhdessä, mutta ikävä kyllä se on melko harvinaista. Ihmiset muuttuvat niin paljon tuossa teinivuosien jälkeen, että sitten teineinä yhteen sopineet ihmiset eivät enää olekaan "ne oikeat" toisilleen.
En siis suosittele kihlautumaan teini-ikäisenä. Mikä kiire siinä ylipäätään pitää olla? Voihan sitä seurustella vakavasti ilman kihlaustakin. Ainakin kannattaa asua yhdessä ennen kuin päättää naimisiinmenosta.
Uskomatonta, on tosiaan samanlainen tarina!!!
Oletko huomannut, että olisit itsekin ikäänkuin kasvanut aikuiseksi vasta myöhemmin? Minä omalta kohdaltani voin sanoa, että vaikka tuolloin 18- vee niiiiin rakastuneena ja vakiintuneena, olin niin teini ja sinisilmäinen pieni ihmislapsi kuin olla ja voi. Oikeastaan elämä oli aika kivaa kun mielipiteet oli juuri niin naiivit "en minä haluakaan elämässäni olla muiden miesten kanssa" ja "olenhan jo 18- vuotias eli aikuinen" mielipiteet. Niin se vaan realismi kiilasi jossain vaiheessa väliin, ja sanoisin, että nyt, kohta kolmekymppisenä, olen vasta EHKÄ pikkuhiljaa kasvamassa aikuiseksi.
Seksi on asia johon en viitsi tässä yhteydessä edes mennä. Siitä ei useimmiten ole edes mitään hyötyä keskustella yhden miehen kanssa olleen naiivin nuoren kanssa. Antaa jokaisen neiteillä vuorollaan:)
No arvelinkin saavani paljon näitä varoittavia esimerkkejä..Mutta tosiasia on ettette te voi tietää mitään meidän suhteestamme.Se ei ole mitää teinihömppää jossa vähän pussaillaan ja söpöstellään.molemmat olemme joutuneet kokemaan rankkoja aikoja.Olen aika sataprosenttisen varma että olen joutunut kokemaan elämässäni paljon enemmän tuskaa kuin te "viisaat ja kypsät" aikuiset..useinhan käy juuri noin miten teille on käynyt.mutta minun ja kumppanini tavoitteet ovat realistiset,en kaipaa kuuta taivaalta tai valtavaa timanttisormusta(jonka tätä palstaa lukiessani olen huomannut teille tärkeimmäksi) minulle riittää vain rakkaus.Kirjoitin ensimmäisen tekstini vain mielenkiinnosta,halusin nähdä osuisiko arvaukseni oikeaan,että tulisi vain varoittavia esimerkkejä.ei enää ole olemassa ihmisiä jotka voisivat olla vain onnellisia toistensa puolesta..pieni veikkaus että tosiasiassa se teidän "rakas ystävännekin" kadehtii vain timantti sormustasi. Nykyään kaikki suhteet ovat muuttuneet kaavamaiseksi järkeilyksi.Tiedän monta ihmistä jotka ovat yhdessä vain siitä syystä että suhde tuntuu kivan vakaalta,taloudellinen tilanne on turvattu mutta rakkaus on enemmänkin kaverellista..otan osaa teille,minä nautin mieluummin tästä "teinisuhteestani" kuin elän kulissisuhteessa..
Ensinnäkin, kirjoiti "Olen aika sataprosenttisen varma että olen joutunut kokemaan elämässäni paljon enemmän tuskaa kuin te "viisaat ja kypsät" aikuiset.."
Kuten, itse sanoit, me emme voi tietää teistä enempää kuin kerrot, mutta en kyllä sinäkään meistä. Itse asiassa väittäisin itse olevani kokenut monen ikivanhan ihmisen edestä tuskaa, kärsimystä ja selviytymistä. Toisekseen en ole ikin omistanut timattisormusta, enkä tajua missä kohtaa tekstiäni niin kerroin, kun tunnut niin olettavan. Minulla on itse asiassa hopeinen kihlasormus. Ihan vain siksi että sen tarina Kalevalan mallistossa oli kuin meille kirjoitettu.
Toisekseen, uhmakkuuttasi vieläkin enemmän kirjoituksesi kuvastaa oikeasti juuri tasan tarkkaan sellaista teinimeininkiä, mitä väität ettet edusta. Miksi ihmeessä haluat keskustelupalstalla tuoda julki paremmuuttasi käyttämällä ilmaisua "viisaat ja kypsät aikuiset"?? Eikö siinä sinun omasta mielestä ole mitään huvittavaa.. Miksi ihmeessä kenekään kysymättä tai kyseenalaistamatta julistat täällä itseäsi vanhempien ihmisten parisuhteita kulissisuhteiksi tai kaverillisiksi suhteiksi. Kerro nyt hyvä ihminen mikä sinua ahdistaa, joku voi vaikka loukkaantua. Mietippä nyt tyttönen.
No ei se minunkaan ensirakkauteni ollut mitään teinihömppää, ei todellakaan. Enkä missään nimessä väittänyt, että teidän suhteenne olisi jotain "pussailua ja söpöstelyä". Kyllä minä tiedän, että tuossakin iässä voi olla ihan tosissaan. Niin minäkin olin. Olin varma, että olemme aina yhdessä, perustamme perheen, olemme onnellisia... Toisin kävi. Vaikka suhteemme oli hyvä (ei mikään teinihömppä) ja rakkautta riitti, niin silti vaan se ero tuli.
Tarkoitus ei ollut antaa sinulle "varoittavaa esimerkkiä", vaan kertoa vain, että näinkin voi käydä ja näin useimmiten käy. Toivottavasti te olette poikkeus, joka vahvistaa "säännön"!
Ja vielä tiedoksi: en elä nykyisin missään kulissisuhteessa haaveillen timanttisormuksesta. Elän onnellisesti avoliitossa, mitään sormuksia en edes tarvitse, pystyn kyllä sitoutumaan ilmankin, samoin mieheni.
Niinpä, miksi he eivät voisi odottaa vaikkapa viittä vuotta ja katsoa sitä kihloihin menoa sitten? Mutta miksi te ette tehneet niin? Koska olitte yli kaksikymppisiä? Onko joku tehnyt taulukon että 14-vuotiaana alkaineiden suhteiden kannattaa kestää 5v ennen päätöksiä, ja vaikkapa 25-vuotiaana aloitetun suhteen tulisi kestää yksi vuosi? Mikä se on se ikäraja että on viisasta mennä kihloihin? Mie vähän veikkaan etten kukaan muu voi sitä sanoa kuin pariskunta itse.
Itse löysin poikaystäväni vajaat viisi vuotta sitten, 14-vuotiaana. Emme ole vielä kihloissa, mutta siitä ja myöskin yhteisestä asunnosta on ollut jo viime aikoina puhetta. Pitäiskö minunkin odottaa vielä 8 vuotta että olen yleisen mielipiteen mukaan riittävän vanha? Tai vaikka lopettaa onnellinen suhde hetkeksi, että voisin kokeilla muita miehiä? Ei kiitos =)
Teksti oli aivan alkua lukuunottamatta kohdistettu ihan kaikille, ei erityisesti sinulle "kohta 30- vee".
Kai se sitten nykyään on naiivia ajatella että haluaa olla vain yhden miehen kanssa? Ennen se oli aivan normaalia. No ehkä mie sit olen sekä naiivi että vanhanaikainen, mutta en koe sille tarvetta. Tietysti jos tämä suhde kariutuu, niin en ryhdy nunnaksi, mutta en näe järkeä kokeilla miehiä ihan vain kokeilemisen vuoksi, niin kuin nykyään on usein tapana.
En kuvitellut olevani naiivi tuossa suhteessa, vaikka monella muulla tavalla olenkin. Onko se sitten aikuisuuden merkki, kun ymmärtää ettei yhdellä kullilla (tai miehen muilla osilla) pärjää halki elämän? Ehkä se on realistista =) Siinä tapauksessa elelen mielelläni näissä teinihömppäpilvilinnoissani juuri niin kauan kuin luoja suo. Tuokoon tulevaisuus sitten mukanaan monimutkaisen ja sydänsuruisen tulevaisuuden, nautin tästä nyt!
Suurin osa teinisuhteista hajoaa parin aikuistuessa. Ikävää, mutta totta. Sitä paitsi miksi pitäisi mennä alaikäisenä kihloihin, kun naimisiin ei kuitenkaan voi mennä ennen kuin täysi-ikäisenä?
Parikymppisenä ja vanhempana ihminen ei enää muutu niin paljon kuin nuoruusiässä. Tosin en silti alkaisi suunnitella avioliittoa lyhyen seurustelun jälkeen. No, ehkä toisilla sitten vaan on hirveä kiire mennä naimisiin. Ehkäpä tällaiset ihmiset eivät osaa sitoutua elleivät ole virallisessa liitossa?
Ei sinun "Mie vain" tietenkään tarvitse lopettaa suhdettasi ja kokeilla muita miehiä. Siitä ei ole kyse. Mutta miksi sinun pitäisi suunnitella avioliittoa noin nuorena? Onko sinulla jokin syy mennä naimisiin n.20-vuotiaana? Etkö näe suhdettasi nyt tarpeeksi vakavana? Miksi ajattelet, että avioliitto muuttaisi suhteenne vakavammaksi? Kyllä minusta avoliitossa oleminen voi olla ihan yhtä vakavaa kuin avioliitossakin. Sehän on ihan pariskunnasta itsestään kiinni, kuinka sitoutuneita he ovat toisiinsa.
Niin, miksipä minun pitäisi suunnitella avioitumista nuorena? Hyvä kysymys tosiaan.
En tiedä. Jotenkin se vain tuntuu luonnolliselta seuraukselta pitkäaikaisesta ja onnellisesta seurustelusta. Avioliitto ei tee suhteestamme vakavampaa tunnetasolla (vain paperilla), eikä aviottomuus tee suhteestamme yhtään sen vähemmän arvokasta. Mutta jotenkin sen tuntuu oikealta. Miksi ihmiset ylipäätään ikinä menevät naimisiin? Ei kai siihen ole olemassa mitään yksiselitteistä syytä.
Miksi sitten en menisi nuorena naimisiin? Koska muutun? Ihminen muuttuu läpi elämänsä, kouluttautuessaa, saadessaan töitä, joutuessaan työttömäksi, laihduttaessaan, saadessaan lapsia, jäädessään eläkkeelle tai menettäessään läheisiä. Muuttuminen ei ole mikään syy olla menemättä naimisiin, tai sitten kenenkään ei olisi syytä tehdä niin. En ole vielä aikuinen, mutta minun identiteettini on nyt kuitenkin sellaisesa muodossa, että se ei enää käy läpi murrosiän mullistuksia. En siis enää muutu toiseksi ihmiseksi, muutun vain omien rajojeni sisällä (ellei mitään järisyttävän mullistavaa tapahdu), ja niin käy jokaiselle ihmiselle.
Yksi syy miksi haluan nuorena naimisiin on myöskin se, että jos luoja suo, minusta tulee myös nuorena äiti (en nyt tarkoita heti sillä sekuntilla kun täytän 20). Haluatko sillekin perustelut? Ne voin vaikka kirjoitella joku toinen kerta, jos haluat. Ja miksi haluan naimisiin ennen kuin saan (jos saan) lapsia? Koska minun mielestäni avioliitto on hyvä pohja perheelle. En tarkoita etteikö avoliitto voisi olla aivan yhtä hyvä pohja, jos pariskunta niin haluaa, mutta miksi minun pitäisi lykätä sitoutumista puolisooni, jos kuitenkin olen valmis sitoutumaan yhteisiin lapsiimme? Voin tietysti olla aivan yhtä sitoutunut mieheeni ilman häitä, mutta jos kerran naimisiin meneminen tuntuu oikealta, niin miksi ei? Jos vielä ollaan epävarmoja niin siinä vaiheessa kannattaa vielä harkita niitä lapsiakin...
Sekä avioliitto että kihlaus ovat sopimuksia, jotka toivon mukaan tehdään kahden sellaisen ihmisen välillä, joilla on toisiaan kohtaan suuria tunteita. Eikö se ole tarkoitus? Miksi siis tyhmintä mitä ihminen voi tehdä avioliiton tai kihlauksen suhteen, on toimia tunteensa mukaan? Tietysti hippu järkeä ja harkintaakin saa olla mukana, mutta on älytöntä asettaa aikarajoja milloin on sopivaa/viisasta mennä kihloihin tai naimisiin. Se on kahden ihmisen välinen sopimus ja perustuu heidän tunteisiinsa.
Ja lopuksi onnittelut jos joku hullu jaksoi lukea koko vuodatuksen! =)
Ymmärrän hyvin, että haluat avioitua ennen kuin hankit lapsia, itsekin luultavasti toimin samoin. Onhan se tavallaan helpompaa (ei tarvitse tunnustaa isyyttä, koska aviomies katsotaan automaattisesti lapsen isäksi, sama sukunimi jne). Minulla ei todellakaan ole mitään avioliittoa vastaan, ihmettelen vain, miksi se pitäisi solmia tosi nuorena (esimerkiksi 18-20-vuotiaana). Enpä tullut miettineeksi tuota, että jotkut tosiaan haluavat perustaa perheen jo 20-vuotiaana. Itselleni kun on ollut aina selvää, että hankin ensin akateemisen tutkinnon, mielellään hieman kokemusta työelämästä, ja sitten vasta hankin lapsia. Näin takaan lapsille parhaimmat mahdolliset olosuhteet, siis omassa tapauksessani. Kaikillehan ei ole tärkeää kouluttautua, joten lasten hankkiminen nuorempana on mahdollista.
Mutta edelleenkään en ymmärrä, miksi pitäisi kihlautua teini-iässä ennen kuin on käytännössä mahdollista mennä naimisiin. Siis kihlaushan on avioliittolupaus, eli siinä nimenomaan päätetään naimisiinmenosta. Jos pari ei ole menossa naimisiin moneen vuoteen, niin mitä järkeä on kihlautua? Eikö kannattaisi kosia sitten, kun on on myös valmis lunastamaan lupauksen ja menemään lähiaikoina (parin vuoden sisällä) naimisiin?
Koska se tuntuu hyvältä ja oikealta =) Siitä en sano mitään onko se välttämättä fiksua. Mutta käsittääkseni parisuhde kihloineen ja avioliittoineen perustuu tunteeseen. Ja siksi ne päätöksetkin tehdään silloin kun se tuntuu oikealta. Ja joskus ne on vääriä... mutta jos joku "järkeilee" itsensä kihloihin niin onnea vain yhteiselämälle.
Tässä teille "vanhuksille" joiden lause alkaa teitä muutamaa vuotta nuoremmille sanoilla: kun olet niin nuori...
Nuoren tulee elää elämänsä nuoruuden näkökulmasta eikä "kaikennähneen 3-kymppisen kokemuksen perusteella". Olisitko itse tehnyt teini-iässä toisin vain siksi, että joku "vanhempi ja viisaampi" olisi ollut mitätöimässä päätöksiäsi. Emme voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Sitä on vain elettävä ja kullakin on oikeus elää sitä oman ikävaiheensa mukaan. Kun minä 18-vuotiaana palasin isän ja äidin luo sydän särkyneenä sain tehdä sen kasvaneena vähän enemmän kohti aikuisuutta ja monta kokemusta rikkaampana. Ainakin osaan lohduttaa itse tytärtäni JOS hänelle käy samoin. Ja kun hän 16-vuotiaana menee kihloihin ja vannoo ikuista rakkautta, puren hammasta ja rukoilen että hän säilyisi ehjänä, kävi miten kävi. Ja toivon tietenkin parasta. (Estää tuskin voin häntä rakastamasta, vaikka mieli tekisikin että hän säästyisi mahdolliselta surulta.)
Kukaan meistä ai olisi tässä ja tällaisia ilman omaa epätäydellistä historiaamme. Turha ohjata ketään virheettömään elämään. Ohjataan oppimaan virheistä ja pääsemään niistä yli.
Laura, 26
Mulla on vähän samanlainen tapaus menossa, tosin ite oon pari vuotta sua vanhempi. Tapasin mun poikaystävän netissä vajaat kaks vuotta sitten. Mentiin kihloihin vuosi sitten uutena vuotena, ja ollaan oltu hemmetin onnellisia. Mä tiedän, että oon löytäny SEN MULLE OIKEAN ja tiedän että mun poikaystäväkin ajattelee niin. Nyt ollaan menossa tammikuussa 2005 naimisiin :), ja ollaan "vaan" 20 vuotiaita. Ikä ei katso rakkautta, eikä sen lujuutta.
Mukava kuulla mukavaakin palautetta ja onnellisen ihmisen puhetta:D tulin oikein aurinkoiseksi..Dianalle kiitos siitä että hän ei tuominnut suhdettamme epäonnistumaan (kuten eräs rouva 30v)vaan kertoi että miten voi käydä..ja kyllähän minä sen tiedän, en ole elänyt pumpulissa,ihmiset eroaa..toivotaan että niin ei käy meille eikä teille:) Ja tiedän senkin että suhdetta pitää hoitaa ja toista rakastaaa myötä ja vastoinkäymisissä..en ole sellainen joka luulee että ensin rakastutaan täysillä ja se kestää loppuelämän vaikka tekisi mitä..kyllä suhdekin kaipaa "lannotteita"..Ja sinulle rva 30vuotias tahtoisin sanoa että anteeksi jos loukkasin sanomalla sinua "viisaaksi ja kypsäksi" sanon ihan suoraan sitten että ei sinua taida hirveästi järki päätä pakottaa..ja jos sinulla ei ole ongelmia avioliitossasi miksi suivaannuit tuosta lauseestani että aikuisilla on vain kulissiliittoja yms..niinhän sinä itsekin teit,yleistit että teinit eivät pysy yhdessä..anteeksi että sorruin samaan kuin sinä:D
Ja haluaisin kertoa vielä että tiedän kolme pariskuntaa (nykyään aikuisia) jotka aloittivat suhteensa teininä..siskoni on ollut miehensä kanssa 6vuotta,heillä on vuoden vanha ihana tytär ja toinen masussa oottelemassa maailmaan pääsyä..että silleen:) nyt tämä teini lähtee pusuttamaan kultaansa,joka tuossa selkäni kanssa naureskelee teidän kommenteillenne..
Loppujen lopuksi sillä, mitä muut ihmiset ajattelevat ja sanovat teidän suhteesta ei ole mitään väliä. Oon huomannu sen, että saa vain pahan mielen itselleen jos rupeaa kuuntelemaan kaikkea sitä p*skaa, mitä ihmiset kaatavat toistensa niskaan.
Tärkeintä on olla onnellinen ja rakastaa toinen toisiaan, ja niinhän te varmaan teettekin:). Tsemppiä ja onnea tuleivaisuuteen.
Ainakin sisälukutaitosi vaatii vielä muutamia äidinkielen kursseja.. En ole tuominnut sinua sen enempää kuin muitakaan. Toisekseen, pilkalliseen ilmaisuusi "eräs rouva kohta 30- vee", sisälukutaitosi kaipaa jo suorastaan preppaus kurssia; kerroinhan että olen vasta menossa naimisiin... Eli ihan neiti ihminen vielä. Etkö tosiaan ymmärrä itse että kuulostat huvittavalta ryppyilijältä kun laitat teinimäiseen tapaan sanoja toisten suuhun..??
Melkoisen naiivia oli tuo tekstisi, mutta sehän on ihan ymmärrettävää, koska olet noin nuori. En ymmärrä, mikä kiire on mennä kihloihin alaikäisenä ja jo kahden vuoden seurustelun (todella lyhyt aika) jälkeen. Asutteko edes yhdessä?
Ei tietenkään tarvitse harrastaa irtosuhteita ja viettää villiä sinkkuelämää. Tottakai voi seurustella nuorena. Mutta miksi pitää sopia naimisiinmenosta lyhyen seurustelun jälkeen? Edessä on vielä opiskelut, mahdollisesti muutto toiseen kaupunkiin opintojen tai työn perässä, aikuistuminen, uudet ystävät...
Teinikihlaukset on vaan niin lapsellisia, ei voi mitään. Ihan kuin teinit eivät tajuaisi, että sitoutua voi (ja pitääkin!) ilman kihlaustakin. Järkevämpää on aikuistua rauhassa, kokeilla yhteiseloa avoliitossa, katsoa kestääkö suhde aikuistumisen jälkeenkin. Sitten, jos huomaa, että suhde kestää ja rakkaus kestää arjenkin, niin voi miettiä, haluaako suhteestaan virallisen paperin.
Kylläpäs meidän vanhemmat sitten ovat olleet naiiveja ja kiirehtiviä, ja isovanhemmat varsinkin! Ja ainakin omien sukulaisieni suhteen sillä on ollut aivan järkyttävät seuraamukset: isovanhemmillani jopa 50 vuotta onnellista yhteiseloa.
Kaksi vuottako on nykyään lyhyt seurusteluaika ennen kihloja? Eipä ollut kauan sitten. Enkä puhu jurakaudesta, vaan ajasta 10-20 vuotta sitten. Mikä on muuttunut? Minusta on hullua että ihmiset jotenkin muoti-ilmiön myötä kuvittelee ettei nuori voisi tehdä enää järkeviä päätöksiä, vaikka ennenkin on pystynyt. Tietysti kun kihlaus otetaan nykyään vähemmän vakavasti, siitä seuraa myös näitä hömppäkihloja, mutta miksen esimerkiksi minä olisi voinut saada yhtä onnellista liittoa kuin isoäitini kihlautumalla 17-vuotiaana ja menemällä naimisiin 18-vuotiaana ja olemalla vain ja ainoastaan sen yhden miehen kanssa kuten hän? Mikä minussa on niin erilaista?
Eroja on nykyään niin älyttömästi koska monet aikuisetkin kuvittelevat lapsellisuuksissaan löytävänsä täydellisen kumppanin... tai tekevänsä toisesta sellaisen =) Ja näinhän ei käy, toisessa on aina vikoja. Pitää vain etsiä sellainen kumppani jonka viat eivät juurikaan häiritse. Ja jos sen tuntee löytäneensä nuorena, antaa palaa!
Nuorilla on aivan yhtäläinen oikeus tehdä harkitsemattomia ja vääriäkin päätöksiä kuin aikuisilla. Vai väitätkö etteivät aikuiset tee niitä? Ja sekä nuorilla että aikuisilla käy joskus niin hyvä tuuri että lopputulos on onnellinen, kaikesta pohtimattomuudesta huolimatta =)
Minusta on fiksumpaa luottaa itseensä, toiseen ja rakkauteen kuin pyöritellä sitä suhdetta vaikkapa 10-12 vuotta että jos vaikka kyllästyisi siihen toiseen... ja pykätä vaikka lapsia maailmaan siinä samalla. Se se on kypsää, vastuullista ja harkittua...
Oot asian ytimessä, pysy siellä.
Ehkäisymenetelmät eivät olleet niin kehittyneitä isovanhempien aikaan kuin nykyään. Tuohon aikaan avioton lapsi oli suuri häpeä. Joten pakkohan sitä oli kihlautua nopeasti ja mennä naimisiin, jotta lapsi ei syntyisi avioliiton ulkopuolella. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että ei seksiä ennen hääyötä. Tuohon aikaan ei myöskään katsottu hyvällä avoliittoja, jotka ovat nykyisin hyvin yleisiä.
Nykyisin ei tarvitse mennä nopeasti naimisiin, koska ehkäisy on varmempaa eikä avioon tarvitse kiirehtiä, vaikka lapsi olisikin tulossa. Tämä on se suuri muutos, jonka vuoksi teinit voivat ihan rauhassa seurustella ilman kihlausta. Jos isoäidin pitikin kiirehtiä voidakseen muuttaa yhteen miehensä kanssa ja jottei synnyttäisi au-lasta, niin nykyteini voi rauhassa seurustella ja asua avoliitossa ennen kuin suunnittelee avioliittoa.
Oletko huomannut että ajan myötä tavat ovat muuttuneet naisten siirtyessä työelämään, maan teollistuttua ja työttömyyden synnyttyä. Myös päivähoito ja sukujen eri taloissa asuminen on osaltaan vaikuttanut perhepoliittisten arvojen muuttumiseen.
Kaikki ei ole mustavalkoista eikä lähellekään verrattavissa suoraan 50- lukuun. Mm sen oppimiseen ja huomaamiseen voisit käyttää seuraavat vuodet.
Nuokin voivat toki olla syitä... tai tekosyitä.
En usko että mummollani on ollut yhtä pakottavaa tarvetta harrastaa seksiä kuin monilla nuorilla nykyään, joten tuskin sen vuoksi hän on mennyt naimisiin. Tai mistäpä minä tiedän. Saman katon alla he asuivat jo vuoden ennen avioitumistaan, ja ensimmäinen lapsi syntyi n. 18 kuukautta avioitumisen jälkeen.
Äitini taas harrasti kyllä esiaviollista seksiä (joskin vain nykyisen aviomiehensä elikkäs minun isäni kanssa) ja asui isäni kanssa pari vuotta yhdessä ennen kuin he menivät naimisiin. Ensimmäinen lapsi heille syntyi 5 vuotta avioitumisen jälkeen.
Joten ainakaan näissä tapauksissa teoriasi ei päde. Mutta voivathan ne toki olla poikkeuksia jotka vahvistavat säännöt.
Kyllä aivan, olen tietoinen kaikista noista seikoista.
Tarkennappas vielä sen verran että miten esimerkiksi teollistuminen on tehnyt nuorista naisista kykenemättömiä tekemään tärkeitä päätöksiä? Tai miksi työttömyys on syy lykätä vakiintuminen/sitoutuminen 30 tai 40 vuoden ikään? Tai miksi töissä oleminen olisi syy olla menemättä naimisiin nuorena? Sitä en ihan tajunnut että miten ko. seikat liittyvät keskusteluun... ehkä olen vielä niin nuori ja tyhmä =) Valaise minua.
Teollistuminen -- aiemmin mahdollistanut naisten työnteon -- myöhemmin ajanut yhteiskunnan tilanteeseen, jossa kädentyötä tarvitaan vähemmän, eli työpaikat ovat vähentyneet -- uutena ilmiönä "kiinailmiö" (sitä, mitä merkitystä työnteolla tai työn puutteella perheen elatukseen on, en rupea sinulle selittämään).
Työttömyys -- on selvä että ansiosidonnaisella ei parasta mahdollista elämää lapselle tai perheelle taata -- on syytä kouluttaa itseään mahdollisimman paljon tai hankkia rutosti työkokemusta, jolloin eittämättä perheen perustaminen lykkäntyy
Yksinkertaisuudessaan, 50- luvulla oli korkea moraali, useimmiten ensimmäisen poikaystävän kanssa mentiin naimisiin koska se oli yleisesti tapana ja toisin tekeviä halveksuttiin julkisesti. Silloin ja vähän myöhemminkin, oli Suomessa maatalous yhteiskunta, jossa tiloilla suoritettiin ns. sukupolven vaihdos kun jälkeläinen oli oikean ikäinen, siis jos halusi jatkaa isäntänä/ emäntänä, oli nuorena avioiduttava jotta pääsisi sukupolvenvaihdokseen. Samoiten oli luonnollista saada lapsia heti, jos mieli joskus eläkkeelle siltä maatilalta seuraavan sukupolvenvaihdoksen jälkeen.
Vähän aiemmin, 20- luvun molemmin puolin, harrastetttiin myös vuokra maanviljelyä. Silloin oli tarpeen olla mahdollisimman monta lasta ja mahdollisimman nopeasti maatilan töiden avuksi mahdollisimman suuren tuoton saamiseksi.
Tämä kaikki kyllä selviää elämän myötä (toivottavasti!) kaikille, en enempää kerro sinulle suomen lähihistoriasta. Elämä opettaa, jos opettaa.
Olipahan selitys. Jos haluamme jatkaa aiheesta, varmaan syytä siirtyä sähköpostitteluun, ettei tämä palsta tule täyteen tätä väittelyä, sopiiko? Eli jos haluat vastata: [email protected]. Alkaa melkein hävettää tämä inttäminen =)
Jep. Ehkä mummoni meni naimisiin erilaisista syistä ja erilaisen kasvatuksen pohjalta kuin mitä nykypäivän 18-vuotias. Mutta muistaakseni kysyin että mikä MINUSSA (tai ikätovereissani) on niin erilaista verrattuna mummooni, enkä että mikä ympäristössä on erilaista.
Jokainen menköön naimisiin silloin kuin hyvältä tuntuu, riippumatta siitä onko akateemisesti koulutettu, omistaako mikroaaltouunin, onko töissä, periikö maatilan vai missä mennään. That's my point.
No jopas nyt polkasit jutun. Että ei oo yhtä pakottavaa tarvetta seksiin ollut ennen?!??! Kyllä sitä on kuule ihan samalla tavalla poltetta kalussa ja pimpissä ollut ennenkin ihmisillä kuin tänäkin päivänä. Ja seksihän on kahden ihmisen välinen asia, joten "pakottava tarve" on siis jokaisen omissa pöksyissä ja aivoissa. Ymmärrän, että tarkoitat median ja ystäväpiirin seksuaalisuutta, mutta niiden vuoksi ei kukaan täysjärkinen harrasta seksiä. Kyllä jokainen ihminen herää jonkinlaiseen seksuaalisuuteensa, vaikkei olisi yhtään seksinnälkäistä teiniä kaverina tai mediassa paljasta pintaa nähnytkään.
Vivianin jutussa on pointti.
Hyvä että sentään ymmärsit mitätuossa tarkoitettiin.
Kukaan täysjärkinen ei harrasta seksiä median ja ystäväpiirin seksuaalisuuden vuoksi? Niinhän sitä luulis... Ei ehkä suoraan mutta alitajuisesti hyvinkin usein. Pöh pöh, jos luulet etteivät media ja kaveripiiri vaikuta meidän seksielämään =) Miksi muuten ihmiset nykyään nussisivat kaikkea mikä liikkuu? Ja joskus sitäkin mikä ei liiku? Koska tekee mieli? Hullua... Senhän piti olla kahden ihmisen välinen asia, ei kymmenen.
Missä siellä? Tai siis en väitä ettäkö hän perättömiä puhuisi, mutta ruoditaanpas hieman. Ihan uteliaisuutta, ei pahalla!
"Ehkäisymenetelmät eivät olleet niin kehittyneitä isovanhempien aikaan kuin nykyään. Tuohon aikaan avioton lapsi oli suuri häpeä. Joten pakkohan sitä oli kihlautua nopeasti ja mennä naimisiin, jotta lapsi ei syntyisi avioliiton ulkopuolella. "
Mistä keksit että nuorina naimisiin menneet naiset olisivat olleet tällöin raskaana? Varmaan jotkut harvat olivatkin, mutta aika kummallinen selitys ko. tavalle joka koski lähes kaikkia.
"Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että ei seksiä ennen hääyötä. Tuohon aikaan ei myöskään katsottu hyvällä avoliittoja, jotka ovat nykyisin hyvin yleisiä."
Tuossa on perää. Mutta ihanko oikeasti sitä haaraväliä polttelee niiiiinn kovasti että pakko mennä naimisiin? Tai siis, hehän eivät ole olleet vielä edes tietoisia mitä ihanaa menettävät =)
"Nykyisin ei tarvitse mennä nopeasti naimisiin, koska ehkäisy on varmempaa eikä avioon tarvitse kiirehtiä, vaikka lapsi olisikin tulossa. Tämä on se suuri muutos, jonka vuoksi teinit voivat ihan rauhassa seurustella ilman kihlausta. Jos isoäidin pitikin kiirehtiä voidakseen muuttaa yhteen miehensä kanssa ja jottei synnyttäisi au-lasta, niin nykyteini voi rauhassa seurustella ja asua avoliitossa ennen kuin suunnittelee avioliittoa."
Nyt en kyllä edelleenkään tajua, miksi kaikki naiset Vivianin mielestä olivat raskaana?
---
Nykyteinillä on kaikki mahdollisuudet tehdä päätöksensä rauhassa, miettiä, tunnustella, ja vatvoa asiaa vaikka 20 vuotta jos siltä tuntuu. Tarkoittaako se mahdollisuus sitten että kaikki muut tavat on vääriä? Eikös nykypäivänä naisella pitäisi oikeus päättää omasta koulutuksestaan, seksielämästään, avioitumisestaan, lisääntymisestään? Ja jos hän päättääkin vaikka avioitua nuorena niin, kappas, sehän on tyhmää ja väärin. Ihan samalla tavalla nuoret naiset (ja miksei miehetkin) ovat nykyään kaikkien sosiaalisten sääntöjen pakottamia, näköjään...
En tarkoittanut, että olisivat JO raskaana (tosin aika moni taisi olla...), mutta SAATTAISI hyvinkin pian olla raskaana, jos haluaisi seksiä harrastaa. Eli parempi oli mennä naimisiin nopeasti, jotta ei tarvitsisi olla huolissaan siitä, tuleeko raskaaksi vai ei. Sillä naimisissa olevalle raskaus ei siihen aikaan ollut ongelma, naimattomalle kylläkin.
Kyllä se seksin harrastaminen oli yksi syy mennä naimisiin. Nykyään vastaava tapa on tietyillä uskonlahkoilla: seksiä ei saa harrastaa, jos ei olla naimisissa, joten vihille pitää mennä nopeasti. Muutenkin tavat olivat erilaiset "ennen vanhaan": avoliittoja ei juurikaan harrastettu.
Uskokaa tai älkää, mutta kyllä se maailma on muuttunut melkoisesti siitä, kun isoäiti oli nuori. Tottakai voi nykynuorikin mennä naimisiin 18-vuotiaana, jos siltä tuntuu. Mutta se, että ei mene niin nuorena naimisiin ei tarkoita sitä, että harkitsisi muita vaihtoehtoja (jos siis seurustelee) tai ei olisi vakavissaan suhteessaan. Kaikille avioliitto ei ole "se juttu", joka täydellistäisi suhteen, vaan suhde voi olla täydellinen ilman avioliittoakin. Moni kyllä virallistaa liittonsa jossain vaiheessa, mutta ei koe pakonomaista tarvetta tehdä sitä alle kaksikymppisenä.
Jos harrastaa seksiä ilman toimivaa ehkäisyä, niin melko suurella todennäköisyydellä tulee ennen pitkää raskaaksi. Jos vertaisit isoäiti-ikäisten naisten ensimmäisen lapsen syntymäpäivää kyseisten naisten hääpäivään, niin huomaisit, että aika monella noiden päivämäärien välissä on aikaa vähemmän kuin yhdeksän kuukautta. Eli kyllä siihen aikaan on aika monella ollut esikoinen tulossa siinä vaiheessa, kun on päätetty mennä naimisiin. No, ei tietenkään kaikilla. Ne loput menikin sitten nopeasti naimisiin, jotta häistä kuluisi vähintään ne kunnialliset yhdeksän kuukautta, ennen kuin lapsi syntyisi. Ei katsos ollut e-pillereitä siihen aikaan!
En voi oikeen väittää vastaan, koska en ole tehnyt tilastoja 60-70-vuotiaiden naisten ensisynnytysiän ja naimisiinmenoiän välisestä erosta.
Jotenkin minun vaan on aika vaikea kuvitella, että puhuist kovinkin merkittävästä osasta tätä naisryhmää. Pitää vissiin tehdä sellainen tilasto... että selviää tämäkin asia =)
Milloin häät ovat? Kosiko poikaystäväsi vai kositko sinä? Kuinka kauan olette asuneet yhdessä? Miksi haluatte naimisiin noin nopeasti? Tuntuuko teistä siltä, että pystytte sitoutumaan paremmin vasta sitten kun olette naimisissa? Vastaile, jos ehdit!
Ensinnäkin haluan ihmetellä että minkä hulabaloon minun pieni kirjoitukseni aiheutti.Että te aikuiset jaksattekin..tulin ihan mielenkiinnosta kysymään ihmisten mielipiteitä ja sieltä tulee tuutin täydeltä varoituksia..sanoisin ihan vaan btw, että miksi teillä on kihlaustamme jotakin vastaan kun ei esimerkiksi vanhemmillamme ole..?
Minulla ei ole kiire naimisiin..en halua mitään nopeaa maistraatti vihkimistä vaan haluan romanttiset kirkkohäät..ja nyt toivottavasti kukaan ei käsittänyt että haluan miljoonahäät, ei asia ei ole niin, haluan vaan että emme joudu elämään tiukilla naimisiin menon takia,kyllä me ehdimme..Nyt,tiedän, joku sanoo että mikä kiire sitten oli kihloihin. No vastaanpa nyt valmiiksi että mieettikää omaa tilannettanne, kyllä ihmiset menee kihloihin puolen vuoden jälkeenkin mutta naimisiin ei ikinä. Onkohan vain aikuisten luvallista kihlautua, mutta jos alaikäinen näin tekee se on tuhoontuomittu..njoo o. Ja olemme ja olimme täysin sitoutuneita ilman sormuksiakin joten ei emme tarvitse avioliitoa ollaksemme sitoutuneita..en usko että kukaan hyvä pariskunta tarvitsee, mutta silti haluan naimisiin,vannoa rakkautta Jumalan kasvojen edessä
En voi muuta sanoa kuin, että kasva vielä. Vaikka väittäisit, että elämänkokemuksesi on valtava "aikuisiin" verrattuna ja näin ollen myös ajatusmaailmasi olisi laaja, niin näin ei ole. Sen kertoo ikäsi, tyttö-kulta. Siksipä monet täällä "varoittelevatkin" sinua, koska tietävät ettei kaikki mene aina parhain päin. Jos et kestä kritiikkiä kirjoituksesi perusteella (itsehän pyysit mielipiteitä ja nämä ovat juuri niitä) , niin jätä seuraavalla kerralla kirjoittamatta! Toivon kuitenkin, että suhteesi kestää ja joku päivä saat kirkkohäät :)
"älä hanki lapsia:) "
Tämän jos vielä perustelet..? Jos sinusta tuntuisi pahalta että epäilen sisälukutaitoasi ja sinulla olisi oikeasti lukihäiriö (tiedäthän että sisälukutaito ei liity lukihäiriöön juuri mitenkään), miltä luulet että minusta tuntuisi kun sinä sanot "älä hanki lapsia" ja olisin vaikka 5 vuotta tuloksetta yrittänyt saada lapsia..?
Pointtini koko tässä litanjassa: itse aloitit kummalla tavalla jos et kerran halunnut kuulla muiden kokemuksia. Miksi ihmeessä alunperin tänne koirjoittelit hienosta ikuisesta suhteestasi, jos kerran siinä ei ole mitään kritisoimisen varaa. Siis miksi? Yleensä keskustelupalstalle kirjoitetaan mielipiteitä kommentoitavaksi. Sinä kirjoitat..? Niin miksi? Talletettavaksi ja luettavaksi? Ei pidä repostella asioitaan nimettömänä keskustelu palstalla jos asenne on tuollainen naurettava "älkää minua arvostelko".
Et vastannut kaikkiin kysymyksiin. Kumpi kosi? Ja milloin häät ovat?
"miksi teillä on kihlaustamme jotakin vastaan kun ei esimerkiksi vanhemmillamme ole..? "
Ehkäpä vanhempanne eivät viitsi suoraan sanoa, että kihlautumisenne on lapsellista? Tai sitten ovat sitä mieltä, että on järkevää sopia naimisiinmenosta alaikäisenä ennen kuin edes asuu yhdessä. Paha sanoa, kun en tunne vanhempianne ja ole selvillä heidän älyllisestä kapasiteetistaan.
"en halua mitään nopeaa maistraatti vihkimistä vaan haluan romanttiset kirkkohäät"
Eli avioliiton idea onkin se, että saa romanttiset kirkkohäät? Just just, sitä eletään prinsessaunelmaa. Luulet, että avioliitto on yhtä kuin häät, jonka jälkeen yhtäkkiä ollaankin niin sitoutuneita että!
Sinulla on kyllä todella tyypillinen murrosikäisen kakaran asenne: aikuiset on niiiiin tyhmiä ja itse olet täydellinen kaikessa mitä teet. Hohhoijaa, toivottavasti teinikihlaukset menee pian pois muodista. Aidon kihlauksen idea menee ihan pilalle, kun kaikki teinit ovat nykyisin kihloissa, vaikka eivät avioliitosta ole sopineet sanallakaan.
.. tai sitten he ovat sitä mieltä, että jokaisen on tehtävä omat virheensä. Minuakin kiukutti silloin nuorena kun olin korvia myöten rakastunut, kun vanhemmat ihmiset olivat lievästi sanoen huvittuneita tosi rakkaudestamme. Äiti ei ollut, sanoi että anna mennä. Myöhemmin toki sanoi, että tiesihän hän kuinka tässä vielä käy, kun krokotiilin kyyneleitä vuodatin eron jälkeen, mutta että opinpahan toivottasti jotain. Ja opinkin!
vastaan vielä neiti kolmikyssäselle-olenko sanonut ettei minua saa arvostella?en ole..opettele lukemaan..itseasiassa naureskelen näille jutuille(täällä kirjastossa katotaan mua varmaan oudosti kun yksin hekotan)joten jatkakaa keskustelua keskenänne..ja muuten,itse et kestä että olen samaa mieltä kanssani miss 30, mutta silti olet päättänmyt ihan varmasti ettei minun kirjoituksissani ole mitään järkeä,ainoastaan teinihömppää..luuletko että nuo kirjoituksesi vaikuttaa minuun kovinkaan paljon.ensimmäisenkin viestisi olit kirjoittanut todella negetiiviseen sävyyn..ajattelin heti sen luettuani että hohhoijaa, miten joku viitsii:D
Ja arvaa miksi, koska keskustelun aloituksestasi ajattelin että hoh- hoijaa, kuinka joku viitsii, taas tällainen uhmakas hyväksynnän kerääjä. No, näethän että ainakin sait mitä tilasit.
Tekstisi sisältö kiteytettynä: aikuiset menevät pikaisesti naimisiin ja eroavat, he eivät ole kypsiä seurustelemaan. Parempi alkaa seurustella 14-vuotiaana ja kihlautua nopeasti.
Säästäpä ihmeessä tuo tekstisi ja lue se uudestaan "viisaana aikuisena". Takaan, että saat hyvät naurut, mikäli olet silloin todella kasvanut aikuiseksi ja kypsynyt ihmisenä.
Mikä ihme näillä nykyteineillä on, kun luullaan, että pitää kihlautua, jotta seurustelu olisi vakavaa? Kai se on sitten tämän päivän teinimuotia. Ennen vaihdettiin luokkasormukset, nykyään kihlasormukset.
Koska suurin osa on ottanut muhun ja mun ajatuksiin negatiivisen asenteen (siis semmosen kannan että eihän toi teini tiedä mistään mitään) niin ajattelin itse kysyä teiltä asioita..kertokaa ja vastatkaa ihmeessä.
1.Jos vaikka kymmenen vuoden päästä eroaisimme mieheni kanssa niin olisiko se vain teinisuhteen syytä?
2.Kun sisko alkoi olla miehensä kanssa 16vuotiaana ja on nyt 22,saman miehen kanssa yksi lapsi ja toinen tulossa.luetteko tämänkin teinisuhteeksi ja että se tulee päättymään?
3.Jos kaksi aikuista on naimisissa 5vuotta ja eroaa ja teininä suhteensa aloittaneet eroavat 20vuoden päästä niin kumpi on parempi?onko aikuisten ero okei mutta teininä suhteensa aloittaneilla on aina vaan teinisuhde joka ei ule kestämään?
4.kuinka kauan itse olitte yhdessä ennen kuin menitte kihloihin tai naimisiin.
kyselin ihan mielenkiinnosta.ja pliiz, näyttäkää että oikeasti olette kypsiä aikuisia.ei tommosta keskenkasvuisten kitinää muistuttavaa tekstiä jaksa enää lukea.
Se on totta, että ihmiset muuttuvat ja kasvavat teini-ikäisenä ja siitä päästyään. Joskus teinisuhteet kariutuvat siihen, että kumppanit kasvavat erilleen, koska muuttuvat henkisesti ja fyysisesti niin paljon aikuiseksi tultuaan, mutta koskaan ei saisi yleistää, että niin tapahtuu AINA.
Ihmettelen sitä, minkä takia ihmisten on niin vaikeaa olla toisten puolesta onnellisia. Jos pyytää neuvoja tai kommentoi, niin tottakai pitää varautua siihen, että negatiivistakin palautetta tulee, mutta silti ihmiset, minkä takia teidän on väkipakolla etsittävä joka asiasta niitä huonoja puolia?
Se, että suhde kariutuu ei välttämättä ole teinisuhteen syy, vaikka kumppanit olisivatkin solmineet suhteensa nuorena. Kukaan ei voi tulla kertomaan meille, mikä suhde kestää tai mikä ei riippumatta siitä, onko se solmittu 4-kymppisenä vai 14-vuotiaana. Ei ole olemassa suhteenkestomittaria, joka paljastaisi, mitkä suhteet ovat tuomittuja epäonnistumaan. Jokainen meistä on kokenut ja tulee varmasti vielä kokemaankin epäonnistumisia, eroja ja muita negatiivisia asioita.
Itse menin vuosi sitten kihloihin poikaystäväni kanssa, olin silloin 19-vuotias. Lupasin rakastaa häntä koko loppu elämäni ja olla hänen rinnallaan kaikissa vastoinkäymisissä. Silti en voi olla varma, että suhteemme kestää, vaikka olemme menossa naimisiin tammikuussa. Joku voi olla sitä mieltä, että me hätäilemme, tai että meidän on pakko mennä naimisiin, jotta voisimme sitoutua toisiimme "paremmin".
Haluaisin kysyä kaikilta negatiivisen kommentin antaneilta, mihin "teinisuhteenne" kaatui? Jos ainoa syy eroon oli se, että olitte ns. liian nuoria, eikö se kerro siitä, että suhteessanne ei ollut kaikki kohdallaan? Ehkä kumppaninne ei ollut Mr. Right, mutta sillä taas ei ole mitään tekemistä iän kanssa.
Minäkin olen 17vuotias nuori naisen alku ja olen onnellisesti kihloissa ollut nyt reilun kuukauden. Seurustellut olen mieheni kanssa nyt kolme ja puoli vuotta. Ja olen samaa mieltä siitä kun manaillaan sitä että kun nuoret menevät kihloihin ja sitten kuitenkin erotaan ja blaa blaa.. Ei sovi yleistää! Jos ei voi mennä nuorena kihloihin niin koska sitten? jos tuntee että mies on oikea niin miksi ei mennä kihloihin jos siltä tuntuu?? eihän sitten kukaan oikeastaan voisi mennä kihloihin ja avioon. Tiedän monta paria jotka ovat alkaneet seurustella nuorena ja ovat yhä edelleen kolmekymppisinä yhdessä. Meitä on moneksi!!
Jopas oli mielenkiintoinen keskustelu tässä.
Tuskin on olemassa oikeaa ikää kihlautua. Mutta näin vanhana tätinä *hihittelyä* voin sanoa, että ehkä kuitenkin siinä parikymppisenä voi olla jo "oikeassa" iässä. Oikeassa iässä minkä suhteen? No tietenkin itsensä tuntemisen suhteen.
Tätähän (siis omaa mielipidettä) on tunnetusti vaikea selittää mutta koitetaan. Luettelen muutaman syyn ekana miksi kannattaa jättää tämä sitoutuminen niitä kuuluisia teinivuosia myöhemmäksi.
1) Opiskelupaikkakunta ja sen valinta. Pidetään nyt oletusarvona sitä, että muutat kotoa esim. lukion/ammattikoulun/tms. jälkeen (toki moni muuttaa jo aiemmin asumaan itsekseen ja moni myöhemmin). Jos seurustelet elämäsi rakkauden kanssa ja teidän mahdolliset tulevat koulut/työpaikat muut vastaavat eivät sijaitse samalla paikkakunnalla niin siinä tulee suuri halu ajautua samalle paikkakunnalle. Ei ehkä menekään siihen kouluun ja sille tietylle linjalle mille oikeasti haluaisi, koska sitten ei pääse rakkaansa kanssa samalle paikkakunnalle asumaan. Myöhemmin tämä voi purkautua suhteessa esim. siten, että alkaa syyttämään toista, ettei valinnut sitä haluamaansa alaa, vaan uhrasi uravalintansa suhteen edestä. En toki sano, että noin välttämättä käy, mutta on ihan mahdollista.
2) Jokaisen tulisi asua elämässään edes jonkin aikaa yksin (jos se vain on mahdollista). Toki tässä ketjussa ei ollutkaan kyse siitä asutaanko yksin vai yhdessä, mutta mainitsen myös tämän syyn. Siinä sitä oppii tuntemaan itsensä ja näkee ainakin sen, että osaako olla yksin vai pitääkö seurustella ihan vain sen takia, että ei tarvitsisi olla yksin. JA kun on asunut yksin niin sitten tulevaisuudessa mahdollisessa erotilanteessa tai sen pähkäilemisessä ei ainakaan lykkäisi asioiden tapahtumista sen varjolla, että pelkää ettei selviä yksin. Kyllä se antaa tietynlaista luottamusta itseensä ja nykymaailmassa se on ihan tervetullutta. Nyt ei toki tarvitse käydä minua vastaan miekoin ja kirvein, että vain manailen eroamisvaihtoehdoilla ja muilla.
3) Tietää, että se mitä elämältään haluaa on oikeasti sitä mitä _itse_ haluaa. Ei vain sitä, että toimii samallalailla kuin siinä kotoa/kavereilta/mistä tahansa muualta opitusta mallista on oppinut että toimitaan (tuohan tietenkin tapahtuu usein alitajunnasta, eikä sitä ajattele suoraan, että no nytpä toimin niin kuin vanhempanikin ovat aikoinaan toimineet). Toki en taaskaan kiellä sitä, että ikä välttämättä määrää tuota ominaisuutta.. mutta kyllä se siihen varmaan jonkin verran vaikuttaa. Ja hei! Jokainen ihminen on omanlaisensa yksilö ja usein tämä kyky oma-aloitteeseen ajatteluun kehittyy iän myötä! Jotkut yksilöt ovat tietenkin saaneet olla niin onnekkaita, että kotona on osattu kasvattaa oma-aloitteeseen ajatteluun ja vaihtoehtojen etsimisen suuntaan. Enkä kiellä etteikö välttämättä ole huonoa toimia sen mallin mukaan minkä on lähipiiristään omaksunut, mutta onhan se aina hyvä, että tuntee itsensä niin hyvin, että tietää onko tämä nyt minun juttuni.
4) Mitäs muuta. No vaikka mitä mahdollista?
No niin ja sitten nyt vielä se pakollinen varoittava esimerkki :D Elikkä itse elin lukioaikaan erittäin vahvasti elämäni parisuhteessa. Olimme maalailleet yhteisen tulevaisuuden jo mummo/pappa ikään asti, emme kuitenkaan eläneet ihan haavekuvien vallassa. Kuitenkin suinpäin avoliittoon ryntääminen vanhempien helmoista ja kokonaan uudelle paikkakunnalle muuttaminen toivat omat ongelmansa. Tuskin ne kuitenkaan olivat ainoat syyt sittemmin eroamiseemme ja uskonkin, että olisimme varmaan ennemmin tai myöhemmin eronneet seurustelun edetessä. Olimme kuitenkin parikymppisiä ja hmm maailmankuvamme oli aika musta-valkoinen vielä siinäkin iässä.
Toki en kiellä etteikö nämä teinisuhteet kestäisi jopa pidempään kuin nämä aikuisten aikuissuhteet. Tutustuin vasta erääseen pariskuntaan, jotka olivat aloittaneet seurustelun tytön ollessa yläasteella ja poikanen taisi olla silloin ammattikoulun eka luokalla (tai yhdeksännellä?). Menivät kihloihin melkein heti seurustelun alkuvaiheessa, avioon kuutisen vuotta oltuaan yhdessä. Nyttemmin ovat olleen aviossa yli 10 vuotta, eli seurustelua taitaa olla siis pikaisen laskun mukaan jo yli puolet elämästä :) Minunkin suvussa sedät, tädit ja enot ovat tainneet olla naimisissa jo lähes poikkeuksetta 20-24 vuoden iässä. Ja omat vanhempani (3 vuotta ikäeroa) aloittivat seurustelun äitini ollessa 18. Äiti oli 19 vuotta, kun kihlautuivat ja ennen 20 vuotispäiviä jo naimisissa. Nyt onnellista avioliittoa yli 35 vuotta takana ja esikoinenkin heille syntyi vasta parin vuoden päästä hääpäivästä.. ;)
Äiti rakas onkin sanonut, että maailma on kerinnyt muuttua paljon 35 vuodessa eikä kannata hättäillä elämässä. Ehkä nykyään vain tiedetään ehkäisystä ja kaikesta muusta paljon enemmän ja paljon nuorempana.. eikä maailmakaan ole enää sellainen lintukoto niin kuin silloin "ennen vanhaan".
Anteeksi, että tästä tuli näin pitkä..
Kaikki jutut lukeneena en voi muuta todeta!
Mielipiteitä on monia ja kaikilla on niihin täysi oikeus,mutta osa teistä melkein väittää tietävänsä ettei nimimerkki "happy ever afterin" seurustelu kestä kuitenkaan!Jo on kumma!Mitä te tiedätte näiden kahden suhteesta!Mä olen sitä mieltä,että 17 vuotias voi hyvinkin viettää loppu elämänsä teininä tavanneen miehensä kanssa! Aina ei varmasti ole helppoa,mutta eihän suhteen kuulu aina olla ruusuilla tanssimista!Ja te hävyttömät ihmiset jotka väitätte ettei 20 vuotias ole valmis menemään naimisiin tai hankkimaan lapsia!älkää yleistäkö!itse tapasin elämäni miehen 18 vuotiaana kuukauden yhdessä 0lon jälkeen muutimme yhteen.Nyt menemme naimisiin ensi kesänä ja meillä on 4kk ikäinen ihana tyttö!elämme onnellisina tulevaa innolla oottaen.Tsemppiä sulle happy ever after!
Mutta sellaisella pienellä erolla, ettet sinä (toivottavasti) ole aloittanut täällä uhmakasta keskustelua toistellen sanoja "olevinaan viisaat aikuiset" ja "rouva wse" vaan elät elämääsi siellä jossain ilmiselovästi tyytyväisenä. Ymmärrätkö pointin? Jos tällaiselle palstalle kirjoittaa "ilmoituksen siitä kuinka minun nuorena alkanut suhteeni on luja ja kestää mitä vaan", ei pidä kovasti ihmetellä jos saa huvittuneita kommentteja.. :) Vrt esim. M Fingerroos joka on levitellyt koko elämänsä ja "parisuhteensa" lehtiin ja nettiin.. vaikuttaa koko kansan silmissä huvittavalta. Tajuatko?
Edelleen, kuten sanoin, olin itsekin ihan järjettömän rakastunut 17- vuotiaana. Kyllä minä muistan miltä se tuntui.
En ajatellut aloittaa mitään "keskustelua". Ja eikös me kaikki olla jollakin lailla viisaita vaikkei välttämättä aikuisia.Ilmaisin vain oman kantani asiaan ja kerroin miten voi myös käydä vaikka aloittaa seurustelun nuorena.
Toki voi! Olenhan minäkin aloittanut, ja varmaan kaikki jotka ylipäänsä ovat seurustelleet vakavasti nuorena. Pointtini oli tosiaan, että suhteen laadusta kertoo paljon sen retosteleminen jollain keskustelupalstalla. Luulisi että jos on onnellisessa suhteessa, ei sitä ole tarve todistella sen enempää nimellä kuin nimettömänä.
Miusta tuntuu, että tästä asiasta voi olla sataa eri mieltä... Toisille teinikihlaus on teinikihlaus, jonka itseasiassa tiedetään päättyvän joskus. Joillekin se on usko ikuisesta yhdessäolosta. Itse en ymmärrä, miksi pitää kiihrehtiä, kun sitä vakiintunutta arkea voi elää muutenkin. Kun olin itse 17, melkein kaikki ystäväni seurustelivat, useimmat 3-5 vuotta saman ihmisen kanssa. Itse kävin baareissa, ja tapailin miehiä, mutta elämässäni ei ole ollut yhtään yhdenillan juttua, olen liian herkkä :). Kaikki nämä ystävieni suhteet päättyivät viimeistään vähän yli parikymppisenä. Syy? Useimmiten muuttuminen erisuuntaa, opiskelupaikan vaihto, vapauden kaipuu, halu olla muidenkin kanssa, aikuistuminen jne. Itse löysin nykyisen poikaystäväni 19-vuotiaana, ja ollaan nyt 5 vuotta seurusteltu. Ei meillä silti ole mikään kiire naimisiin. Se rinkula sormessa kun ei muuta tavallista arkea yhtään mihinkään. Itselleni avioliitto tulee kuvaan varmaan silloin, kun alan suunnitella lasten hankintaa, ehkä tylsän perinteistä, mutta totta. ja vaikka haluankin siviilivihkimisen, se ei tule olemaan pieni toimitus tunkkaisessa virastossa, vaan hieno juhlallinen toimitus isolla seurueella esim. ulkona.
Tämmöset asiat taitavat olla niitä, josta on ihan turha kiistellä, jokainen tehköön ja eläköön omalla tavallaan. Tsemppiä kaikille! :)
Niin se unohtui tosta kirjotuksesta, että kyllä meillä on ainakin näin monen vuoden jälkeen tullu toisen hyvät ja huonot puolet todella todistettua, ja monessa tilanteessa! (esim. arjessa, sairastuttuani vakavasti, masennukseni aikana, yhdessä asumisen alkuaikoina, yhteisiä arvoja ja maailmankatomuksellisia eroja pohtiessa jne.) Kaikkia näitä tietoja ei välttämtättä aina puolessa vuodessa tai vuodessa ehdi oppimaan, vaikka toki sekin voi olla mahdollista.
Tunnen monta paria, jotka menivät kihloihin suunnilleen yläasteikäisinä. Yksi heistä erosi tässä marraskuun aikana, noin puolen vuoden kihloissaolon ja vuoden seurustelun jälkeen. Toinen pari sopi menevänsä kihloihin kun ovat olleet vuoden yhdessä, ovat tosin vielä nytkin, 2 vuoden kuluttua.
Nuoret menevät yhä herkemmin kihloihin, tai eivätkä välttämättä edes oikeisiin kihloihin, vaan "teinikihloihin" tai miten se pitäisi sanoa kun ei ole aikomustakaan mennä naimisiin. Noh tällaisia tapauksia on siellä 25 :kin että kihloissa sanotaan itsensä olevan mutta ei aikomustakaan mennä naimisiin. En oikein ymmärrä tätä villitystä, se valitettavasti latistaa ja vie merkityksen niiltä jotka menevät nuorena kihloihin vakavana aikeenaan mennä joskus naimisiin.
Hassua on kyllä se, että kun joku n.30-vuotias kertoo seurustelleensa muutamasta kuukaudesta vuoteen ja menneensä sen jälkeen kihloihin ja siitä noin vuoden päästä naimisiin kun on jo raskaanakin, niin kovin moni ei pidä sitä pahana. Jotkut pahat kielet sanovat että meni naimisiin kun odotti lasta. Mutta tuosta ajasta, minkä aikaa olivat ehtineet olla yhdessä. Se on monesti järjettömän lyhyt aika. Ovatko aikuiset oppineet tutustumaan toiseen ihmiseen nopeammin? Vai mistä tämä oikeudelta muistuttava tilanne että heidän varhain kihlautumistaan ei katsota yhtä pahasti kuin varhain ja lyhyen seurustelun jälkeen kihlautuvaa alle parikymppistä?
Aloittajalle voisin sanoa, että on vähän v*ttuilua sanoa heitä "aikuisiksi ja viisaiksi" ja "kypsiksi aikuisiksi". Eivät he välttämättä pidä itseään viisaina, mutta mitä minä kuitenkin noita teidän sanailujanne luin, niin kyllä heillä enemmän oli järkeä päässä kuin sinulla, jonka tekstistä uhkui sellainen uhmailu ja asioiden lieventely ("minä vain aloitin keskustelun katsoakseni olinko oikeassa").
Kuka voi sanoa, milloin joku on kypsä seurustelemaan? En tiedä olinko itse kun aloitin mutta siihen pääsen kohta. On sellaisia "aikuisia" jotka eivät tunnu aikuistuvan koskaan eivätkä oppivan elämään ihmissuhteessa. Mutta on kuitenkin näitä rohkaisevia esimerkkejä äitinikin sukulaisissa, jotka ovat aloittaneet nuorina ja juttu on kestänyt tähän mennessä eläkeikään saakka. Puolet avioliiton solmivista pareista eroaa, mutta puolet pysyy yhdessä! Käsitykseni mukaan nuorena naimisiin menneet voivat erota yhtä hyvin kuin vanhempana naimisiin menneet. Avioliiton siihenastisella kestollakaan ei taida olla juuri merkitystä.
En kannata ainakaan sitä ajatusta, kuten moni nykyään, että pitäisi kokeilla miehiä (tai miesten naisia) että kuka niistä sopii minulle parhaiten ja millaiset ihmiset minun ainakin kannattaa unohtaa. Onhan totta että jos on ikänsä yhden ihmisen kanssa, ei voi koskaan tietää olisiko ollut jossain joku parempi, mutta miksi edes murehtia sellaista, jos on ollut onnellinen nykyisessä suhteessaan?
Teini-ikäisenä ja vielä alle parikymppisenä muuttuu tosi paljon. Jos on alkanut seurustella n.14-vuotiaana niin todennäköisesti murrosiän mukanaan tuoma henkinen (ja fyysinenkin) kasvaminen on paljolti edessä päin. Itse ainakin huomaan muuttuneeni noista ajoista todella paljon, ja vaikka silloin olin ihastunut ja rakastunutkin, niin jälkeen päin ajateltuna olisi ollut naurettavaa alkaa seurustella kovin vakavasti.
Sittenpä voisin kertoa että missä elämäntilanteessa itse olen. Eli tietysti juuri siinä mistä täällä ovat minua monta vuotta vanhemmat varoitelleet ja vähän ehkä katselleet ylimielisestikin. Olen 18 ja mieheni 21. Olemme olleet viime juhannuksesta asti kihloissa. Suunnittelimme kihloihin menoa yli vuoden, mietimme sitten myös naimisiin menoa, että milloin olisi varaa. Ostimme sormukset etukäteen ja juhannuksena mieheni sitten kosi minua yllätyksenä (en tiennyt aikaa/paikkaa vaikka päivän tiesinkin). Nyt olemme suunnitelleet kesäksi 2006/2007 häitä. Yhteen muutamme kun on kummankin elämäntilanne siihen sopiva, olen vielä kotipaikkakunnallani koulussa ja kihlattuni kotipaikkakunnallaan (70km päässä) töissä.
En pidä enkä haluaisi muidenkaan pitävän tätä teinikihlauksena. En tiedä kuinka selittäisin sen eroavan niistä monista muista jotka vakuuttelevat Sen Oikean löytymisestä, mutta uskon että omat tunteeni riittävät. Eihän meidän tarvitse selitellä muille sitä miksi menimme nuorena kihloihin, vaikka olisimme voineet vielä odottaa. Yhteensä olemme olleet yhdessä pian 3 vuotta, ja kun menimme kihloihin niin täynnä oli 2v3kk. Eikä se mielestäni ole aivan säälittävän lyhyt aika täysi-ikäiseltä (mikäli se asiaan vaikuttaa) parilta.