Voi olla, että osa naisista eivät ymmärrä päätöstäni.
Synnytyspelkoni on niin voimakas, että olen päättänyt olla hankkimatta lapsia. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa. Kaikista eniten minua pelottaa, että hän ei tule loppujen lopuksi hyväksymään asiaa ja jättää minut.
Olemme vielä suhteellisen nuoria. Ehkä häntä asia ei vielä vaivaa, koska se ei ole ajankohtaista. Pelkään, että hän rupeaa ajattelemaan eri tavalla 30-vuotiaana. Puhumattakaan, miltä hänestä tuntuu 70-vuotiaana, kun hän tietää, ettei tule koskaan saamaan lapsenlapsia.
Olen koko elämäni ajan ollut sitä mieltä, että haluan joskus adoptoida lapsen. Minusta tuntuu, että teen paljon paremman työn, kun annan uuden mahdollisuuden pienelle ja orvolle elämänalulle, kuin että tekisin vain uuden veronmaksajan tähän hyvinvointivaltioon.
En tiedä, pystyisinkö vielä joskus haaveilemaan adoptiolapseni lisäksi omasta biologisestakin lapsesta, jos kävisin puhumassa peloistani lääkärin kanssa.
Olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä ja ajatuksia asiaan :)
Synnytyspelkoni on niin voimakas, että olen päättänyt olla hankkimatta lapsia. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa. Kaikista eniten minua pelottaa, että hän ei tule loppujen lopuksi hyväksymään asiaa ja jättää minut.
Olemme vielä suhteellisen nuoria. Ehkä häntä asia ei vielä vaivaa, koska se ei ole ajankohtaista. Pelkään, että hän rupeaa ajattelemaan eri tavalla 30-vuotiaana. Puhumattakaan, miltä hänestä tuntuu 70-vuotiaana, kun hän tietää, ettei tule koskaan saamaan lapsenlapsia.
Olen koko elämäni ajan ollut sitä mieltä, että haluan joskus adoptoida lapsen. Minusta tuntuu, että teen paljon paremman työn, kun annan uuden mahdollisuuden pienelle ja orvolle elämänalulle, kuin että tekisin vain uuden veronmaksajan tähän hyvinvointivaltioon.
En tiedä, pystyisinkö vielä joskus haaveilemaan adoptiolapseni lisäksi omasta biologisestakin lapsesta, jos kävisin puhumassa peloistani lääkärin kanssa.
Olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä ja ajatuksia asiaan :)
Vastaukset 21
Vanhimmat
Jos haluaa niin sitä saa keisarinleikkauksen. Voi olla että vuosien varrella miehesi alkaa syytellä sinua, tai sitten ottaa toisen naisen itselleen
Minun tietääkseni keisarinleikkaukseen tarvitaan hyvät perusteet. En tiedä, onko synnytyspelko tarpeeksi hyvä syy. Ehkä pelkoa yritetään aluksi hoitaa muilla tavoilla.
Itsekin olen aina pelännyt, aivan pienimmän laastarinkin poisnyppäsyä iholta, saati sitten mitään suurempaa tuskaa. Voit vain arvata mitä on mielessä käynyt kaikkien kuultujen juttujen jälkeen synnytyksistä...!
No, tilanne on nyt se, että olen tällä hetkellä raskaana, odotan ensimmäistä. Eli ei voi sanoa, mitä se tulee olemaan, mutta paljon olen nyt asiasta keskustellut ihmisten kanssa (ei siis näitä jotka suureen ääneen mainostaa että sehän on NIIN HELPPOA....) ja netistä löytyy paljon ihmisten itsensä kirjoittamia kertomuksia.
Ajatukseen kyllä kypsyy matkan varrella, ja ammattiauttajien, niin psykologien kuin kätilöidenkin kanssa kannattaa jutella etukäteen.
Ja tietääkseni pelko on riittävän hyvä syy leikkaukseen. Mutta sitä ennen käydään kyllä varsin paljon keskusteluja asiasta.
Kannattaa tutustua sairaaloihin ja erilaisiin kivunlievityksiin sekä eri synnytysasentoihin ja muihin.
Jos kuitenkin päätät pitää päätöksesi, että et hanki omia lapsia, niin se on sinun päätöksesi ja pidä siitä kiinni. Jokainen päättää omasta elämästään.
selvää mitä pelkäät loppujen lopuksi.Ymmärsin
että enemmänkin jotain psyykkistä kuin fyysistä.
Luulisin jos pelkosi on muuta kuin kipupelkoa
niin ajatuksesi kerkeävät muuttua vielä monta
kertaa,kuin myös miehesi.
Ja jos kärsit kipupelosta niin kipuun saa lievitystä ja jos suinkin saat sitten syynnytyshetkellä koottua ajatuksesi että se kipu loppuu pian, niin sekin auttaa.
Eikä sillä, adoptiokin on ihan kunnioitettava
ratkaisu,mutta kyllä siihenkin tarvitset kunnon
perusteet kuten epäilit keisarinleikkaukseenkin.
ymmärsin että olet vielä suhteellisen nuori joten elä nyt tätä hetkeä äläkä stressaa tulevilla tai tulemattomilla.Kaikki aikanaan.
Minulla on myös hirvittävä synnytyspelko, tajusin sen "liian myöhään", raskaana ollessani, ja olin ihan paniikissa alkuraskauden. Minulla paniikki hellitti kun heti ensimmäisessä neuvolassa sanottiin että saan sektion, jos siltä tuntuu. Olen myös käynyt psykologilla (ja olen menossa hypnoosivalmennukseen) eikä minua enää niin pelota :) Eli sektion saa, mutta koska yleensä synnytyspelot ovat psyykkisiä, jostain ihan muusta kuin synnytyksestä johtuvia, niin niitä pyritään hoitamaan ennen synnytystä.
Jos haluat lapsia, jos miehesi haluaa (olette nuoria vielä, ajatukset voi muuttua), niin suosittelen neuvolapsykologilla käyntiä. Synnytyspelkojen vuoksi ei kannata jättää lasta tekemättä, raskaus on siitä ihmeellinen että se todella "kasvattaa" ihmistä :)
Voisin sanoa ymmärtäväni sinua. Itsekin olen ajatellut, etten hankkisi koskaan omia lapsia juuri sen takia, että pelkään niin kamalasti synnytystä. Vauvakuume kuitenkin alkoi pahasti vaivata ja ajattelin, että josko pelko menisi ohi raskausaikana ja ajatukseen synnytyksestä tottuisi. Nyt olen sitten raskaana ja 24 viikkoa takana. Pelko ei ole valitettavasti laantunut vaan pikemminkin pahentunut. Nyt (jo) huomaan, etten juuri osaa ajatella mitään muuta kuin synnytystä ja vaikka aiemmin ajattelin että "ei se mitään, minä vaadin sektion ja sillä siisti", niin nyt huomaan pelkääväni myös sitä. Kaiken lisäksi kaikki mitä olen lukenut synnytyspelosta, ja siihen liittyvästä sektiosta, on aiheuttanut minulle syyllisyydentunteita, koska monesti viitataan ns. turhaan keisarinleikkaukseen. Puhutaan paljon sektion riskeistä, mutta kukaan ei tunnu haluavan mainita normaalisynnytyksen riskejä. Mielestäni on sekä lapsen että äidin kannalta parempi, ettei aiheuteta äidille ylimääräistä stressiä, joka voi hyvin johtaa lisääntyneeseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Jos sektio auttaa pelkoon, niin sitä ei saisi mielestäni tuomita.
En pysty tarkemmin määrittelemään, mikä pelkoni aiheuttaa, mutta siihen liittyy kaikki; kipu, repeytyminen, kontrollin menetyksen pelko, pelko tuntemattomasta, - ja ylipäätänsä se että kyseessä on niinkin yksityisellä ja herkällä alueella kuin alapäässä tapahtuvat jutut.
Nyt en voi enää homaa perua, vaikka haluaisinkin. Odottelen, että kutsu sairaalan pelkoklinikalle tulee, jos se vaikka auttaisi. Pelkoni on kuitenkin siinä määrin järjenvastaista, etten oikein usko järkipuheen siihen auttavan.
Adoptio on hieno juttu, ja todellakin jollekin lapselle pelastus. Jos todellakin aiot toteuttaa suunnitelmasi, toivotan sinulle onnea. Kannattaa kuitenkin muistaa, että adoptiokin on mitä pitkällisin ja vaikein prosessi ja siihenkin täytyy olla valmis panostamaan.
Samat on ajatelmat...ja mieheni kun haluaisi lapsia vaikka kuinka monta, ja tiedän että hän ei minusta enää "naista" haluaisi lapset saatuaan, olisin kuin loppuunkäytetty rukkanen.
Ainakin minulla pelko on aivan järjetöntä, eikä siis perustu mihinkään normaali ajatteluun "mitkä riskit missäkin". Saan paniikkikohtauksen edes tietäessäni joutuvani minkätahansalaiseen lääkäriin, yritän satuttaa itseäni vaistomaisesti jos tiedän että tulossa on kipua, saan hyperventilaatioita ja äkillisiä todella rajuja pahoinvointi ja ripulikohtauksia pelosta. Olen mm. purrut erästä lääkäriä ,aikuisena tajuamatta sitä, niin lujaa että hänelle ommeltiin 6 tikkiä, potkaissut laboratori työntekijää, pyörtynyt lukemattomia kertoja missä tahansa lääkärissä asioidessani, huutanut ja kiroillut, hakannut päähäni aivotärähdyksen... Olen toki käynyt terapiassa, mutta se ei auttanut mitään sillä pelkäsin terapeutin luona oloa.
Minä olen haaveillut jo monta vuotta että saisin rohkeutta "hankkiutua" raskaaksi. En pysty sitä tekemään jollen tiedä saavani sektiota ja paljon kärsivällisyyttä, neuvolaa ilman valkoista takkia ja eri vapautta olla käymättä kaikissa pelottavimmissa paikoissa.
Kauheaa. Voin nähdä sieluni silmin mitä tapahtuisi jos juotuisin synnyttämään; ensin vääntäisin sitä paniikkiripulia joka päivä niin että vauva syntyisi yhtäkkiä, sitten kirkuisin ja hyperventiloisin itseni väsyksiin, hakkaisin päätä ja kätilöitä ja lopulta pyörtyisin. Tuo sama on tapahtunut useamman kerran hammaslääkärissä. Olen joskus hulluuskohtauksen ja paniikin iskiessä lyönyt myös käteni ikkunalasista läpi saadakseni itseni kontrolliin. Siitä seurasi jännevamma ja paljon tikkejä.
Minusta on kauheaa, että täälläkin viljellään tätä ihme "kaikki muutkin on synnyttäneet" slogania ja luullaan että se auttaa todelliseen pelkoon. Tai sitten "kivut unohtuu kun vauva on sylissä" näen senkin, ei unohdu; hammasleikkausta ennen sanottiin samalla tavalla, ja silti itkin sairaslomalla 3 viikkoa kotona sitä kauheaa leikkausta jälkikäteen. Olin fyysisesti jo terve kun edelleen olo oli kuin raiskatulla, olin ihan vauhko enkä osannut ajatella mitään järkevää. Olisin halunnut senkin leikkauksen nukutuksessa, mutta en saanut. Kai minua ei uskottu.
Ihana tietää etten ole ainut. Minäkin otan mielelläni apua vastaan jos joltain sitä löytyy. Kirjoitin tämän aiemmin jo tälle palstalle, mutta kävi samoin kuin psykiatrilla; minua ei kai otettu tosissaan.
Minä muuten olen kohta 30- vuotias, joten asialle olisi pikapuoliin tehtävä jotain. Adoptioonkaan emme kelpaa.. Arvatkaa vaan huviksenne miksi.
Olen pahoillani. Kuullosti todella ikävältä :(
Onneksi minun pelkoni ei ole yhtä voimakasta. En loppujen lopuksi edes tiedä, miksi pelkään synnyttämistä. En osaa oikeastaan pelätä kipuakaan, koska en osaa kuvitella, millaista se on. Onko se samanlaista tuskaa, kuin lyötäisiin kirveellä jalka poikki. Vai onko synnytyskivut verrattavissa voimakkaisiin kuukautiskipuihin. En tiedä.
Ehkä pelkoni on psyykkistä.
Minulla on todettu keskivaikea-vakava masennus, jota olen sairastanut jo noin 6 vuotta. Pelkään, että en jaksaisi huolehtia, enkä kasvattaa lastani. Pelkästään itsestänikin huolehtiminen on joskus vaikeaa.
Toinen syy on yksinkertaisesti se, että en pidä lapsista. En tule niiden kanssa toimeen. Verenpaineeni nousee pelkästään siitä, kun kuulen lapsen itkevän. Se on maailman raivostuttavin ääni. Se saa minut todella huonolle tuulelle. Suorastaan vihaiseksi. Kuinka jaksaisin kuunnella sitä joka päivä muutaman vuoden ajan elämästäni?
Olin eilen tulossa bussilla kotiin, kun samaan ruuhkaiseen bussiin ahtautui neljä naista lastenvaunujensa kanssa. Jälleen huomasin, kuinka tunsin oloni hermostuneeksi. Onneksi pääsin tilanteesta pian pois.
En usko, että pystyisin koskaan rakastamaan lastani.
Olen vielä kuitenkin nuori, 19-vuotias. Lapsen hankkiminen ei ole vielä ajankohtaista. Helposti voisi ajatella, että olen vielä niin nuori, että mielipiteeni kerkeää muuttumaan vielä monta kertaa. Itse en usko siihen.
Olen kiitollinen kaikille, jotka ovat vastanneet viestiini. Edelleen toivoisin mielipiteitä ja ajatuksia muilta ihmisiltä :)
Jos sanojesi mukaan et pidä lapsista, miksi ekassa viestissäsi kerroit ajattelevasi adoptiota.
Unohda kaikki lapsiajatukset siihen asti, kunnes alat suhtautua lapsiin/vauvoihin myönteisesti.
Tunnen samoin. Lisäksi vauva ikäiset haisevat mielestäni kammottavalle.. eltaantuneelle maidolle ja ulosteille. Monet äiditkin haisevat näin. En minä halua haista enkä haisevaa lasta.
No, noista fiiliksistä varmaan pääsee jos lapsen saa, mutta itseni kohdalla se raskaaksi tuleminen ja sen odottaminen voi kyllä olla ylivoimaista. Äsken iski paniikkikohtaus pelkästä ajatuksesta, tuli oksennus.
Ei auta, jos lapsen aion saada, kohta olisi aika koska olen pian 30. Haluaisin ennen muuta adoptoida, mutta koska en voi viedä lasta lääkäriin, minua ei varmaan kelpuuteta.
Ihmettelen kyllä todella asennettasi, että kuinka voit ajatella adoptiota jos mielestäsi vauva haisee? Kyllä se sinun adoptoitu vauvakin haisee, jos et sitten ota vanhempaa lasta. Ja tuolla asenteella se voi kyllä olla jo hankalaa.
Sinuna harkitsisin vakavasti ammattiauttajan puoleen kääntymistä - keskusteluavusta voisi olla tapauksessasi apua. Outoa, että vaivaat lapsiasialla päätäsi, kun se tuntuu noin vastenmieliseltä.
En minäkään pidä vauvojen hajusta. En myöskään ymmärrä, miksi ihmiset pitävät vauvoja suloisina. Sellaisia kaljuja ja ryppyisiä palleroitahan ne vain ovat.
Ehkä minunkin pitäisi mennä ammattiauttajalle, jos pariin viestiisi vastaajaan on uskomista :D
Jos vastasit minulle, niin kerroinhan jo käyneeni terapiassa paniikkikohtausten ja lääkäripelon takia. Muuta apua ei ole saatavilla, eikä kuulemma sitäkään enää. Tämä tapahtui 1994-1996 ollessani parikymppinen.
Heh,heh...näinhän se on, vauvat haisevat -varsinkin jos ne eivät ole omia. Liekö toi sitten joku luontoäidin oikku joka saa äidit kiinnittämään huomionsa omaan lapseensa tai siis karttamaan muiden lapsia. Kyllä munkin mielestä vauvat, lapset ja teinit (jopa jotkut aikuisetkin) haisevat vastenmieliselle. Mutta oma vaavi tuoksuu vain ruusunnupuille ja kevättuulelle samoin kuin oma ukko (vaikka tämä olisi tulossa suoraan navetasta).
Näin ajattelin ennen lapseni syntymää ja näin ajattelen edelleen.
"Todelliselle pelkääjälle": Lääkärikammosi ei todellakaan ole este adoptoimiselle. Adoptoiminen suomessa on niin monimutkainen prosessi että kammosi unohtuu kyllä muiden esteiden alle jos sille tielle päätät lähteä. Voisit kuitenkin funata että kannattaisko kuitenkin sijoittaa se adoptointiin tarvittavat 50 000-80 000 euroa oman psyykkeen hoitoon, saattais tulla hiukka halvemmaksi...;)
Edelleen kuten olen kertonut, psyykettäni (tämä on niin laajakäsitteinen sana ettei varomatta pidä käyttää) tai itse puhun mieluummin pelkoani, on koitettu purkaa terapialla. Ei mitään hyötyä. Päinvastoin, mielipahani ja pekoni kasvoi entisestään kun minua ei uskottu ja kun sitten kaiken huipuksi pelkäsin sitä terapeuttiakin, siis tilanteesta ei tullut mitään vaikka viikottain pari vuotta yritettiin. Olin hiljaa ja odotin että pääsen vessaan heittämään paniikin merkit pönttöön.
Psyykkeessäni ei ole muuten mitään "vikaa", ja tämän lääkäripelonkin osaan perustella, siis kertoa mistä se on alkanut. Jos sinä tiedät millä se voisi parantua, maksoi sitten vaikka paljon, kerro ihmeessä! Terapia, keskustelu, akupunktio ja hypnoosi eivät auta.
Tuon minä voin uskoakin, että oma vauva ei haise, tosin oma mieheni kyllä haisee, kuvottavalle yön jälkeen ennen hampaiden pesua ja Hextrillia. Samoin töiden jälkeen jos ei ole juonut kaikkea 3 litraa vettä mikä olisi pitänyt päivän aikana.
Minä olen vielä hyvin nuori. Tahtoisin kovasti isona lapsia, mutta pelkään synnytystä. Paikkakunnallani lääkärit eivät tee keisarinleikkauksia muuta kuin hätätilanteissa. Vaikka kuinka nainen tahtoisi leikkauksen, sitä ei tehdä jos lapsella ja äidillä on kaikki kunnossa. Toiselle paikkakunnallekaan ei viedä kuin hätätilanteissa. Muutenkin, ihannoin kauneutta valtavasti, en pidä urheilusta, kroppani on kuitenkin hyvässä kunnossa, mutta en tahdo yhden lapsen takia rupsahtaa.
Minulla on paljon samanlaisia ajatuksia. Itsekin ihannoin ulkonäköä. Treenasin aikoinaan ja kasvatin lihaksiani. En todellakaan haluaisi ajatella, että koko työni, koko vartaloni menisi pilalle yhden kiljuvan sinappitehtaan takia ;)
Koska olette itsekin vielä lapsia, ettekä osaa suhteuttaa lapsen saamista elämäänne, älkää sitä edes vielä miettikö. Kun olette riittävän kypsiä äideiksi, nämä pikku marmatukset menettävät merkityksensä kokonaan. Mieleltään järkkyneille en suosittele äitiyttä ollenkaan.
"Mieleltään järkkyneille en suosittele äitiyttä ollenkaan."
Lauseesi mietitytti minua. Olen sairastanut noin 6 vuotta keskivaikeaa-vakavaa masennusta, eikä se ole vieläkään parantumaan päin. Minulla on diagnosoitu myös mielialan vaihteluita, sekä täysin olematon stressin sietokyky. Saatan raivostua pienestäkin syystä.
En tiedä, olenko "mieleltäni järkkynyt".
Inhoan lapsia. Se riittää omasta mielestäni jo syyksi olla hankkimatta niitä. Puhumattakaan näistä muista ongelmista.