Siitä on jo noin 6-7 vuotta kun näin tämän unen, mutta se on jäänyt mieleeni, koska se oli niin todentuntuinen, ja muistan sen vieläkin tarkasti.
Eli siis;
ON myöhäinen ilta, minä ja pari ystävääni odotamme nuorisotalon edustalla, että veljeni tulee hakemaan meidät kotiin. No veikka saapuu fordillaan ja me hyppäämme kyytiin, ja alamme ajaa kotiin päin (n. 10 km matka). Jossain vaiheessa asiat vaihtuvatkin niin, että istumme taksissa, veikka etupenkillä kuskin vieressä. Asiassa ei ole mielestämme mitään ihmeellistä.
Sitten huomaamme, että emme ole oikeassa paikassa. Olemme huolissamme ja ihmeissämme, koska tiedämme aivan varmasti, että olemme ajaneet koko ajan oikeaa reittiä. Pakottaudumme ajattelemaan, että pimeys vain vääristää maisemia..Silti olemme huolissamme...
Edessäpäin pimeyden keskellä alkaa loimottaa valoa. Ajamme eteenpäin, ja näemme että tiestä nousee tulenlieskoja. Liekkien keskellä seisoo liikkumattomia hahmoja. Nyt olemme jo ihan noiden hahmojen edessä. He seisovat tyhjästä kohoavien "nuotioiden" keskellä, ja liekit nuolevat heidän vartalojaan. He eivät liikahdakaan. He ovat mustiin pukeutuneita, gootti-tyylisiä valkonaamoja. He vain seisovat.
Kysyn veljeltäni "mitä noi on?"
Hän vastaa: "ne on kello kolmen lapsia, pahuuden skidejä. Ne on eläissään tehnyt pahoja asioita, ja nyt ne on voimattomia, paitsi kolmelta yöllä, jolloin on niiden voiman hetki"
Ajattelen peloissani, mutta helpottuneena, että onneksi kello ei ole vielä kolmea..
Jatkamme ajamista. Ajamme noiden hahmojen läpi.Vaikka he näyttävät kiinteiltä, pystymme ajamaan siitä, kuin heitä ei olisikaan.
Pian olemme taas pimeässä, ja nuo liekit ovat jääneet jonnekin kauas taakse.
Yht'äkkiä taksi on kadonnut, ja me seisomme vanhan puutalon edessä.
Astumme taloon sisään. Edessämme on käytävä, jonka molemmin puolin on huoneita, joissa ei ole ovea, vaan n. vyötärölle ulottuva portti.
Joka huoneessa on eri tyyppisiä ihmisiä. Yhdessä vanhuksia, toisessa vauvoja. Yhdessä ruhjoutuneita, toisessa sairauden riuduttamia.
Minä tajuan, että olemme ns. kuoleman esikartanossa; paikassa johon kuolleet joutuvat, ennen kuin he päätyvät taivaaseen tai helvettiin.
Olemme peloissamme, ja juoksemme käytävän päähän, jossa on ulosjohtava ovi. Avaamme oven.
Olemme aidatulla pihalla, jolla on ränsistyneitä juhannussalkoja. Paikalla soi kaihoisa valssi. Piha on täynnä tanssivia pareja. Luovimme tietä parien lävitse, kohti porttia, josta pääsee pois pihasta. Tanssijat yrittävät tarttua hihoihimme, ja kutsuvat meitä valssiin.
Me riuhdomme itsemme irti, sillä kuolleen kanssa ei saa tanssia; silloin kuolee itsekin.
Vihdoin pääsemme ulos portista. MInä hätäännyn; veljeäni ei näy missään. Sitten hän jo saapuukin tietä pitkin ja sanoo minulle "Ei mitään hätää. Mä kävin vaan moikkaamassa paria vanhaa kamua. Nyt mä oon tässä ja ihan kunnossa"
Me rupeamme kävelemään pois päin talosta. Tiedän että lähistöllä on reitti, jota pääsee kotiin. Olen mennyt sieltä useasti. Vihdoin saavumme tuohon paikkaan. Se on ikään kuin kaivo, jonka seinämiä laskeudutaan alaspäin, siellä täällä seinämästä lähtee sivulle tunneli, ja siinä on osoiteviitta, että mihin tunnelista pääsee.
Laskeudumme alaspäin. Minun on vaikea kulkea, koska hameeni jää koko ajan kenkieni alle, ja meinaan tippua. Vihdoin tulemme oikean tunnelin kohdalle. "Kimalaisen tie 3" lukee viitassa. Se on ihan lähellä kotiani.
Ryömimme tunneliin. Yht'äkkiä olemme kauniissa puutarhassa. Olen ihmeissäni; ei meidän tänne pitänyt päätyä!!!! Missä me ollaan?? Mitä tämä on?
Puutarha on kovin kaunis. Upeita pensaita, suihkulähteitä ja marmoripatsaita. Mitään elämää ei näy. On aivan hiljaista.
Pian näemme naisen joka kävelee kohti meitä. Hän työntää tyhjiä lastenvaunuja.
"Missä me ollaan?" kysymme.
Nainen vastaa: " Te olette taivaassa. Täällä on hiljaista, kun ei kukaan tänne enään tule... Tulkaa, näytän teille missä voitte asua. Jääkää tänne, täällä teidän on hyvä olla"
Me hoemme haluavamme kotiin. Nainen vain hokee, kuinka meidän on täällä hyvä.
Hän vie meidät pieneen taloon, ja sanoo että voimme asua siinä. Talon olohuoneessa on 70-luvun tyyliset kamalat räikeät kukkatapetit.
Olemme paniikissa, haluamme kotiin. Näen, että seinä rupeaa 'väreilemään', ja tajuan, että siinä on portti omaan maailmaamme. Juoksemme seinän läpi... Nainen huutaa peräämme "älkää menkö, jääkää tänne".
Tupsahdamme bussipysäkille, n. kilometrin päähän kodistani. On kirkas päivä. Lähdemme kävelemään kotiin.
Eli siis;
ON myöhäinen ilta, minä ja pari ystävääni odotamme nuorisotalon edustalla, että veljeni tulee hakemaan meidät kotiin. No veikka saapuu fordillaan ja me hyppäämme kyytiin, ja alamme ajaa kotiin päin (n. 10 km matka). Jossain vaiheessa asiat vaihtuvatkin niin, että istumme taksissa, veikka etupenkillä kuskin vieressä. Asiassa ei ole mielestämme mitään ihmeellistä.
Sitten huomaamme, että emme ole oikeassa paikassa. Olemme huolissamme ja ihmeissämme, koska tiedämme aivan varmasti, että olemme ajaneet koko ajan oikeaa reittiä. Pakottaudumme ajattelemaan, että pimeys vain vääristää maisemia..Silti olemme huolissamme...
Edessäpäin pimeyden keskellä alkaa loimottaa valoa. Ajamme eteenpäin, ja näemme että tiestä nousee tulenlieskoja. Liekkien keskellä seisoo liikkumattomia hahmoja. Nyt olemme jo ihan noiden hahmojen edessä. He seisovat tyhjästä kohoavien "nuotioiden" keskellä, ja liekit nuolevat heidän vartalojaan. He eivät liikahdakaan. He ovat mustiin pukeutuneita, gootti-tyylisiä valkonaamoja. He vain seisovat.
Kysyn veljeltäni "mitä noi on?"
Hän vastaa: "ne on kello kolmen lapsia, pahuuden skidejä. Ne on eläissään tehnyt pahoja asioita, ja nyt ne on voimattomia, paitsi kolmelta yöllä, jolloin on niiden voiman hetki"
Ajattelen peloissani, mutta helpottuneena, että onneksi kello ei ole vielä kolmea..
Jatkamme ajamista. Ajamme noiden hahmojen läpi.Vaikka he näyttävät kiinteiltä, pystymme ajamaan siitä, kuin heitä ei olisikaan.
Pian olemme taas pimeässä, ja nuo liekit ovat jääneet jonnekin kauas taakse.
Yht'äkkiä taksi on kadonnut, ja me seisomme vanhan puutalon edessä.
Astumme taloon sisään. Edessämme on käytävä, jonka molemmin puolin on huoneita, joissa ei ole ovea, vaan n. vyötärölle ulottuva portti.
Joka huoneessa on eri tyyppisiä ihmisiä. Yhdessä vanhuksia, toisessa vauvoja. Yhdessä ruhjoutuneita, toisessa sairauden riuduttamia.
Minä tajuan, että olemme ns. kuoleman esikartanossa; paikassa johon kuolleet joutuvat, ennen kuin he päätyvät taivaaseen tai helvettiin.
Olemme peloissamme, ja juoksemme käytävän päähän, jossa on ulosjohtava ovi. Avaamme oven.
Olemme aidatulla pihalla, jolla on ränsistyneitä juhannussalkoja. Paikalla soi kaihoisa valssi. Piha on täynnä tanssivia pareja. Luovimme tietä parien lävitse, kohti porttia, josta pääsee pois pihasta. Tanssijat yrittävät tarttua hihoihimme, ja kutsuvat meitä valssiin.
Me riuhdomme itsemme irti, sillä kuolleen kanssa ei saa tanssia; silloin kuolee itsekin.
Vihdoin pääsemme ulos portista. MInä hätäännyn; veljeäni ei näy missään. Sitten hän jo saapuukin tietä pitkin ja sanoo minulle "Ei mitään hätää. Mä kävin vaan moikkaamassa paria vanhaa kamua. Nyt mä oon tässä ja ihan kunnossa"
Me rupeamme kävelemään pois päin talosta. Tiedän että lähistöllä on reitti, jota pääsee kotiin. Olen mennyt sieltä useasti. Vihdoin saavumme tuohon paikkaan. Se on ikään kuin kaivo, jonka seinämiä laskeudutaan alaspäin, siellä täällä seinämästä lähtee sivulle tunneli, ja siinä on osoiteviitta, että mihin tunnelista pääsee.
Laskeudumme alaspäin. Minun on vaikea kulkea, koska hameeni jää koko ajan kenkieni alle, ja meinaan tippua. Vihdoin tulemme oikean tunnelin kohdalle. "Kimalaisen tie 3" lukee viitassa. Se on ihan lähellä kotiani.
Ryömimme tunneliin. Yht'äkkiä olemme kauniissa puutarhassa. Olen ihmeissäni; ei meidän tänne pitänyt päätyä!!!! Missä me ollaan?? Mitä tämä on?
Puutarha on kovin kaunis. Upeita pensaita, suihkulähteitä ja marmoripatsaita. Mitään elämää ei näy. On aivan hiljaista.
Pian näemme naisen joka kävelee kohti meitä. Hän työntää tyhjiä lastenvaunuja.
"Missä me ollaan?" kysymme.
Nainen vastaa: " Te olette taivaassa. Täällä on hiljaista, kun ei kukaan tänne enään tule... Tulkaa, näytän teille missä voitte asua. Jääkää tänne, täällä teidän on hyvä olla"
Me hoemme haluavamme kotiin. Nainen vain hokee, kuinka meidän on täällä hyvä.
Hän vie meidät pieneen taloon, ja sanoo että voimme asua siinä. Talon olohuoneessa on 70-luvun tyyliset kamalat räikeät kukkatapetit.
Olemme paniikissa, haluamme kotiin. Näen, että seinä rupeaa 'väreilemään', ja tajuan, että siinä on portti omaan maailmaamme. Juoksemme seinän läpi... Nainen huutaa peräämme "älkää menkö, jääkää tänne".
Tupsahdamme bussipysäkille, n. kilometrin päähän kodistani. On kirkas päivä. Lähdemme kävelemään kotiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Uni on kovin pitkä ja tapahtumarikas, mutta yhteenvetona sanoisin, että käsittelit siinä hyvän ja pahan ristiriitaa itsessäsi. Ehkä olet kamppaillut sellaisen asioiden äärellä niihin aikoihin kun näit unen.