Olisi mukava kuulla tarinoita siitä miten huomasitte lesboutenne tai biseksuaalisuutenne? Milloin se tapahtui? Miltä se tuntui? Milloin tulitte kaapista ulos ja millaista elämä on ollut prosessin eri vaiheissa? Uskon että kertomukset auttaisivat monia palstalla kävijöitä iseni mukaan lukien.
Olen itse naimisissa oleva nainen ja olen ehdottomasti biseksuaali, mutta epäilen olevani lesbo. Prosessi vain on kovin työläs ja hidas etenkin kun asian tajuaa vasta yli kolmekymppisenä ja koko elämä pitäisi tavallaan laittaa uusiksi, syntyä uudelleen. Vuoden ajan olen tuskaillut asian kanssa ihastuttuani ja rakastuttuani naiseen. Etsintä jatkuu edelleen, enkä tiedä missä olen vuoden kuluttua. Naisten maailma kiehtoo ja kiinnostaa, enkä pääse irti siitä vaikka kuinka haluaisin. Mieheni tietää etsinnästäni ja kriisistäni ja ymmärtää sen. Jossain syvällä sisimmässäni melkein tiedän olevani lesbo, mutta en uskalla sitä edes myöntää itselleni vielä puhumattakaan muista. Mutta olen jo hyvän matkaa tiellä ja ahdistus ajaa minut ratkaisuun viimeistään silloin kun henki tuntuu loppuvan. Ihmisen pitää saada olla se mikä on, elää uskollisena itselleen ja siten myös muille. Toivoisin että teidän muiden kertomukset auttaisivat minua, sillä tämä on todella vaikeaa ja tuskallista...vaikkakin toisaalta vapauttavaa. Lopullinen vapaus on kuitenkin vielä saavuttamatta.
Olen itse naimisissa oleva nainen ja olen ehdottomasti biseksuaali, mutta epäilen olevani lesbo. Prosessi vain on kovin työläs ja hidas etenkin kun asian tajuaa vasta yli kolmekymppisenä ja koko elämä pitäisi tavallaan laittaa uusiksi, syntyä uudelleen. Vuoden ajan olen tuskaillut asian kanssa ihastuttuani ja rakastuttuani naiseen. Etsintä jatkuu edelleen, enkä tiedä missä olen vuoden kuluttua. Naisten maailma kiehtoo ja kiinnostaa, enkä pääse irti siitä vaikka kuinka haluaisin. Mieheni tietää etsinnästäni ja kriisistäni ja ymmärtää sen. Jossain syvällä sisimmässäni melkein tiedän olevani lesbo, mutta en uskalla sitä edes myöntää itselleni vielä puhumattakaan muista. Mutta olen jo hyvän matkaa tiellä ja ahdistus ajaa minut ratkaisuun viimeistään silloin kun henki tuntuu loppuvan. Ihmisen pitää saada olla se mikä on, elää uskollisena itselleen ja siten myös muille. Toivoisin että teidän muiden kertomukset auttaisivat minua, sillä tämä on todella vaikeaa ja tuskallista...vaikkakin toisaalta vapauttavaa. Lopullinen vapaus on kuitenkin vielä saavuttamatta.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Osta joko Like-kustannuksesta tai vaikka Suomalaisesta kirjakaupasta Marja-Leena Parkkisen kirja "Kaapista ulos". Tosi mielenkiintoinen kirja täynnä juuri kaipaamiasi suomalaisten tosikertomuksia! Suosittelen kaikille.
Myös tätä palstaa taaksepäin selailemalla löytää tarinoita.
Oma tarinani on se, että synnyin lesboksi, mutta se oli oma sisäinen salaisuuteni pitkään, yritin kauan elää heterona kulissielämää vaikka sisäinen ahdistus vain kasvoi. Lopulta, ollessani sinkku, rohkaistuin netin välityksellä ottamaan yhteyttä toisiin lesboihin, päädyin ensimmäiseen naissuhteeseeni jne. Nykyään en voisi olla tyytyväisempi että olen lesbo. On etuoikeus olla naista rakastava nainen, sillä naista ihanampaa ei ole. Kaapissa olen vieläkin osittain, ja on ihan hyvä näin. Omaa elämäähän tässä eletään kuitenkin jokainen.
Kuuntele itseäsi, aikaa myöten asiat selkenevät ja loksahtavat kohdalleen. :)
..tosi on, naiset rulestaa!! Kun tekee oman valintansa ja ryhtyy toteuttamaan toiveitaan, saa rauhan sydämeen. Mulla ainakin putosi taakka harteilta kun päätin tehdä radikaalin ratkaisun ..
..loksahti kohdalleen.Ymmärsin yhtäkkiä että olen aina esim. arvostanut naisen kauniimmaksi katsella..(heh) ja myös tietenkin kiihottavammaksi.Kun ensi kerran ihastuin naiseen,otin tuntemukset vastaan lähinnä mielenkiinnolla seuraten ja analysoiden, siis ei ollut mikään järkytys;) Siitä on jo yli 10 vuotta ja prosessin tuloksena erosin miehestäni..minkä jälkeen elämä on tuntunut paranevan ja onnellisuus lisääntyvän koko ajan..
En ole toitottanut asiaa kaduilla enkä ole muutenkaan "mielenosoittajalesbo", mutta mielipiteilläni ja puheillani olen kyllä osoittanut mihin leiriin kuulun. .
Kyllä mä uskon siihen että lesboksi niinkuin homoksikin synnytään, mä elin heteroelämää mutta naiset kiehtoivat minua mutta en ajatellut asiaa sen enempää, sitten törmäsin erääseen naiseen johon rakastuin hetkessä ja muutos tapahtui siitä ja ei se ollut vaikea vaan se oli kuin syvä huokaisu pitkän juoksun jälkeen. Ystävät ja vanhemmat ottivat asian hyvin, tietysti äiti toivoi pitkän aikaa että tämä olisi vain vaihe mutta nyt on jo ihan sinut asian kanssa.
Tärkeintä on se että tekee vain sen mikä tuntuu hyvälle, sua kiehtoo naiset ja haluaist mutta et uskalla. Luulen että sä et kuuntele itseäsi vaan pelkäät mitä muut ajattelee ja se pitää sut kiinni tuollaiseesa entiedä-tilassa.
Tää on ainut elämä,ei päivääkään saada takas.
Sinuna eläisin nyt ja katsot mihin se sun oma tie johtaa. Et sä ole kellekkään muulle mitään velkaa kuin itsellesi hyvän ja onnellisen elämän.
Itse olen tiennyt olevani lesbo niin kauan kuin muistan. Silti oli todella vaikea myöntää sitä itselleen, toivoi vaan että olisi samanlainen hetero kuin muutkin.
Uskon, että jokainen joka tänä päivänä myöntää itselleen, että on lesbo, on joutunut käymään kovan sisäisen taistelun itsensä kanssa. On koittanut ehkä kaikin mahdollisin keinoin tukahduttaa lesbotunteensa, mutta huomannut ettei sille mitään voi.
Sitten vasta aukeaa onnellinen elämä kun pystyy itsensä ja lesboutensa hyväksymään.
Uskon myös että juuri siksi moni lesbo onkin aika "voimakas" henkisesti, koska on joutunut painimaan todella rankan asian kanssa - ja kuinka ollakaan selviytynyt voittajaksi! :)
Todellakaan nämä raamatulla päähän lyöjät ja muut homoja/lesboja vainoavat ihmiset eivät tajua omaa pahuuttaan. Ihan kuin lesbous olisi joku valinta! Kyllä se on jokaisella lesbolla jotain jonka on itsessään yrittänyt kieltää, mutta huomannut sen itsensäkieltämisen tuhoisaksi tieksi.
Uskon myös että lähes jokaisella homolla/lesbolla tms. seksuaalivähemmistöön kuuluvalla on ollut jonkinlaisia itsetuhoisiakin ajatuksia. Omalta kohdaltani voin myöntää, että jos minulla ei teininä olisi ollut sitä toivonkipinää että en VOI olla maailman ainoa naista rakasta nainen - niin olisin kyllä päättänyt päiväni jo nuorena. Sitä kai nämä homouden vastustajat toivovatkin.
Voimia Sinulle prosessiisi.
Hei, en tahdo mitenkään kritisoida mielipiteitäsi, mutta todistan omalta osaltani vääräksi yleistävän väitteesi:
"Kyllä se on jokaisella lesbolla jotain jonka on itsessään yrittänyt kieltää, mutta huomannut sen itsensäkieltämisen tuhoisaksi tieksi.
Uskon myös että lähes jokaisella homolla/lesbolla tms. seksuaalivähemmistöön kuuluvalla on ollut jonkinlaisia itsetuhoisiakin ajatuksia. "
Nämä lauseet eivät minun kohdallani pidä paikkaansa, ja lesbo olen :-) Kun ensimmäisen kerran tajusin olevani ihastunut naiseen, tunsin että "palaset loksahtivat kohdalleen", tunsin vihdoin löytäneeni itseni, ja olin onnellisempi kuin koskaan ennen. Sen jälkeen on mennyt vain paremmaksi =) Koskaan en ole yrittänyt sitä itsessäni kieltää, se on paremminkin sisäisen ylpeyden ja onnen aihe. Eikä ole kertaakaan tullut mieleen mitään itsetuhoajatuksia - siitähän se oikea elämä vasta alkoi!
Hienoa kuulla, että toisinkin voi olla.
Olet ehkä nuori, en tiedä, mutta itse kun oli 80-luvun puolivälissä teini ja pienellä paikkakunnalla, niin tuntui todella vaikealta kun tiesi olevansa lesbo ja tiesi ettei uskalla ottaa mitään kontaktia keneenkään naiseen.
Yleinen ilmapiiri homoja ja lesboja vastaan oli todella tuomitseva. Pelkäsin todella että joku näkisi lävitseni, että olen lesbo. Siihen olisi tyssännyt "kaikki". Yksin olisi saanut olla ja muiden kiusan päälle.
Onneksi nykymaailma on jo PALJON suvaitsevampi, joten lesbo voi heti alkuun suhtautua itseensä positiivisemmin ja hyväksyvämmin. HIENOA!!!
Joo, on ihan totta että aika- ja ikäkysymykset vaikuttavat valtavasti. Itse olin jo päälle kahdenkymmenen ennen "heräämistäni" (onneksi tajusin edes silloin!), opiskelemassa suurehkossa kaupungissa, ja elettiin 90-luvun loppupuoliskoa. Joten pääsin varmasti paljon helpommalla yleisen ilmapiirin suhteen, ja olin muutenkin jo "aikuinen" (sikäli kuin minusta sellaista tulee täysin koskaan ;-)
Olet varmaan oikeassa, että tässä on pitkälti kyse iästä ja millä vuosikymmenellä varttuu - itsekin olen nuori kuten nimimerkistä näkyy enkä ole kohdannut niin hirvittäviä vainoja, että olisin joutunut seksuaalisuuttani tukahduttamaan. Vain ihan nuorena - kun sain ensisuudelmani tytöltä 13-vuotiaana - säikähdin ja ajattelin, että eihän tämän näin pitänyt mennä, ei tämä ole normaalia... mutta vanhemmaksi tultuani en ole yrittänyt olla muuta kuin olen enkä kokenut asiasta juurikaan ahdistusta.
Vaikka tasa-arvoisuudesta ollaan vielä kaukana, ovat ajat muuttuneet sentään niin paljon parempaan, ettei kaapista ulos tuleminen liene niin vaikeaa kuin vielä 20 tai kymmenenkin vuotta sitten!
Tukea kaikille asian kanssa painiville, ei se silti koskaan helppoa ole...
"Olisi mukava kuulla tarinoita siitä miten huomasitte lesboutenne tai biseksuaalisuutenne? Milloin se tapahtui? Miltä se tuntui? Milloin tulitte kaapista ulos ja millaista elämä on ollut prosessin eri vaiheissa? Uskon että kertomukset auttaisivat monia palstalla kävijöitä iseni mukaan lukien."
Kerran uskovaisena kysyin toiselta uskovaiselta, miksi masturbaatio on syntiä. Hän vetosi Oonain tapaukseen, mutta kumpikaan meistä ei pitänyt sitä oikein asiaan kuuluvana. Hän mietti hetken ja sanoi että "masturbaatio on homoseksuaalista".
Mä rupesin miettimään että niinpäs se onkin ja että 95% ihmisistä on vähintään biseksuaaleja ja että minä olen nyt taatusti missannut jotain. :)
Miessuhteet epäonnistuivat minulta täysin. Jotenkin en voinut sietää miehiä, ne olivat minua kohtaan töykeitä ja pelottavia. Olin myös prostituoitu jonkin aikaa enkä voinut sen jälkeen sietää miehen himoitsevaa kosketusta ruumiillani.
No, tutustuin feminismiin ja sitä kautta tulin tutustuneeksi myös seksismiin ja heteroseksismiin. Minusta se oli älytöntä ja rajoittavaa. Mä hyväksyin entistä laajemmin homoseksuaalisuuden tän ja tuon masturbaatiojutun perusteella.
Naiset vaivasivat minua unessa ja tunsin syyllisyyttä jälkikäteen. Päätin kuitenkin koekilla ja ryhtyä tuumasta toimeen. Tapasin erään naisen, hän suuteli minua kiihkeästi ja päädyimme sänkyyn. Kaikki oli niin luonnollista. En tiennyt että toisen ruumis voisi tuottaa minulle suurta nautintoa. En ollut koskaan nauttinut seksistä ennen ja nyt minulle valkeni mikä seksissä oli niin suurta ja ihanaa. (Hänkin oli neitsyt ja rakastelun jälkeen sanoin hänelle että tämä ihanuus olisi pitänyt tajuta aikaisemmin).
Kun mä olin rakastunut tuohon naiseen niin kaapista ulostulo lähipiirille onnistui luonnostaan. Suurin osa hyväksyi ja loputkin olivat hiljaa.
Nyt mä etsin toista naista, suhteeni tuohon ensirakkauteeni valitettavasti lopahti.
joita luen mielelläni lisää, vaikka kuinka paljon. Olen lukenut myös kirjan Ulos kaapista vai Kaapista ulos...miten se nyt meni. Erityisesti minua kiinnostaa muiden vähän vanhempana eli kolmenkympin tienoilla "heränneiden" tarinat ja kokemukset. On todella vaikeaa jättää ihminen, jota rakastaa, vaikkakin ehkä kuin omaa veljeä tai oikein hyvää ystävää. Sellainen olo minulla on miehestäni tällä hetkellä, vaikka harrastankin seksiä hänen kanssaan. Kyllähän se seksi onnistuu n. kerran viikossa kuten se on ollut alusta asti...rutiinitoimenpide, tarpeiden tyydytystä ja tietysti samalla läheisyyttä. En kuitenkaan erityisesti kaipaa seksiä mieheni kanssa, enkä muista milloin olen halunnut Häntä tai kiihottunut Hänestä. Olen monta vuotta ajatellut että tämä on normaalia, että näin käy kaikissa pitkissä suhteissa ajan myötä, että seksielämä menettää hohtonsa. Olen myös ajatellut että olen epäseksuaalinen ihminen. Mieheni kyllä haluaa minua ja esim. matkoilta tullessaan odottaa kovasti seksiä. Minä olen taas huomannut että seksi tuntuu usein velvollisuudelta ja olen usein ollut tyytyväisempi yksin kotona. Vuosia sitten ehdotin leikilläni että mieheni ottaisi rakastajattaren niin lakkaisi "kiusaamasta" minua.
Onko sillä sukupuolella lopulta niin suurta merkitystä? Eivätkö ystävyys, kumppanuus, arjen sujuminen, hyvä talous ja muut asiat paina kuitenkin pitkässä juoksussa enemmän? Tällaisia minä mietiskelen, samalla kun veri vetää jonnekin muualle. Olenko vain tyypillinen ihminen, jolle ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella? Päätyisinkö samaan tilanteeseen myös pitkässä suhteessa naiseen? Ehkä minun pitää olla yksin kun en kerran osaa olla tyytyväinen suhteeseen, missä kaikki on "hyvin". Ehkä olen sopimaton ylipäätään suhteeseen. ( 12 vuotta yhteiseloa takana...) Huh..odottelen lisää teidän valaisevia tarinoitanne, jotka todella auttavat ja antavat perspektiiviä asioihin. Kiitos!
"Erityisesti minua kiinnostaa muiden vähän vanhempana eli kolmenkympin tienoilla "heränneiden" tarinat ja kokemukset."
35-vuotiaana oli eka kerta.
"Olen myös ajatellut että olen epäseksuaalinen ihminen."
Niin minäkin, mutta minun oli vaikea uskoa että jokin niin vahva kuin seksuaalivietti puuttuisi joltakulta. Kristittynä ajattelin että on se kovin väärin kun jotakuta kiusataan vahvalla seksuaalisuudella kun taas minä olen tällainen "pyhimys" kun minulla ei sellaista ole. Nyt on tietysti poistunut sekin epäreiluus :)
"Onko sillä sukupuolella lopulta niin suurta merkitystä? Eivätkö ystävyys, kumppanuus, arjen sujuminen, hyvä talous ja muut asiat paina kuitenkin pitkässä juoksussa enemmän?"
Niin minäkin ihan järjellä ajattelen tuolla tavalla, mutta kun miehet on lapsesta asti kasvatettu sellaiseen rooliin joka ei minua miellytä ja minulta taas odotetaan vastaavaa valheellista roolia niin silloinhan minä vaan petän miestä. Tietysti jotkut miehet ovat niin valastuneita etteivät he mene tähän mukaan. Heitä on Suomessa noin neljä ja kaikki naimisissa. :P
Siis tyytyisinkö jahtaamaan todellakin niitä muutamaa miestä jotka täyttävät mun kriteerit vai ottaisinko jonkun noin sadasta tuhannesta naisesta itselleni? Miks vaiva?
En halua sanoa tätä kun olen antiseksisti, mutta, no, minulla on hyvin laaja tunneskaala ja niin on monella muullakin naisella. Rakastelu miehen kanssa on yhtä riehakasta kuin sunnuntaisaarna kirkossa, rakastelu naisen kanssa, no, me pystymme lietsomaan toinen toisemme sellaiseen seksuaaliseen hysteriaan etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan! (punastus)
"Päätyisinkö samaan tilanteeseen myös pitkässä suhteessa naiseen?"
Ehkä, mutta miksi murehtia sitä etukäteen?
Kun mä rakastelin eka kerran naisen kanssa sanoin rakkaalleni jotakuinkin että tätä hetkeä varten mä tänne maailmaan synnyin! :) Se oli ihana vapauttava kokemus ja halusin niitä kokemuksia aina vain lisää ja kyllähän niitä sitten hänen kanssaan tulikin, oli sellainen kuherruskuukausi.
Heips.
Sanooko C.Lind sinulle mitään????
Kuis?
Olet oikeassa siinä että miehet on usein kasvatettu tiettyyn rooliin ja elleivät ole, niin yhteískunta hoitaa usein sen tehtävän. Minä taas olen ollut ns. kiltti tyttö kaikin tavoin, tosin kapinahengellä varustettuna eli itsenäisyys on aina kuitenkin säilynyt ja se perusvoima. Perinteinen naisen ja vaimon rooli ahdistaa, vaikkei mieheni edes ole perinteinen mies, vaan hyvin kaukana siitä. Hän on erittäin suvaitsevainen, avarakatseinen, ymmärtävä, palvelualtis ja olenkin usein sanonut että hän on meidän perheen nainen ja minä olen se mies. Silti rimpuilen vastaan. Nykyään tuntuu oudolta mennä esim. kutsuille pariskuntana. Lisäksi 16 vuoden ikäeron takia tunnen että minua taputellaan joskus päähän..sekä mieheni että muut hänen ikäisensä ihmiset. Aivan kuin eläisin kultaisessa häkissä, minne olen vapaaehtoisesti mennyt, missä kaikki on lähes paratiisimaista, mutta missä meinaan tukehtua. Kiltin tytön ääni sisälläni sanoo että sinulla on hyvä mies ja hyvä elämä, joista pitäisi olla kiitollinen. Sen sijaan olen valittanut monta vuotta ja ollut tyytymätön milloin mihinkin. Mieheni on niin mukava ja "täydellinen", etten ole edes uskaltanut ajatella, että se on hänestä ja meidän suhteesta kiinni...
kunnes ihastuin ja rakastuin naiseen. Olen sittemmin rakastellut naisen kanssa ja täytyy sanoa etten ole ikinä kokenut kenenkään miehen kanssa mitään sellaista. Minäkin tunsin että jotkin palaset loksahtivat paikoilleen ja minusta tuli kokonainen, sain vihdoin oman voimani täydessä mitassaan. Silti olen vielä naimisissa, koska valtakunnassa kaikki on niin saamarin "hyvin". Mikäs tässä on ollessa kun kaikki tulee kuin manulle illallinen....ja rimpuilen ja epäilen jos olen sittenkin erehtynyt ja kaikki menee ohi alkuhuuman jälkeen...
Olen 36-vuotias nainen. Minäkin löysin identiteettini ja tunteeni vasta noin 33-vuotiaana. Olin naimisissa miehen kanssa ja elämää oli suunniteltu eläkepäiviä myöten. Koko prosessi alkoi siitä kun tutustuin työpaikallani naiseen, jolla oli suhde toisen naisen kanssa. Meistä tuli hyvät ystävät ja ystävystyin myös hänen tyttöystävänsä kanssa. Mun omat tunteeni tulivat kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Heidät yhdessä nähtyäni vasta tajusin mistä oma ainainen tyhjyyden tunteeni johtui. Kävin muutaman kerran ulkona heidän kanssaan ja sain varmistuksen asiaan, suutelemalla muutamia tyttöjä. Se tunne oli jotakin sellaista mitä en ollut aikaisemmin elämässäni kokenut.
Sen jälkeen hakeuduin suhteeseen naisen kanssa. Tapasimme internetissä ja deittailimme salaa jonkun aikaa. Olin myös aikaisemmin luullut olevani sellainen ihminen jota seksi ei innosta eikä kiinnosta. Mutta toisen naisen kanssa vasta ymmärsin kuinka taivaallista se voi olla. Suhteemme lopahti sitten kyllä omaan mahdottomuutensa ja siihen salailuun. Sitä vain ei jaksanut enää.
Tässä vaiheessa kamppailin yksinäisyydessä, en uskaltanut kertoa miehelleni tunteistani. Seksi mieheni kanssa ällötti minua yhä enemmän ja tein kaikkeni välttääkseni sitä. Tätä kesti noin puoli vuotta.
Sitten tapasin nykyisen tyttöystäväni. Tunteeni tätä naista kohtaan heti alusta alkaen olivat niin syvät, että sain siitä voimaa kertoa myös miehelleni missä mennään. Aluksi mieheni ei ottanut asiaa kovin hyvin ja riitaannuimme. Nyt jälkeen päin ajatellen hänen ongelmansa ei tainnut olla minun lesbouteni, vaan oma epäonnistumisen tunteensa miehenä. Panimme eron vireille aika nopeaan ja tiemme erkanivat. Tällä hetkellä olemme kuitenkin jälleen ystäviä, entinen mieheni on myös löytänyt oman rakkaansa ja katkeruuden tunne on väistynyt. Nyt hänkin tajuaa sen kun saanut uudessa suhteessaan niin paljon rakkautta, että asiat meni niin kuin pitikin.
Palatakseni minuun ja tyttöystävääni. Alkuun suhteemme oli aikamoista vääntöä. Minä kamppailin vielä oman identiteettini hyväksymisen kanssa. Minusta tuntui että olen jotenkin 'vähemmän' lesbo kuin tyttöystäväni, joka löysi itsensä jo hyvin nuorena. Minulla oli alemmuuden tunteita ja epäilin ajoittain hänen rakkauttaan minuun. Mutta tyttöystäväni rakasti ja rakastaa minua hyvin paljon ja hän pysyi rinnallani nämä vaikeat ajat, yrittäen ymmärtää ja lohduttaa. Pikkuhiljaa opin hyväksymään omat tunteeni ja uskalsin jättäytyä näiden tunteiden vietäväksi, enkä tapellut enää vastaan.
Tällä hetkellä elämä tuntuu niin hyvältä, ettei enää paremmaksi voisi muuttua. Tottakai meillä on ylä- ja alamäkiä, hyviä ja huonoja päiviä, mutta rakkautemme on kantanut meidät niiden läpi. Seksi on edelleenkin taivaallista, nautimme siitä molemmat hyvin paljon. Emme ehkä harrasta sitä yhtä usein kuin alkuaikoina, mutta syvät tunteemme ja luottamus ovat tehneet siitä aina vain parempaa.
Tässä minun tarinani. Loppu.
Vastaan viestiisi, vaikka löysinkin itseni ja lesbouteni jo suhteellisen nuorena.
Lapsena en tajunnut mistä oli kyse. Ala-asteella olin "rakastunut" poikiin kuten muutkin tytöt, mutta yläasteella tapahtui jotakin. Huomasin katselevani rinnakkaisluokalla olevaa tyttöä eri tavalla kuin ystäviäni. Sydämeni pamppaili kun puhuin hänen kanssaan. En kertonut havainnostani kenellekään, ajattelin että se oli ihan normaalia ja jatkoin poikien jahtaamista. Lähestyessäni lukioikää huomasin, että minulla oli harvinaisen voimakkaita tunteita joitakin naispuolisia kavereitani kohtaan. Teininä kännissä suudeltiin tyttöjen kanssa ja heiluttiin kaupungilla käsi kädessä. Jostain syystä nuo hetket merkkasivat minulle enemmän kuin poikaystävän kanssa suuteleminen perjantain diskossa.
Lukion jälkeen muutin isompaan kaupunkiin korkeakouluopintoja varten. Minulla oli erinäisiä suhteita miesten kanssa ja poikaystäviä. Yritin saada jutut toimimaan, mutta varsinaisesti ne eivät antaneet minulle tyydytystä. Välttelin seksiä ja intiimejä hetkiä poikaystävän kanssa. Kävin mm. salaa leffassa katsomassa lesboaiheisia elokuvia - - siinä vaiheessa aloin tajuta missä mennään. Silti pidin yllä kulissia ja seurustelin miehen kanssa.
Sitten tapahtui jotain. Ihastuin naispuoliseen kämpppikseeni. Ja hän ihastui minuun. Vietimme kaikki hetket yhdessä silloin kun poikaystäväni ei ollut luonani. Nukkuimme jopa toistemme sängyissä. Eräänä pimeänä iltana hän suuteli minua. Jätin poikaystäväni vähän sen jälkeen, koska suuteleminen ja seksi hänen kanssaan tuntui vastenmieliseltä.
Elin kaapissa pitkään - olen vieläkin osittain kaapissa. Mutta tuon löydöksen jälkeen en ole seurustellut miesten kanssa ja olen nykyisen naisystäväni kanssa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Olen vasta aikuisiällä tajunnut teini-iän tuntemukseni ja kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Yritin ensimmäisen lesbosuhteeni jälkeen deittailla miehiä, mutta ne eivät ensitreffejä pitemmälle kantaneet.
Jollain tapaa olen aina ajatellut että kaikki ihmiset ovat biseksuaaleja. Sitä rakastuu ihmiseen - ei sukupuoleen. Jotkut ovat biseksuaaleja, jotkut ovat 90% heteroita ja jotkut 90% lesboja. :)
En minä tiedä mitä olen. Olenkohan mitään ylipäänsä. Tai olenkohan liikaa kenties.
Tiedän sen verran että jollen koita, anna tunteilleni ja haluilleni valtaa, en saa ikinä tietääkkään. Ja minä tahdon olla varma. Ainoa ongelma tässä on se, että en halua loukata ketään, jos en olisikaan sitä mitä luulen olevani nyt. Toisaalta haluan olla vakavasti otettava toiselle, en pelkkä pelehtimiseen sopiva naikkonen. Siinä on ristiriita. Siksipä istuskelen arkun mallisessa, itse luomassa kaapissani ja murehdin syntyjä syviä.
Ei tainnut liittyä alkuperäiseen aiheeseen ollenkaan?
jo omaan sisimpääni nuorena, teininä, ääretöntä yksinäisyyttä hiljaisuutta mielessä kaiken kieltämistä, seurustelin pojan kanssa kun muutkin, mutta se loppui omaan mahdottomuuteensa..
Kunnes oli "pakko" lähteä tutkimusmatkalle omaan sisimpään, netti hyvänä apuna, kirjallisuus, keskustelut.
Taipumukset minulla on aina ollut tähän suuntaan, kartta vain oli hukassa monta (10) vuotta.
siitä tunteesta; kun vihdoin tajusin että voin rakastua minäkin, se tunne, vapaudentunne oli suurta, tiesi mistä kaikki paha olo johtui, ja miksi asiat olivat niinkuin olivat.
Tunne tunnistaa oma itsensä oli vapauttava kokemus..
Kaapista, olen osittain kaapista tullut muutamille tahoille, ja se riittää tähän mennessä.
Joo,siis vieläkää en oo ihan selvillä,et mikä oon,mut eihän muute vois niitä mun unia olla tms,jos en ois lesbouteen taipuvainen,mutta kunhan vielä kuulostelen,jot mihin suuntaan lähen jatkamaa...Ihania loppusyksyn iltoja teille!!!
Hyvin mulle kävi. Aviossa olin kahdeksan vuotta, sitten tajusin mitä oikeasti olen. Nyt seurustelen onnellisesti ihanan naisen kanssa.
teija
Itselläni on tuo perinteinen tarina, että olin jo nuorena kiinnostunut tytöistä ja poikien kanssa oltiin vain kavereita. Tietenkin kun ympäristö kasvattaa tähän tiettyyn hetero-muottiin, niin sitä tuli kokeiltua poikien kanssa seurustelua. Valitettavasti 'mikään ei tuntunut miltään' ja pidin vain itseäni erittäin epäseksuaalisena ihmisenä. Näin ollen olenkin lähtenyt heti 'pakoon', jos olen lähemmin kehenkään vastapuolen ihmisiin tutustunut.
Suuntautumiseni tajusin vasta täysi-ikäisenä, kun aloimme keskustelemaan asiasta ystäväni kanssa. Harrastimme molemmat joukkuelajia, jossa esiintyi paljon lesboja. Asioista ei kuitenkaan koskaan puhuttu ääneen kaikkien kuullen, vaikka kaikki tiesivät mikä meininki olikin. Tästä on kulunut jotakuinkin viisi vuotta ja minulla on erikseen vaikeuksia hyväksyä itseäni. Varsinkin kun asun paikkakunnalla, jossa on lähestulkoon mahdotonta löytää ketään. Tai no, ehkä deittipalstoja käyttämällä, mutta en ole vielä kokenut niiden käyttöä omakseni. Minulla ei myöskään ole vielä minkäänlaisia kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta, mutta kaikki tunteet joita olen toisiin ihmisiin tuntenut, ovat kohdistuneet naisiin. Ja vaikka kuinka olen toivonut ja yrittänyt, niin miehiä kohtaan en tunne yksinkertaisesti mitään muuta kuin kaveruutta.
Kaapista en ole vielä tullut ulos 'virallisesti'. Ystävilleni olen asiasta vihjaillut ja vanhemmistani äitini arvaa asian ja vihjaileekin aina satunnaisesti että 'homoseksuaalit ovat ihmisiä siinä missä muutkin' ja kerran jopa jätti lapun ennen lomalle lähtöään, että 'valitsetpa minkä tien tahansa, hyväksyn sen'. En kuitenkaan ole voinut vielä keskustella asiasta äitini kanssa, koska en ole vielä selvittänyt asiaa itsenikään kanssa.
Joskus asia vaivaa minua erittäin paljon, kuten mm. viime aikoina. Jolloin olo on tuntunut suorastaan masentuneelta. Apu voisi löytyä ehkä keskustelemalla jonkun kanssa, mutta en kuitenkaan ole ihminen, joka osaa psykiatrin kanssa jutella. Päivä kerrallaan yritetään talsia ja toivoa, että aurinko paistaisi joskus risukasaankin.
Mutta paljon tsemppiä kaikille itsensä kanssa taisteleville ja onnea niille, jotka ovat jo itsensä hyväksyneet!
Tarkoitin siis, ettei minulla ole kokemuksia _samasta_ sukupuolesta, ei vastakkaisesta.
Erikseen = edelleen.
Sitä olevinaan aina lukee nuo tekstit läpi ennen lähettämistä, mutta silti jälkeenpäin ilmaantuu kasa virheitä. Vai lukihäiriökö sitä on tässä ilmaantunut. :)
pikkuhiljaa tässä näin. :)