Olen nyt 19-vuotias, ja olen huolestunut viimeinkin siitä että niin kauan kuin voin muistaa, niin aina on tuntunut pahalta. Ala-aste iästä lähtien muistan vain epäonnistuneeni kaikessa ja saanut lisää todisteita tyhmyydestäni ja turhuudestani. Tunsin koko ala-aste aikani olevani kaikkien mielestä paska. Olin sitten ilkeä ja räähyilevä kaikille kun peittelin paskuuttani ja tyhmyyttäni. Kaikki inhosivat enemmän vain, minä inhosin itseäni vielä enemmän. En tehnyt mitään järkevää odottelin tulevaisuutta.
Siirryin yläasteelle. Inhosin itseäni, olin tyhmä ja tiesin että kaikki inhoavat minua. Muutuin täysin ala-asteen hirviökakarasta sisäänpäin kääntyneeksi hiljaiseksi nössöksi, ja annoin kaikkien haukkua minúa jotka halusivat. En tehnyt mitään järkevää tuhlasin vain aikaani istumalla kotona. En tehnyt mitään koska olin tyhmä paska. Odottelin tulevaisuutta ja ns. elämäni tarkoitusta. Koulu meni päin persettä. Pinnasin koulusta ja itkeskelin kotona yksin. Vatsani sairastui jatkuvan pahanolon tunteesta ja aloin paskantaa verta. Selviteltiin mistä se johtuu, joten jouduin menemään psykiatrille. Siellä pillahdin itkuun ja kerroin tilanteestani koulussa. Ei psykiatri osannut auttaa, yritti uskottella vain jotain omaa puppua että alkaisin ajatella toisin. Olinkin vain kovasti samaa mieltä tohtorin kanssa vain hänen mielikseen, koska tiesin ja tiedän että olen tyhmä paska. Jatkoin paskan olon kanssa yläasteen loppuun ja odottelin ihanaa aikaa.
Viimein oli taas yksi paska ajanjakso ohi ja menin virran mukana nippanappa lukioon. Ajattelinkin ryhdistäytyä ja alkaa mallioppilaaksi. Tiesin olevani kuitenkin edelleen paska ja tyhmä, joten päätin pysytellä lukiossa loppuun asti jollakin tavalla. Enää kukaan ei näyttänyt suoraan että olen tyhmä paska, mutta eipä tarvinnut koska tiesin sen jo itsekkin ja eristäydyinkin kaikista lopuista ihmisistä jotka vielä olivat ympärilläni. Vatsa alkoi taas oireilla, joten sain hyvän syyn vetäytyä pois koko koulusta. Tunsin että kaikki ajattelivat mielessään minun häviämistäni koulualueelta. Vetäydyin etälukioon.
Nyt olen saanut turhan alhaisin arvosanoin koristellun päättötodistuksen lukiosta jonka avulla en pääse opiskelemaan minnekkään. YO-kirjoitukset eivät mene toisellakaan kertaa läpi. En jaksa yrittää enää keväällä uudestaan. En halua yrittää en halua suunnitella tulevaa. En osaa kuvitella enää tulevaisuutta. Inhoan itseäni yhä enemmän. Istun kotona ja itken koko ajan. Eikö tämä elämä ole tämän kummempaa? Olenko ainut ihminen joka ajattelee tällä tavoin? Olenko narsisti kun olen säälinyt koko ikäni itseäni? En tunne sääliväni itseäni, vaan tunnen että olen oikeassa. En kerjää säälipuheita, niitä olen kuullut ennenkin, enkä niitä edeshalua. Haluan vain tietää että onko normaalia että elämä tuntuu aina yhtä paskalta? En haluaisi kuolla ennenkuin olisin kokenut jotain merkityksellistä, enkä pelkkää pahaa oloa.
Siirryin yläasteelle. Inhosin itseäni, olin tyhmä ja tiesin että kaikki inhoavat minua. Muutuin täysin ala-asteen hirviökakarasta sisäänpäin kääntyneeksi hiljaiseksi nössöksi, ja annoin kaikkien haukkua minúa jotka halusivat. En tehnyt mitään järkevää tuhlasin vain aikaani istumalla kotona. En tehnyt mitään koska olin tyhmä paska. Odottelin tulevaisuutta ja ns. elämäni tarkoitusta. Koulu meni päin persettä. Pinnasin koulusta ja itkeskelin kotona yksin. Vatsani sairastui jatkuvan pahanolon tunteesta ja aloin paskantaa verta. Selviteltiin mistä se johtuu, joten jouduin menemään psykiatrille. Siellä pillahdin itkuun ja kerroin tilanteestani koulussa. Ei psykiatri osannut auttaa, yritti uskottella vain jotain omaa puppua että alkaisin ajatella toisin. Olinkin vain kovasti samaa mieltä tohtorin kanssa vain hänen mielikseen, koska tiesin ja tiedän että olen tyhmä paska. Jatkoin paskan olon kanssa yläasteen loppuun ja odottelin ihanaa aikaa.
Viimein oli taas yksi paska ajanjakso ohi ja menin virran mukana nippanappa lukioon. Ajattelinkin ryhdistäytyä ja alkaa mallioppilaaksi. Tiesin olevani kuitenkin edelleen paska ja tyhmä, joten päätin pysytellä lukiossa loppuun asti jollakin tavalla. Enää kukaan ei näyttänyt suoraan että olen tyhmä paska, mutta eipä tarvinnut koska tiesin sen jo itsekkin ja eristäydyinkin kaikista lopuista ihmisistä jotka vielä olivat ympärilläni. Vatsa alkoi taas oireilla, joten sain hyvän syyn vetäytyä pois koko koulusta. Tunsin että kaikki ajattelivat mielessään minun häviämistäni koulualueelta. Vetäydyin etälukioon.
Nyt olen saanut turhan alhaisin arvosanoin koristellun päättötodistuksen lukiosta jonka avulla en pääse opiskelemaan minnekkään. YO-kirjoitukset eivät mene toisellakaan kertaa läpi. En jaksa yrittää enää keväällä uudestaan. En halua yrittää en halua suunnitella tulevaa. En osaa kuvitella enää tulevaisuutta. Inhoan itseäni yhä enemmän. Istun kotona ja itken koko ajan. Eikö tämä elämä ole tämän kummempaa? Olenko ainut ihminen joka ajattelee tällä tavoin? Olenko narsisti kun olen säälinyt koko ikäni itseäni? En tunne sääliväni itseäni, vaan tunnen että olen oikeassa. En kerjää säälipuheita, niitä olen kuullut ennenkin, enkä niitä edeshalua. Haluan vain tietää että onko normaalia että elämä tuntuu aina yhtä paskalta? En haluaisi kuolla ennenkuin olisin kokenut jotain merkityksellistä, enkä pelkkää pahaa oloa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
apua saa aina, mutta sitä täytyy osata itse hakea. Varaa aika psykiatrille, tai jos on helpompaa niin terveyskeskusläkärinkin voi auttaa. Oloa voi oikeasti helpottaa,niin karulta kuin sé suoraan ilmaistuna tuntuukin, lääkkeillä. Niitä on nykyaikana niin moenlaisia ja moneen tarkoitukseen että jos et tunne ahdistusta niitä kohtaan niin suosittelen kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Olen kuullut kauhukertomuksi paskoista lääkäreistä, joten jos tuntuu ettet saa haluaamaasi apua niin rohkeasti vaan vaihtamaan läääkäriä. Suomessa koulutuksen taso on istä luokkaa että apua löytyy varmasti. voimia.
Pidän viimeisenä vaihtoehtona lääkitystä, jos voi rehellisesti myöntää itselleen että on yrittäny tehdä oikeasti jotain onnettomalle ololleen.
Mitä pidät merkityksellistä haluaisit kokea ?
...että elämä tuntuu paskalta. Minun elämäni 20 ensimmäistä vuotta oli enemmän tai vähemmän tuskaista taivallusta. Varsinkin yläaste ja ammattikouluaika (lukioon ei todistuksellani ollut mitään asiaa) oli aika syvältä rectumista. Yksinäisyyttä, ahdistusta, angstia. Vanhempien vittuilua. Sitä oli meikäläisen teini-ikä. Jälkikäteen kummastelen miksei kukaan ohjannut minua minnekään terapeutille ja mielialalääkitykselle... Onnistuin kai olemaan sopivan huomaamaton itsekseni kiehuessani. Eikä mikään terapiatouhu oikein tainnut olla sen ajan ilmiöitä. Ainoat vaikeudet joita nuorten suhteen huomattiin tuntuivat olevan käytöshäiriöt.
Mutta niistä liemistä porisi lopulta kokoon ihan yhteiskuntakelpoinen sälli. Itseasiassa kaikki se paska kasvatti huumorintajuni uskomattomiin mittoihin. Hiukan kierohan se on, semmoista naureskelua kuoleman edessä. Tein sellaisia valintoja, jotka pakottivat minut sosiaaliseksi. Kaksvitosena sitten keksin jonkinlaisen tarkoituksen olemassaololleni. Ja nykyään olen suorastaan tyytyväinen siihen, mitä siitä luuserireppanasta, joka ei mitään tajunnut matikantunneilla, lopulta kasvoi.
Mä en lupaa sulle menestystä. Mä en lupaa sulle ruusuista elämää paitsi niiden perkeleen piikkien osalta. Toivoakin silti on. En osaa sanoa sulle mistä elämää pitää lähteä etsimään. Jokainen kun löytää sen itse jos on löytääkseen. Omalla kohdallani auttoi itseni repäiseminen irti kaikesta tutusta, muutto huitsin nevadaan lapsuusmaisemista. Elämä ei kaadu yhteen valkolakkiin. Jos kirjoitukset tökkii, niin onko sinulla mitään sellaista asiaa josta pidät? Mitään asiaa jonka haluat oppia? Jos on, niin koeta muuttaa suunta elämällesi opiskelemalla edes hiukan itseäsi kiinnostava ammatti. Voisit lähteä opiskelemaan jonnekin, mistä et tunne ketään. Eikä kukaan tunne sua. Lukiota voi kyllä kokeilla myöhemminkin.
Sä olet kuitenkin vasta 19. Siinä iässä pidin itseäni totaalisen paskana ja täydellisenä tumpelona elämän realiteettien edessä. Ajattelin, että kaikki mitä minulle tarjotaan on siinä. No ei ollut. Onneksi jaksoin kahlata ne paskat ajat läpi, että löysin itseni ja elämäni.
aika selvästi olet masentunut. syyllisyydentunteillakin on aiheuttajansa. mars siis joko yksityistä tietä psykiatrin/paykologin puheille tai sitten kunnan tarjoamaa palvelua jonottamaan.