Heippa!

Minulla on kaksi, 1- ja 4-vuotiaat. Haastavaa on ainakin kun sairaus on pahana. Mutta jos on tukiverkkoja niin on helpompaa. On niitäkin hetkiä, että ilman lapsia todennäköisesti olisin jo päätynyt helpoimpaan ratkaisuun.. Kunhan ovat isompia niin selitän sairaudesta, vielä eivät ymmärrä. Minkä ikäisiä lapsia sinulla on, Vertaistukea? ?

Meillä kolme lasta, 2, 4 ja 5, joten täysi lapsiperheen arki on kyllä täyttänyt minun (sairaan?) mieleni jo vuosien ajan. Arki on sujunut yllättävän hyvin, vaikeitakin aikoja on kyllä ollut, mutta mieheni, hänen vanhempansa ja muutamat lähellä asuvat ystäväni ovat olleet tukenani enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut edes toivoa joten kaikesta ollaan yhdessä selvitty. Suurin murheeni on jo useamman vuoden ajan ollut se etten tunne ansaitsevani tuollaista miestä mikä minulla on, tietäisipä hän vain sen kaiken mikä mielessäni pyörii...

Arki menee aika usein samalla kaavalla: Mieheni aamuvirkkuna herää ennen minua, keittää kahvin, hakee lehden ja herättelee lapset sekä minut. Sitten teen koko perheelle aamupalan valmiiksi sillä aikaa kun mies pukee ja häärää lasten kanssa aamutoimia. Syömme yhdessä ja vien lapsen töihin mennessä tarhaan. Toinen miestä käy sitten töistä tullessa kaupassa ja toinen hakee lapset tarhasta, tässä on aika paljon vaihtelua kumpi tekee mitäkin. Sitten kotiin laittamaan ruokaa perheelle, mies kokkaa ehkä kerran viikossa arkina, minä muuten. Siinä sitten syödään yhdessä ja sen jälkeen toinen meistä jää kotiin lasten kanssa kun toinen lähtee harrastusten/kavereiden luo. Itse käyn aika usein jumpassa, mies taas lenkkeilee ja tapaa kavereitaan arkina.Illalla mies laittaa lapset nukkumaan ja valvomme ehkä hetken yhdessä vielä tuon jälkeen, mutta emme yleensä kovin pitkään. Aamulla sitten sama uudestaan. Rutiinia ja mikä yllättävää yleensä hyvin stressivapaata kiirettä jossa ei vain ehdi niitä tavallisia asioita murehtia vaikka olisi kuinka paska mieli tahansa. Mieheni antaa minulle kyllä usein "vapaata" kaikesta jos minulla on vaikeaa, mutta en usein kehtaa näyttää todellista mielialaani hänelle kun häpeän sitä että olen näin rikkinäinen.

Minulla 2- tyypin bipo, joka on usein masennuspainotteinen. Rauhattomuutta ja ehkä vähän hypomaniaakin on kyllä joskus, mutta ei sellaiseen ole kyllä vain ollut virtaa enää muutamaan vuoteen tässä perhe-elämän, parisuhteen, työn, harrastusten ja muiden menemisten kanssa. Ei vain ole jaksanut mennä vaikka välillä haluttaisikin. Joskus se oma hiljainen hetki yksin kotona riittää siihen että olen onnellinen.