Olen naisystäväni kanssa pohtinut tätä ilmiötä, mutta emme oikein ymmärrä sitä.
Olemme periaatteessa samanlaisia yksinollessamme. Viihdymme päivän tapaamatta muita, kirjaa lukien, sohvalla maaten asioita miettien kunnes torkahdamme, jne. Joutenolo ei silloin vaivaa, on helppoa säilyttää rauhallinen ja raukea olotila.
Mutta kun olemme samassa tilassa, niin emme osaakaan enää vastaavalla tavalla rentoutua. Kun vaistoaa toisen ihmisen läsnäolon, niin ei voi vajota omiin ajatuksiinsa samalla tavalla. Tulee jotenkin rauhaton olo ja kauhea tarve keksiä tekemistä. Jos ei tehdä mitään, niin aika tulee pitkäksi ja ikäänkuin tuntuu menevän hukkaan. Yksinollessa tällaista tunnetta joutenollessa ei tule.
Mitä olen viettänyt aikaa samaa sukupuolta olevien kavereiden kanssa, niin silloin on ehkä helpompaa unohtaa toisen läsnäolo ja vajota omiin ajatuksiinsa.
Mistä tässä on kysymys, onko tuttu ilmiö?
Olemme periaatteessa samanlaisia yksinollessamme. Viihdymme päivän tapaamatta muita, kirjaa lukien, sohvalla maaten asioita miettien kunnes torkahdamme, jne. Joutenolo ei silloin vaivaa, on helppoa säilyttää rauhallinen ja raukea olotila.
Mutta kun olemme samassa tilassa, niin emme osaakaan enää vastaavalla tavalla rentoutua. Kun vaistoaa toisen ihmisen läsnäolon, niin ei voi vajota omiin ajatuksiinsa samalla tavalla. Tulee jotenkin rauhaton olo ja kauhea tarve keksiä tekemistä. Jos ei tehdä mitään, niin aika tulee pitkäksi ja ikäänkuin tuntuu menevän hukkaan. Yksinollessa tällaista tunnetta joutenollessa ei tule.
Mitä olen viettänyt aikaa samaa sukupuolta olevien kavereiden kanssa, niin silloin on ehkä helpompaa unohtaa toisen läsnäolo ja vajota omiin ajatuksiinsa.
Mistä tässä on kysymys, onko tuttu ilmiö?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.