Olen 16-vuotias tyttö ja nyt haluaisin kertoa tarinani...
Joidenkin mielestä kaikki on minun omaa syytäni, toisten mielestä olen syntynyt väärään paikkaan väärään aikaan..
Olin 7-vuotias, pieni, onnellinen ja viaton pikkutyttö, joka luuli koulun olevan kuin piirretyistä: Täynnä iloa, hauskoja tapahtumia, mukavia tunteja, paljon ystäviä ja
luokkakaverit tukemassa toisiaan vaikeissa tilanteissa...
Toisin oli.
Kaikki alkoi heti ensimmäisellä viikolla.
Olin liian erillainen. Liian arka. Liian outo.
Ensimmäisillä luokilla kiusaajia oli vain vähän, vain pari poikaa, mutta niitä tuli joka vuosi enemmän ja enemmän..
Täysi helvetti alkoi 4.luokalla, jolloin suurimmalla osalla tytöistä oli alkanut murrosikä..
Silloin ne horot alkoi ottamaan "aikuismaista" draamaa peliin..
He levittivät minusta kaikkia typeriä väitteitä.
5.luokalla kun kaikki tytöt alkoivat näyttää enemmän nuorilta kuin lapsilta, mutta en minä... kaikki alkoivat nauraa "hitaudelleni".
He ahdistivat minut nurkkaan. He syrjivät minua.
En saanut pukeutua samanlaisesti kuin muut...
Minut pakotettiin pukeutumaan joka ikinen päivä huppariin ja collareihin..
Jos minä pukeuduin samanlaisiin vaatteisiin kuin muut tytöt eli värikkäisiin toppeihin, huiveihin ja farkkuihin, minua tultiin repimään vaatteista ja minusta laitettiin kaikkea paskaa liikkeelle. Koko koulu nauroi minulle.
Opettajat eivät välittäneet. He eivät edes yrittäneet auttaa minua..
He taisivat haluta satuttaa minua.
Ajattelin itsemurhaa ensinmäisen kerran, kun minut ahdistettiin nurkkaan, koska en uskaltanut tulla 5.luokalla joulujuhliin..
En halunnut olla juhlien narri.
Selvisin jotenkin ala-asteen.. olin niin onnellinen kun pääsin sieltä pois.
Sain aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Sain pukeutua miten halusin, saisin hankkia ystäviä ja nyt minua ei syrjittäisi... Kaiken lisäksi sain komean ja vahvan luokanvalvojan, johon ihastuin heti.. olen edelleen kovin ihastunut.
Valitettavasti kaikki ei mennyt noin putkeen, mitä unelmoin..
Minua alettiin kiusaamaan oudosta käyttäytymisestäni.
En osannut enää kanssakäydä ihmisten kanssa kolmen vuoden puhe-tauon jälkeen..
7.luokan jälkeen kesälomalla minä luovutin.
Minä aloin viiltelemään ja näkemään itseni kamalana hirviönä.
Hyödyttömänä, kamalana, läskinä, ällöttävänä, rumana hirviönä.
Aloitin laihduttamisen, joka levisi Anoreksiaksi ja bulimiaksi.
Syömishäiriöni teki minusta niin katkeran ja vihaisen, että aloin vihaamaan ystäviäni... Vihasin heitä... Halusin satuttaa heitä.
Sekään ei auttanut paljoa asiaa, kun äitini ja isäni oli kertonut ihanalle luokanvalvojalleni, että minua oli kiusattu. Minä häpesin menneisyyttäni. En halunnut hänen kuulevan siitä. vihasin itseäni enemmän...
Syksyllä 15.11.2013 klo. 9.00-10.00 kesken koulupäivän, päätin tappaa itseni.
Minä halusin lähteä heti tunnin jälkeen kotiin hirttämään itseni.
Tunnin loputtua, minä kuljin ilmeettömänä, kuolleen näköisenä pitkin pitkää käytävää, kohti ulko-ovea.
Tiesin, että heti ovesta lähdettyäni paluuta ei olisi. Sen jälkeen en tulisi kouluun enää ikinä.
Ennen kuin ehdin edes puoliväliin käytävää, terveydenhoitaja tuli minua vastaan ja näytti jotenkin pelästyneeltä. Hän pysäytti minut ja kutsui minut tarkastukseen.
Menimme hänen huoneeseen ja istuimme paikoillemme.
Istuimme ihan pienen hetken hiljaa paikoillamme, kunnes hän kysyi, miten minulla meni...
Purskahdin rajuun itkuun.
Minä vain itkin ja aloin selittämään, että haluan tappaa itseni. Haluan tappaa itseni nyt. Haluan mennä kotiin ja tappaa itseni siellä.
Itkin yli tunnin putkeen.
Terkkari soitti äidilleni ja käski hänen tulla hakemaan minut ja viemään minut sairaalaan lääkärin arvioitavaksi.
Äitini tuli ja vei minut sairaalaan, jossa minut arvioitiin.
Olin todella huonossa kunnossa. Minut lähetettiin suljetulle osastolle.
Olin siellä vähän aikaa ja tulin takaisin kouluun.
Kaikki oli muuten ihan niinkuin ennenkin, mutta minua ei enää kiusattu.
Minua pelättiin. Minä olin hullu kaikkien silmissä... Jopa luokanvalvojani..
Selvisin 8.luokasta ja nyt olen ysiluokkalainen nuori, nyt onneksi bulimiasta parantunut ja normaalipainoon päässyt nuori..
valitettavasti syömishäiriö kuuluu vieläkin elämääni ja minä viiltelen edelleen
ja suunittelen itsemurhaa jatkuvasti...
ja saatan olla tunteeton... Tunne-kuollut.
Minä en näe tulevaisuutta.
Minä en tunne rakkautta enkä kiintymystä.
Minä en syö.
Minä en ole ansainnut luokanvalvojani huomiota.
Minä en ansaitse mitään.
Olen heikko.
Olen huono.
Olen hullu.
Kaikesta huolimatta olen onnellisempi.
Minulla on nyt ystäviä.
Minä osaan taas nauraa.
Elämä on kuin vesipisara: Jos se tippuu, maahan osuessa se hajoaa miljooniksi palasiksi.
Joidenkin mielestä kaikki on minun omaa syytäni, toisten mielestä olen syntynyt väärään paikkaan väärään aikaan..
Olin 7-vuotias, pieni, onnellinen ja viaton pikkutyttö, joka luuli koulun olevan kuin piirretyistä: Täynnä iloa, hauskoja tapahtumia, mukavia tunteja, paljon ystäviä ja
luokkakaverit tukemassa toisiaan vaikeissa tilanteissa...
Toisin oli.
Kaikki alkoi heti ensimmäisellä viikolla.
Olin liian erillainen. Liian arka. Liian outo.
Ensimmäisillä luokilla kiusaajia oli vain vähän, vain pari poikaa, mutta niitä tuli joka vuosi enemmän ja enemmän..
Täysi helvetti alkoi 4.luokalla, jolloin suurimmalla osalla tytöistä oli alkanut murrosikä..
Silloin ne horot alkoi ottamaan "aikuismaista" draamaa peliin..
He levittivät minusta kaikkia typeriä väitteitä.
5.luokalla kun kaikki tytöt alkoivat näyttää enemmän nuorilta kuin lapsilta, mutta en minä... kaikki alkoivat nauraa "hitaudelleni".
He ahdistivat minut nurkkaan. He syrjivät minua.
En saanut pukeutua samanlaisesti kuin muut...
Minut pakotettiin pukeutumaan joka ikinen päivä huppariin ja collareihin..
Jos minä pukeuduin samanlaisiin vaatteisiin kuin muut tytöt eli värikkäisiin toppeihin, huiveihin ja farkkuihin, minua tultiin repimään vaatteista ja minusta laitettiin kaikkea paskaa liikkeelle. Koko koulu nauroi minulle.
Opettajat eivät välittäneet. He eivät edes yrittäneet auttaa minua..
He taisivat haluta satuttaa minua.
Ajattelin itsemurhaa ensinmäisen kerran, kun minut ahdistettiin nurkkaan, koska en uskaltanut tulla 5.luokalla joulujuhliin..
En halunnut olla juhlien narri.
Selvisin jotenkin ala-asteen.. olin niin onnellinen kun pääsin sieltä pois.
Sain aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Sain pukeutua miten halusin, saisin hankkia ystäviä ja nyt minua ei syrjittäisi... Kaiken lisäksi sain komean ja vahvan luokanvalvojan, johon ihastuin heti.. olen edelleen kovin ihastunut.
Valitettavasti kaikki ei mennyt noin putkeen, mitä unelmoin..
Minua alettiin kiusaamaan oudosta käyttäytymisestäni.
En osannut enää kanssakäydä ihmisten kanssa kolmen vuoden puhe-tauon jälkeen..
7.luokan jälkeen kesälomalla minä luovutin.
Minä aloin viiltelemään ja näkemään itseni kamalana hirviönä.
Hyödyttömänä, kamalana, läskinä, ällöttävänä, rumana hirviönä.
Aloitin laihduttamisen, joka levisi Anoreksiaksi ja bulimiaksi.
Syömishäiriöni teki minusta niin katkeran ja vihaisen, että aloin vihaamaan ystäviäni... Vihasin heitä... Halusin satuttaa heitä.
Sekään ei auttanut paljoa asiaa, kun äitini ja isäni oli kertonut ihanalle luokanvalvojalleni, että minua oli kiusattu. Minä häpesin menneisyyttäni. En halunnut hänen kuulevan siitä. vihasin itseäni enemmän...
Syksyllä 15.11.2013 klo. 9.00-10.00 kesken koulupäivän, päätin tappaa itseni.
Minä halusin lähteä heti tunnin jälkeen kotiin hirttämään itseni.
Tunnin loputtua, minä kuljin ilmeettömänä, kuolleen näköisenä pitkin pitkää käytävää, kohti ulko-ovea.
Tiesin, että heti ovesta lähdettyäni paluuta ei olisi. Sen jälkeen en tulisi kouluun enää ikinä.
Ennen kuin ehdin edes puoliväliin käytävää, terveydenhoitaja tuli minua vastaan ja näytti jotenkin pelästyneeltä. Hän pysäytti minut ja kutsui minut tarkastukseen.
Menimme hänen huoneeseen ja istuimme paikoillemme.
Istuimme ihan pienen hetken hiljaa paikoillamme, kunnes hän kysyi, miten minulla meni...
Purskahdin rajuun itkuun.
Minä vain itkin ja aloin selittämään, että haluan tappaa itseni. Haluan tappaa itseni nyt. Haluan mennä kotiin ja tappaa itseni siellä.
Itkin yli tunnin putkeen.
Terkkari soitti äidilleni ja käski hänen tulla hakemaan minut ja viemään minut sairaalaan lääkärin arvioitavaksi.
Äitini tuli ja vei minut sairaalaan, jossa minut arvioitiin.
Olin todella huonossa kunnossa. Minut lähetettiin suljetulle osastolle.
Olin siellä vähän aikaa ja tulin takaisin kouluun.
Kaikki oli muuten ihan niinkuin ennenkin, mutta minua ei enää kiusattu.
Minua pelättiin. Minä olin hullu kaikkien silmissä... Jopa luokanvalvojani..
Selvisin 8.luokasta ja nyt olen ysiluokkalainen nuori, nyt onneksi bulimiasta parantunut ja normaalipainoon päässyt nuori..
valitettavasti syömishäiriö kuuluu vieläkin elämääni ja minä viiltelen edelleen
ja suunittelen itsemurhaa jatkuvasti...
ja saatan olla tunteeton... Tunne-kuollut.
Minä en näe tulevaisuutta.
Minä en tunne rakkautta enkä kiintymystä.
Minä en syö.
Minä en ole ansainnut luokanvalvojani huomiota.
Minä en ansaitse mitään.
Olen heikko.
Olen huono.
Olen hullu.
Kaikesta huolimatta olen onnellisempi.
Minulla on nyt ystäviä.
Minä osaan taas nauraa.
Elämä on kuin vesipisara: Jos se tippuu, maahan osuessa se hajoaa miljooniksi palasiksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eihän sinua kuitenkaan kiusata enään?
Ei kiusata.. mutta kovat jäljet on jättänyt..
Kovaa olen saanut kokea nuori ihminen. Minua kiusatattiin myös varmaan samasta syystä, kun olin ujo, en osannut pitää puoliani. Oli varmaan ihan nättikin ja se herätti kateutta. Jospa syy on sama sinunkin kohdalla, että tytöt olivat kateellisia ja estivät sinua olemasta nätti.
Kyllä sinulla näyttää olevan hyvä alku toipumiseen.
En ollut.. en usko, että olin kaunis lapsi.
Jos olin pienenä kaunis, en ole enää.. olen riutuneen näköinen.
Nokka pystyy ja eteenpäin. Meneet on menneitä. Nauti jokaisesta hyvästä hetkestä mikä eteen tulee.
Ihmiset osaa olla todella julmia. Otan osaa. Kyllä sä selviät, niin minäkin tein! Jaksa vain uskoa tulevaan/hyvään, ja usko itseesi ennekaikkea. Voit vielä eheytyä, sinulla on paljon aikaa, ja saada kaiken haaveilemasi. Ei kenenkään elämä ole jatkuvaa alamäkeä, kun olet jo noin nuorena tuollasita ikävää kokenut, voit vanhempana katsoa ylpeänä taaksepäin, ja olla onnellisempi. Olen aivan varma että elämääsi tulee aikanaan myös hyvää, ja ehkä et aikuisena kärsi niin paljon kun olet joutunut tuon läpi käymään. Puhu luuotettavan aikuisen kanssa, vaikka sen terveydenhoitajan. Jos hän näki pahan olosi noin, ja kysyi mikä sinulla on, hän voi hyvinkin olla luottamuksen arvoinen ihminen.
Minä koin vastaavanlaista nuorena koulussa, mutta yksi opettaja vain heristi sormea, ei aikuiset/opettajat juurikaan ymmärrä mmitään lapsen hyvinvoinnista, joka on yllättävää että tämä terveydenhoitaja ymmärsi ja näki pahan olosi, käy hänen luonaan useammin jos voit.
Voimia!