Herkät ihmiset eivät pärjää yhteiskunnassa ja työelämässä koska vahvat ja voimakkaat ihmiset ovat luoneet tämän järjestelmän. En syytä heitä mistään, hehän ovat huomioineet ne tarpeet ja vaatimukset jotka heidän mielestään ovat tarpeellisia ja kohtuullisia. Herkät sitten vaan syömään pillereitä, että pystyvät ensin opiskelemaan ja sitten töissä käymään . Kun lukee näitä palstoja, mm. nuorten yliopistossa opiskelevien kirjoituksia miten he kokevat jäävänsä koko opiskeijaelämän ulkopuolelle, ilman ystäviä, ei voi muuta kuin todeta, että tämä yhteiskunta ei ole meitä herkkiä ihmisiä varten.
Lääketeollisuus on luonut lääkkeet, joilla meistä herkistä ihmisistä tehdään "normaaleja", jotta voimme tehdä osamme rattaiden pyörittämisessä.
Onko se väärin, että pitää syödä mielialalääkkeitä, että jaksaa/pystyy/uskaltaa selvitä tässä elämässä? Ottakaa kantaa ihmiset, mitä mieltä olette?
Lääketeollisuus on luonut lääkkeet, joilla meistä herkistä ihmisistä tehdään "normaaleja", jotta voimme tehdä osamme rattaiden pyörittämisessä.
Onko se väärin, että pitää syödä mielialalääkkeitä, että jaksaa/pystyy/uskaltaa selvitä tässä elämässä? Ottakaa kantaa ihmiset, mitä mieltä olette?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen kanssasi samaa mieltä. Itse kärsin paniikkihäiriöstä, jännittämisestä, ahdistuksesta yms. Kuitenkin pitää jaksaa työelämässä muiden tahdissa.
Minä en ole enää mikään nuori nainen, vaan jo 40 vuotta on tullut täytettyä. Silti en ole muuttunut miksikään. En ole viiden vuoden terapiasta saanut milliäkään itseluottamusta. Olen se sama arka lapsi sisältä, joka on joutunut kasvamaan "epämääräisessä" perheessä.
Pillereiden avulla sitten koitan selvitä tästä arjesta, mutta en voi sanoa elämästä kovin paljon nauttivani. (Kun ei se lottovoittokaan kolahtanut kohdalle, että olis voinut jäädä kotiin puuhaileen omia juttuja)
Joo, sitä lottovoittoa kanssa toivoin, että olis saanut jättäytyä töistä pois, eikä raahautua sinne väkisin pillereiden voimalla. Jotenkin sitä lapsena ajatteli, että aikuisena sitä on "aikuinen", itsevarma ja tietoinen omista vahvuuksistaan, mutta, kuten sanoit, sitä on se sama lapsi pelkojensa kanssa.
Yli nelikymppinen olen itsekin, ja tokko tästä enää paljon rohkeammaksi,varmemmaksi ja vahvemmaksi kasvan. Seuraava haaveeni sen lottovoiton jälkeen onkin, että saisi heittäytyä täysin erakoksi, elää omaa elämääni kaukana kaikesta oravanpyörämeiningistä. Olla ja nauttia luonnonrauhasta jossain syrjäisessä paikassa.
Me emme vain jaksa samanlailla. Sitä ei koskaan oteta huomioon. Opiskelut menevät päin honkia, koska siihen tulisi panostaa täysillä, vaikka kuinka sairaus pistäisi vastaan. No se olisi tietysti eri asia jos makaisin jalka paketissa sairaalassa.
Jotkut jaksavat pillereiden kanssa. Jotkut putoavat kelkasta, vaikka niitä söisivitkän. Ja sitten ovat ihmiset, jotka eivät niitä tarvitse.. Ovatko he meistä vahvimpia? Vai onko heidän kohdalleen osunut vähemmän ongelmia? Ovatko he kasvaneet tasapainoisessa perheessä? Tai ehkä he vain osaavat peittää heikkoutensa..
Yhteiskunta ei anna periksi. Ehkä tarvitaan koko yhteiskunnan täydellinen romuttuminen, että ymmärrettäisiin, että kaikki eivät vain jaksa?
*Hymyillen ajattelee maailmaa rauhallisena paikkana, jossa jokainen tekee osansa.. Yksi ei kahmi rahaa ja toinen ei näe nälkää. Tehdään se mihin pystymme, emmekä tavoittele täydellisyyttä.*
Tekstisi avasi minulle uuden näkökulman ja auttoi minua pohtimaan asian tätäkin puolta.. Kiitos :)
"*Hymyillen ajattelee maailmaa rauhallisena paikkana, jossa jokainen tekee osansa.. Yksi ei kahmi rahaa ja toinen ei näe nälkää. Tehdään se mihin pystymme, emmekä tavoittele täydellisyyttä.*"
Niinpä, jos kaikki jaettaisiin tasan, meillä kaikilla olisi hyvä olla, eikä tarvitsisi kilpailla olevansa toista parempi. Ei olisi kateutta. Ei eriarvoisuutta. Jokainen ihminen olisi yhtä arvokas, niin heikko kuin vahvakin, ei rotusortoa, ei sotia. Paratiisilta kuullostaisi asua tullaisella maapallolla. No, ehkä me voimme jokainen omissa ajatuksissamme luoda sellaisen maapallon. Ja omilla pienillä teoillamme kulkea kohti parempaa elämää meille kaikille.