Lääkärini sanoi hyvin kun kävin b-lausunto rumbaa läpi.
"kaikki ihmiset elää enemmän tai vähemmän mielikuvitusmaailmassa"
Se on totta ja siinä sanomassa piili suuri viisaus.
Neljä vuotta sitten olin täysin terve, minulla oli hyvä ura ja ulkoiset puitteet kunnossa. En olisi koskaan voinut mennä terapiaan, koska olin täysin kunnossa ja terapiat oli vain hulluja varten.
Sitten tuli avioero ja siinä rumbassa menin asianajajani suosittelemana terapiaan, että saisin itseni kuntoon huoltajuuskiistaa varten. Se oli ainoa syy mennä ja ajattelin sen olevan parin kerran sessio, että saisin itseni jälleen kuntoon.
Olin myös eron yhteydessä löytänyt lapsuuden uskoni, joka oli hautautunut jonnekin syvälle. Uskon löytymisen takia olin terapiassa täysin rehellinen sen sijaan, että olisin taas valinnut ne oikeat sanat, jotka olivat minun vanhalle minälle menestymisen salaisuus. Se kerta muutti koko elämäni.
Ymmärsin, että psyykkeeni ei ollut kunnossa vaan kaukana siitä. Ymmärsin, että joku oli todella pahasti pielessä. Ymmärsin, että olen ollut psyykkisesti sairas koko elämäni, mutta enemmän tai vähemmän tehokkaasti piilottanut sen kuoren alle.
Siitä alkoi pitkä matka kohti terveempää minää, matka jolla vieläkin olen. Rankkojen asioiden läpikäymistä, itsensä löytämistä...
Matkan alussa ihmettelin sitä, ettei kukaan töissä ollut huomannut sairauttani. Olin ollut vuosia samalla työnantajalla, menestynyt kohtuullisesti ja minusta pidettiin.
Kun etenin itseni kanssa niin huomasin että en suinkaan ollut ainoa jolla oli ongelmia tai että minun ongelmani olisi edes ollut pahimmasta päästä.
Mitä pidemmälle on itse päässyt, niin sitä selvemmin on huomannut tämän lääkärin lausuman totuuden paikkansapitävyyden.
Kaveripiirini on vaihtunut, sillä en enää jaksa mustavalkoisia ihmisiä (kaikki mustavalkoiset ihmiset ovat enemmän tai vähemmän psyykkisesti sairaita).
Moni ystäväni on itsekin ollut terapiassa, osalla on hyvinkin rankka menneisyys.
Mielenterveysongelmia on todella paljon ja vain todella harva ihminen on oikeasti kohdannut itsensä ja omat tekonsa. Voisi jopa sanoa, että Suomessa valtaosa väestöstä ei ole psyykkisesti terveitä vaan avun tarpeessa.
"kaikki ihmiset elää enemmän tai vähemmän mielikuvitusmaailmassa"
Se on totta ja siinä sanomassa piili suuri viisaus.
Neljä vuotta sitten olin täysin terve, minulla oli hyvä ura ja ulkoiset puitteet kunnossa. En olisi koskaan voinut mennä terapiaan, koska olin täysin kunnossa ja terapiat oli vain hulluja varten.
Sitten tuli avioero ja siinä rumbassa menin asianajajani suosittelemana terapiaan, että saisin itseni kuntoon huoltajuuskiistaa varten. Se oli ainoa syy mennä ja ajattelin sen olevan parin kerran sessio, että saisin itseni jälleen kuntoon.
Olin myös eron yhteydessä löytänyt lapsuuden uskoni, joka oli hautautunut jonnekin syvälle. Uskon löytymisen takia olin terapiassa täysin rehellinen sen sijaan, että olisin taas valinnut ne oikeat sanat, jotka olivat minun vanhalle minälle menestymisen salaisuus. Se kerta muutti koko elämäni.
Ymmärsin, että psyykkeeni ei ollut kunnossa vaan kaukana siitä. Ymmärsin, että joku oli todella pahasti pielessä. Ymmärsin, että olen ollut psyykkisesti sairas koko elämäni, mutta enemmän tai vähemmän tehokkaasti piilottanut sen kuoren alle.
Siitä alkoi pitkä matka kohti terveempää minää, matka jolla vieläkin olen. Rankkojen asioiden läpikäymistä, itsensä löytämistä...
Matkan alussa ihmettelin sitä, ettei kukaan töissä ollut huomannut sairauttani. Olin ollut vuosia samalla työnantajalla, menestynyt kohtuullisesti ja minusta pidettiin.
Kun etenin itseni kanssa niin huomasin että en suinkaan ollut ainoa jolla oli ongelmia tai että minun ongelmani olisi edes ollut pahimmasta päästä.
Mitä pidemmälle on itse päässyt, niin sitä selvemmin on huomannut tämän lääkärin lausuman totuuden paikkansapitävyyden.
Kaveripiirini on vaihtunut, sillä en enää jaksa mustavalkoisia ihmisiä (kaikki mustavalkoiset ihmiset ovat enemmän tai vähemmän psyykkisesti sairaita).
Moni ystäväni on itsekin ollut terapiassa, osalla on hyvinkin rankka menneisyys.
Mielenterveysongelmia on todella paljon ja vain todella harva ihminen on oikeasti kohdannut itsensä ja omat tekonsa. Voisi jopa sanoa, että Suomessa valtaosa väestöstä ei ole psyykkisesti terveitä vaan avun tarpeessa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielenkiintoista ja onnea sinulle, kun olet rohjennut heittäytyä itsetuntemuksen syventämiseen. Mielestäni et kuitenkaan ole psyykkisesti sairas, vaan fiksu ja ajatteleva ihminen. Elämme kaikki omien uskomuksiemme ja suojakuoriemme varassa ja usein vasta isot vastoinkäymiset saavat meidät uudelle matkalle. Ehkäpä tämä on sitä uudestisyntymistä, josta kristillisyydessä puhutaan.
Ei kannata antaa terapeuttien sekoittaa päätämme, ei kemikaalisesti eikä aivopesulla. Ihan terveeltä vaikutat.
Kiitos :)
Itse en ollut siinä tilassa etten olisi pärjännyt ilman mielialalääkkeitä ja sain kieltäydyttyä niistä. Jälkikäteen olen ollut tyytyväinen päätökseeni vaikka alussa olikin tosi rankkaa.
Terapiasta kuitenkin olen eri mieltä. Miten ongelmista voisi päästä yli, jos niitä ei käsittele?
Nykyisellä minällä ja entisellä minällä on todella paljon eroa.
Entinen minäni ei tosiaankaan ollut terve ihminen vaan hyväksyntää ostava pikkulapsi aikuisen kuoressa.
Suunnilleen saman kuvioinen on minunkin elämäntaustani tähän miltei eläkeikäisyyteen nyt päästyäni.
Taitaa aika usein käydä niin, että nuorena sitä alkaa kehittää niin kutsuttua ihanneminää, ja sen tavoittelemiseen ja muokkaamiseen menee koko työikä, kunnes sitten on mahdollista ja toivottavaakin tömähtää sieltä maahan ja käsittää, ettei lopulta niin eroakaan muista ihmisistä. Lisäksi, me kaikki ollaan lopulta aika heikkoja ja rikkinäisiäkin ja epätoivoisestikin siksi yritetään pärjätä, defenssimekanismien avulla!
Ihmisille on tyypillistä elää positiivisissa harhakuvitelmissa, esimerkiksi monet ihmiset kuvittelevat ymmärtävänsä maailman toimintaa paremmin kuin todellisuudessa ymmärtävät. Toinen yleinen harhakuvitelma on nähdä itsensä parempana kuin on. Näistä harhakuvitelmista herääminen on ollut tuskallista. Nyt elämäni on surkeaa, päämäärätöntä ja hyödytöntä eloonjäämistaistelua kuolemaan asti.
Tähän päivään tulo on kuitenkin aina hyvä asia!
Vasta "herättyä" pystyy kokemaan aitoja tunteita, aitoa rakkautta, aitoa onnea.
Mielikuvitusmaailmassa koetut tunteet oli jotain muuta, ne eivät olleet aitoja, niitä ei edes kaipaa herättyään sillä ne olivat "äklöjä" (en löydä parempaa sanaa kuvaamaan niitä).
Elämään opiskelu aikuisena painajaisen päätyttyä on vaikeata, mutta on siinä hauskatkin puolensa.
Minulta kysyttiin joskus (heräämisen jälkeen) tykkäänkö kalastaa. Mietin jonkin aikaa ja jouduin vastaamaan, että en tiedä. Mielikuvitusmaailmassa mentiin mielikuvitusminän ehdoilla, se ei ollut totta millään tavalla. Asiat sai outoja ulottuvuuksia, tarkoituksia, mitä ei oikeasti ollut... Mikään ei ollut totta.
Nykyään on hauskaa seistä jollain hyllyllä minuuttikaupalla ja miettiä, mitä oikeasti haluaa.
Itse olen saanut syntymälahjaksi nähdä kaiken paskan läpi. Lähtään niinkin pienestä asiasta miksi leegopaketti on kaupanhyllyllä, koska joku haluaa ahneesti tienata sillä rahaa ja välistävetäjät vielä lisää rahaa. Se ei ole siellä lasten iloksi vaikka lapsi siitä hetkellisen ilon voi saadakin.
Ihmisillä on tarve olla toistaan parempi ja tämä osoitetaan typerän tietämättömästi materialla "on toi sun autos kyl vaan niin romu, tsekkaas tää mun kiesi" egoillaan kiiltävällä pellillä ja sata vuotta vanhalla keksinnöllä jonka nimi on polttomoottori. Ei mahdu minun kuupaan, saman tyyppinen vanhanaikainen polttomoottori sen omankin peltilehmän alla meluaa vaikka pelti ei olekaan yhtä kiiltävää.
Miksi ihmisiä koulutetaan, jotta hän olisi tuottava osa yhteiskuntaa ja saataisiin kaikki mahdollinen hyöty irti tästä yksilöstä, ei itselleen vaan muille. Mitä koulutetumpi olet sen enempi työnantajat saavat sinusta hyötyä irti, maksat enempi veroja ja olet tiukemmin valettu tiettyyn yhteiskunnalle sopivaan muottiin. Johonkin matkalle unohtui kuka olet ja miksi olet.
Muutamia ajatuksia, mutta enempää en vaivaudu pohtimaan ja kirjoittamaan tässä koska koen tämänkin kirjoituksen aivan helvetin turhaksi.