Olen 36-vuotias nainen ja yritän kuvailla millaista elämäni on tämän epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. Olisi kiva kuulla kuulostaako tutulta kellekään ja onko kaltaisiani. Minua alkaa tämä niin ketuttamaan kun ei tästä koskaan pääse eroon ja vaikuttaa aivan kaikkeen.
- Päivän aikana mieliala/vireystaso voi vaihdella monta kertaa ja jostain aivan pienestä asiasta hyvä mieli voi romahtaa ja saatan alkaa itkemään ja raivoamaan puolisolleni jostain ihan pienestä/kuvitellusta syystä. Sitten taas vähän ajan päästä olen unohtanut koko homman ja olen ihan hyvällä tuulella.
- Itsetunto vaihtelee. Jaksoja, jolloin olen mielestäni lähes kaikkivoipainen ja melkein kuninkaallisen arvokas ja merkittävä, kaunis ihminen, joka voi tehdä mitä vaan. Saatan kirjoitella paperille listoja mitä kaikkea täytyy tehdä (ostella tavaroita, matkustella vaikka mihin, muuttaa kodin sisustus, muuttaa oma ulkonäkö) Ulkoisesti tyylini muuttuu näyttäväksi, räväkäksi, jopa yliseksikkääksi. Käyttäydyn helposti ylimielisesti ja oletan puolisoni ihailevan minua valtavasti ja palvelevan ja antavan rahaa kaikkeen.
- Sitten joku päivä kaikki romahtaa. Näen itseni maailman rumimpana. Koko kauneusajatus tuntuu naurettavalle miten olen edes voinut ajatella niin ja pukeutua niin yms. häpeän itseäni, enkä voi aina edes lähteä kotoa minnekään. Tunnen itseni rumaksi, lihavaksi, tyhmäksi. Muutun vainoharhaiseksi, epäilen että mieheni pettää minua koska olen niin ruma, eikä oikeasti rakasta minua jos ei koko ajan vanno rakkauttaan. Alan epäillä, että hän on salaa valmistelemassa minun jättämistäni. Kaikki tekemiseni ja koko elämäni alkaa tuntua huonolle vitsille ja jään sängyn pohjalle makaamaan ja miettimään itsemurhaa. En halua mennä edes kauppaan. Mieheni joutuu silloin hoitamaan asiat. Muutun vedottomaksi, en jaksa tehdä mitään. Mieleni on tyhjä ja masentunut. Olen ärtyisä, tyly ja etäinen. Inhoan itseäni, kaikkia ihmisiä ja koko maailmaa. Pms-oireet pahentavat asioita.
- Olen sairaalloisen mustasukkainen. Tarkkailen jopa puolisoni katsetta koko ajan kun olemme ihmisten ilmoilla, ettei hän vain katso ketään naista. Telkusta, läppäristä ei voi katsoa mitään missä vähäpukeisia naisia. Miehellä ei ole nykyään ystäviä, eikä hän käy missään. Emme voi mennä minnekään uimarannalle, kylpylään, aurinkolomalle missä olisi vähäpukeisia naisia. Kesät ovat hirveitä. Näen joka puolella "alastomia" minua kauniimpia ja seksikkäämpiä naisia ja haukun heitä huoriksi ja vahdin ettei mieheni katso heitä. Mieheni on kotona 24/7 eikä ilman minua mene minnekään, mutta kun olen masis ja pakko hoitaa esim. kauppa-asioita niin silloinkin kuvittelen, että hän on mennyt jonnekin thai-hierontaan tai tuijottaa himoitsevasti muita naisia minkä ehtii kun en ole paikalla. Olen laittanut paperille ylös ne kerrat kun olen "nähnyt" mieheni katsovan jotain naista ja saanut siitä hirveän raivokohtauksen, huutanut, itkenyt ym. Muistan vieläkin jokaisen kerran, niitä on neljä (viiden vuoden aikana) enkä voi unohtaa niitä.
- Päivän aikana mieliala/vireystaso voi vaihdella monta kertaa ja jostain aivan pienestä asiasta hyvä mieli voi romahtaa ja saatan alkaa itkemään ja raivoamaan puolisolleni jostain ihan pienestä/kuvitellusta syystä. Sitten taas vähän ajan päästä olen unohtanut koko homman ja olen ihan hyvällä tuulella.
- Itsetunto vaihtelee. Jaksoja, jolloin olen mielestäni lähes kaikkivoipainen ja melkein kuninkaallisen arvokas ja merkittävä, kaunis ihminen, joka voi tehdä mitä vaan. Saatan kirjoitella paperille listoja mitä kaikkea täytyy tehdä (ostella tavaroita, matkustella vaikka mihin, muuttaa kodin sisustus, muuttaa oma ulkonäkö) Ulkoisesti tyylini muuttuu näyttäväksi, räväkäksi, jopa yliseksikkääksi. Käyttäydyn helposti ylimielisesti ja oletan puolisoni ihailevan minua valtavasti ja palvelevan ja antavan rahaa kaikkeen.
- Sitten joku päivä kaikki romahtaa. Näen itseni maailman rumimpana. Koko kauneusajatus tuntuu naurettavalle miten olen edes voinut ajatella niin ja pukeutua niin yms. häpeän itseäni, enkä voi aina edes lähteä kotoa minnekään. Tunnen itseni rumaksi, lihavaksi, tyhmäksi. Muutun vainoharhaiseksi, epäilen että mieheni pettää minua koska olen niin ruma, eikä oikeasti rakasta minua jos ei koko ajan vanno rakkauttaan. Alan epäillä, että hän on salaa valmistelemassa minun jättämistäni. Kaikki tekemiseni ja koko elämäni alkaa tuntua huonolle vitsille ja jään sängyn pohjalle makaamaan ja miettimään itsemurhaa. En halua mennä edes kauppaan. Mieheni joutuu silloin hoitamaan asiat. Muutun vedottomaksi, en jaksa tehdä mitään. Mieleni on tyhjä ja masentunut. Olen ärtyisä, tyly ja etäinen. Inhoan itseäni, kaikkia ihmisiä ja koko maailmaa. Pms-oireet pahentavat asioita.
- Olen sairaalloisen mustasukkainen. Tarkkailen jopa puolisoni katsetta koko ajan kun olemme ihmisten ilmoilla, ettei hän vain katso ketään naista. Telkusta, läppäristä ei voi katsoa mitään missä vähäpukeisia naisia. Miehellä ei ole nykyään ystäviä, eikä hän käy missään. Emme voi mennä minnekään uimarannalle, kylpylään, aurinkolomalle missä olisi vähäpukeisia naisia. Kesät ovat hirveitä. Näen joka puolella "alastomia" minua kauniimpia ja seksikkäämpiä naisia ja haukun heitä huoriksi ja vahdin ettei mieheni katso heitä. Mieheni on kotona 24/7 eikä ilman minua mene minnekään, mutta kun olen masis ja pakko hoitaa esim. kauppa-asioita niin silloinkin kuvittelen, että hän on mennyt jonnekin thai-hierontaan tai tuijottaa himoitsevasti muita naisia minkä ehtii kun en ole paikalla. Olen laittanut paperille ylös ne kerrat kun olen "nähnyt" mieheni katsovan jotain naista ja saanut siitä hirveän raivokohtauksen, huutanut, itkenyt ym. Muistan vieläkin jokaisen kerran, niitä on neljä (viiden vuoden aikana) enkä voi unohtaa niitä.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Lähetin välillä ettei teksti katoa, kuten joskus tehnyt...
Siis tämä kauhea mustasukkaisuus..ikkunasta jos mies istuu sohvalla kotona ja katsoo ja siellä sattuu joku nainen lenkkeilemään niin alan heti huutamaan, että katsoi sitä naista ym. mies tietty sanoo, että ei katsonut ja huudan (karjun) älä puhu paskaa, tärisen, en hallitse itseäni, saatan heitellä tavaroita, itken, haukun miestä..
Autossa ajaessa kun pyöräteillä lenkkeilee naisia tiukoissa asuissa ja hyväkroppaisia niin koko ajan tarkkailen (tuijotan) katsooko mies heitä. Mies ei uskalla katsoa minnekään suuntaan. Joskus olen "nähnyt" hänen katsovan ja saanut raivarin.
kaupassa sama juttu. Tarkkailen koko ajan. Jos näkyy joku hyvän näköinen nainen niin sähisen heti, että "tuon huoran kanssa en mene samalle kassalle" tai "tuonne emme mene, se v*tun huora on siellä". Tajuan että kielenkäyttöni ja käytös on sairasta, mutta en voi sille mitään ja se vaan pahenee koko ajan.
Ja aina kun mies yksin (harvoin) kaupassa vaikka nopeasti käy tai lääkärissä niin kuvittelen, kuinka hän siellä alkaa juttelemaan jonkun kauniin naisen kanssa ja he ihastuvat toisiinsa ja alkavat pitää suhdetta minun selkäni takana..tai että mies menee jonnekin huoriin ym.
Olen alkanut pikkuhiljaa olla mustasukkainen myös mieheni tyttäristä (ovat parikymppisiä ja asuvat omillaan) ja toivon, että he eivät koskaan kävisi meillä. Jos saan kuulla heidän olevan tulossa menen suorastaan paniikkiin kun ajattelen kuinka nuoria ja kauniita he ovat ja minä vanha, ruma, läski. Yleensä lähden kotoa pois silloin kun he tulevat, en vain pysty olemaan siellä. Kadehdin heitä. Heidän nuoruuttaan, kauneuttaan, mahdollisuuksia elämässään, kaikkea.
- Parisuhteen täytyy olla täydellinen mielestäni. En kestä pienintäkään negatiivisuutta tai huomioimattomuutta miehen puolelta. Minua pitäisi kehua ja palvoa koko ajan. Minulle pitäisi tehdä ruoat valmiiksi ja hoitaa kuin pikkulasta. Jos mies on pahalla tuulella suutun heti koska ajattelen sen johtuvan minusta. Ja menen paniikkiin kun ajattelen että mies on kyllästynyt minuun ja aikoo jättää minut (mikä ei olisi mikään ihme..) Mies ei saa olla koskaan pahalla tuulella. Minä itse olen usein pahalla, suorastaan raivolla, ilkeällä, kyynisellä, ivailevalla tuulella
- raivostun pikkuasioista ja haukun toisen tosi rumasti ihan henkilökohtaisuuksia, jopa hänen sukuelimiään ym. tyhmäksi sanon usein, läskiksi, impotentiksi ym. vaikka kuinka päätän, etten koskaan enää niin aina vaan ja tämä tuntuu vain yltyvän. Muutaman kerran olen jopa lyönyt ja muutaman kerran uhannut puukolla.
Lähetin taas välissä, anteeksi tulee pitkä juttu..
Kaikki pitää aina tehdä minun mukaan millä tuulella satun minäkin päivänä olemaan, mitä haluan juuri silloin tehdä, minne mennä, mitä syödä, määrään aivan kaikesta. Mies kysyy minulta kaiken, että mitä tehdä ja sitten huudan hänelle, että eikö osaa itse tehdä kysymättä mitään ja vasta tajuan, että minähän hänestä olen sellaisen tehnyt.
Jos johonkin suunnitelmaan tai rutiiniin tulee muutos niin menen pois tolaltani, ahdistun, päivä on pilalla, saatan alkaa itkemään, pelkäämään. Olen lapsellinen. Odotan koko ajan, että minua kohdellaan erityisesti ja jos vaikka toinen ei muista kaupasta ostaa karkkipussia niin saatan alkaa itkemään koska en kestä sitä pettymystä.
En ensinnäkään kestä mitään pettymyksiä, tai että joku ei mene niin kuin haluan. Elämän pitäisi olla jatkuvasti yhtä juhlaa, hohdokasta ja minun itsetuntoa kohottavaa. Sitähän se ei ole ja puolet ajasta olenkin kotona masentuneena ja sängyssä lojuen mitään tekemättä hautoen itsemurhaa. Varsinkin jos on tiedossa joku ahdistava asia kuten esim nyt tällä viikolla lääkärin käynti mitä jännitän niin elämäni on kuin katkolla en osaa tehdä mitään, olen lamaantunut, ahdistuneena mietin vain tuota yhtä asiaa, kahmin rauhoittavia lääkkeitä koska ne ovat ainoa keino hallita ahdistusta, turruttaa sitä tunnetta johon minulla ei ole välineitä käsitellä sitä. Makaan vain sängyssä ja tuijotan ikkunasta ja mietin kaikista pahinta ja mietin itsemurhaa, enkä osaa keskittyä mihinkään.
Sitten taas yhtäkkiä kaikki muuttuu..eräänä aamuna herään pirteän tuntoisena, hommailen kuin mikäkin, suunnittelen minne mennään ja laittauduin huolellisesti ja olen täynnä elämää ja ajelemme paikasta toiseen, kierrän kaikki kaupat ja paikat, ostan hulluna tavaraa (jopa näpistän sitä siinä huumassa) syön holtittomasti kaikkia herkkuja, pukeudun yliseksikkäästi, meikkaan räikeästi, käyttäydy kuin kuninkaallinen, mieleni suoltaa ideoita moneksi vuodeksi eteenpäin elämääni ja kaikki tuntuu mahtavalle, pokkana valehtelen ihmisille tekeväni työkseni vaikka mitä hienoa vaikka oikeasti en ole käynyt mt-diagnoosien vuoksi töissä moneen vuoteen ja olen ollut kuntoutustuella vuodesta 2009. Laihdutan itseäni, urheilen, harrastan kaikkea ym. elän aivan ylikierroksilla niin ettei puolisoni pysy perässäni
Minulla ei ole ystäviä. Olen itse omasta halustani laittanut kaikki välit poikki heihin pikkuhiljaa. En kestä, että joillakin menee paremmin kuin minulla, enkä halua että mieheni näkisi naispuoleisia ystäviäni ja ihailisi kenties heitä. En muutenkaan jaksa sitä vaivaa pitää yllä ystävyyssuhteita, monimutkaisia ja aikaa vieviä.
Välillä olen täynnä elämää tosiaan ja suunnittelen (ja uskon) aivan täysin, että elämäni voisi muuttua vielä kuin hyväksi saduksi. Kuvittelen, että ulkonäköni (rupsahtanut) voisi itsestään noin vain muuttua kauniiksi vaikka en viitsi tehdä mitään sen eteen. Kuvittelen, että kaikki voisi itsestään muuttua taianomaisen hyväksi.
opiskelu ei koskaan kiinnostanut minua. Kunnollista koulutusta ei ole. Työnteko ei edes kiinnosta. Mt-diagnoosien vuoksi olenkin niistä poissa ja se sopii minulle. En ole koskaan ollut oikeasti töissä. En osaa kuvitella, että kävisin töissä. Myös lasten tekeminen ei ole koskaan kiinnostanut, enkä tule koskaan hankkimaan lapsia. Minulla on luottotiedot kuralla. Omaisuutta ei ole. Minulla ei ole mitään mitä ihmisillä yleensä. Parisuhde ja mukava vuokrakoti, ei muuta. Ja ´äiti johon en paljon jaksa yhteyttä pitää.
Parikymppisestä kolmikymppiseksi oli kausi jolloin muutin vain koko ajan paikkakunnalta toiselle ja perustin useamman yrityksen, elin elämää johon minulla ei ollut varaa ja luulin kaiken sen olevan totta vaikka se oli jotain harhaa. Luulin olevani kaikkivoipa. Silloista miestäni petin koko ajan ja toimin jopa maksullisena naisena. Tein kaikkea hullua. Ja mielsin sen olevan ihan normaalia.
Kolmikymppisenä kaikki romahti. Silloinen mieheni (en ihmettele) jätti minut yllättäen sanoi ettei minun kanssa voi enää elää kun koko elämä on kuin vuoristorataa, eikä minuun voi luottaa.
Romahdin täysin. En tajunnut miten hän voi jättää minut. Päätin tehdä itsemurhan. Olin suljetulla kaksi kuukautta. Silloin diagnosoitiin sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epävakain, rippuvaisin ja narsistisin piirtein, sekä psykoottinen masennus. Mielestäni olen noista eniten epävakaa.
En hallitse elämääni. En viitsi tehdä mitään "oikeaa". En voi tehdä mitään tylsää tai mikä ei kiinnosta minua. En voisi kuvitellakaan meneväni minnekään töihin. En halua käydä terapiassa kun siitä ei ole hyötyä. En halua lääkkeitä, koska niistä menee vaan entisestään sekaisemmaksi. Ainoat lääkkeet ovat rauhoittavat joita otan tarvittaessa ja kausittain (kuten nyt). Syön holtittomasti herkkuja ja lihon. Ulkonäköni on pilalla. Mietin koko ajan miten paskaa elämäni on ja mietin usein itsemurhaa. En halua että kukaan puuttuu elämääni. Haluan olla vain rauhassa. Parisuhde onnistuu niin kauan kuin mies tekee kaiken "oikein". Välillä tuntuu, että vihaan koko maailmaa.
Siis jotenkin en vain voi käsittää, että miten miehesi sinua kestää...Haukut miestäsi ja lyöt, puukolla olet meinannut lyödä, huhuh sanon minä. Tajuatko edes itsekään miten huonosti miestäsi kohtelet? Mieti nyt, jos joku kerta tartut siihen puukkoon...
"En halua käydä terapiassa kun siitä ei ole hyötyä. En halua lääkkeitä, koska niistä menee vaan entisestään sekaisemmaksi." Mistä tiedät? Nyt haet apua!!
Kuinka tuo eroaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä? Eikö noihin ylikierroksilla käymisiin voisi kokeilla jotakin tasavaa lääkettä, joka käsittääkseni mahdollistaisi sen, ettet putoa niin pohjalle kun vauhtivaihe päättyy?
Tunnistan tuosta itseäni, vaikkakin huomattavasti lievempänä. Mutta sanotaanko näin että tunnistan täysin nuo tunteesi tekojesi taustalla ja sen inhottavan olon, kun häpeää omia tekemisiään ja omaa käytöstään, muttei silti kykene hillitsemään niitä.
Itselläni oli parisuhteessa enemmän kontrollointia ja toisen mielenliikkeiden kyttäystä kuin mustasukkaisuutta. TV.tä katsellessa seurasin sivusilmällä, mille kumppanini nauraa ja mille ei, kun taas hän oli täydellisen uppoutunut TV-ohjelmaan.
Minusta sekopäisessä kontrolloinnissa ja kyttäämisessä on kyse ylikorostuneesta kivuliaiden tunteiden pelosta. Ihminen tekee kaikkensa, jotta voisi välttää juuri pettymyksiä, häpeää, hylätyksi tulemisen tunnetta ja tappiolle jäämisen kokemusta. Minusta tuo tarve on yhtä voimakas kuin fyysinen eloonjäämisvietti ja siksi se vie ihmistä todella voimakkaasti, suorastaan refleksinomaisesti. Tekojaan on todella vaikea hillitä, koska kivuliaan tunteen kohtaamiseen liittyy jonkinlainen psyykkinen katoamisen kokemus. Reaktio tulee yhtä nopeasti kuin tarve vetää käsi pois kuumalta liedeltä.
Ikävä kyllä en osaa sinua auttaa ja itse olen ratkaissut ongelmani välttelemällä läheisiä ihmissuhteita, koska kannan niin voimakasta syyllisyyttä siitä, kuinka olen käyttäytynyt kahdessa edellisessä pitkässä parisuhteessa. Järjellä ajattelen oppineeni niistä, mutta kun kuvittelenkin uutta parisuhdetta, tunnen heti kontrollinhalun nousevan sisälläni.
Kokeilisin kyllä mieltä tasaavaa lääkitystä.
Kyllä tuota mielen äkillistä romahtamista minullakin on aina tapahtunut. Ei sitä kukaan lääkäri ole diagnosoinut, eikä vastaa tule sitä tekemään.
Rankkaa elämäni on ollut, on sitä loppuun asti.
Huolehdin kuitenkin fyysisestä kunnostani, koska olen huomannut hyvän kunnon aikana palautumisen depressioromahduksesta "pinnalle" paljon lyhyemmäksi.
Painonhallinta kuuluu tähän, myös alkoholin kanssa läträäminen pois.
Lääkkeeksi voi ottaa, mutta ei kerralla paria grogia enempää.
Aloituksen viestin nainen on kuin exäni. Yksi neuvo... Anteeksipyyntö unohtuu liian usein kokeile.
Sen verran vielä että minusta positiivisinta aloittajan viestissä on että tiedät mitä olet tehnyt etkä kiellä tosiasioita.
Samaa minäkin mietin, että hyvä että tunnustaa tosiasiat, mutta se on myös henkilölle itselleen äärimmäisen rankkaa. Se muuttuminen kun ei aina ole edes mahdollista. Itse olen ainakin taistellut asiasta tietoisena jo vuosia, mutten ole miksikään muuttunut. Jäljelle jää vain itseinho ja jopa itseviha.
Sellaistakin vaihtoehtoa olen miettinyt, kun kaipuu parisuhteeseen on kova, että keskustelisin nuo ongelmat auki heti kättelyssä ja kokeilisi lähteä sillä linjalla että toinen ei anna kontrolloida. Vastapuoli voisi vaikka sanoa, että hei, nyt koetat taas kontrolloida, mikä sai sinut pelkäämään noin paljon ja mitä oikeasti haluat. Luulen että tuo olisi ainoa lääke. Itse kun olen aika lievä tapaus kuitenkin eli olisi se parisuhde sentään pääasiassa muuta kuin terapioimista. :)
En kyllä miehenäsi katselis tuota touhua yhtään! Itselläni on epävakaita piirteitä diagnosoitu, mutta miestäni en koskaan hauku, eikä mieleenkään tulisi mennä henkilökohtaisuuksiin!!!
Jos todella kärsit tästä ja haluat apua, miksi et hae mieltäsi tasoittavaa lääkettä? Omasta mielestäni ihmisten on turha valittaa ja valittaa, jos on kerran lääkkeitä, joista saa apua!
Mutta jos haluat tuota menoa jatkaa niin siitä vaan...jossain vaiheessa miehesi lähtee kävelemän, se on aivan varma.
Hmmm... Kuulostaa kovasti kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä noiden maanisten ja depressivisten jaksojen perusteella. Siihenhän on olemassa jonkinlaista lääkitystä.
Onko sinulla mitään lääktystä? Ehkä kannattaisi käydä kysymässä myös jonkun muun lääkärin mielipidettä ja kertoa noista jaksoistasi rehellisesti.
Hei epävakaa! Tuosta mustasukkaisuudesta.. Olen itse ollut samanlainen. Entisen mieheni kanssa joka petti minua ja hänellä oli säätöä muiden kans. Siis tv:täkään ei voinut katsoa.Onko miehesi pettänyt luottamuksesi? Nykyinen mieheni on ymmärtäväinen ja tukenut paranemisessa. Mutta suurimman työn olen tehnyt itse. Tärkein on tosiaan että itse ymmärtää oman käytöksen olevan väärin. Ja ajatella, että itsellä ei ole oikeus käyttäytyä toista kohtaan noin, ei edes vaikka mies pettäisi. Koska jos niin käy silloin lähdetään suhteesta. Entisestä kyttääjästä on tullut normaalisti mustasukkainen, eli tästä voi parantua :-) Voimme katsoa tv:stä mitä vain. Pornoakin mies on katsonut edessäni. En ole katsonut miehen viestejä, selaushistoriaa tai mitn n. vuoteen. Olen niin ylpeä itsestäni.Jos haluat parantua, kaikki lähtee sinusta.
Anna miehesi mennä ja elää, koska hänelläkin on oikeus elämään, niinkuin muillakin.
https://epavakaamenestyja.wordpress.com/
jonkun blogi aloitus
Joo itse taas miehenä toiminut muutamassa parisuhteessa hieman samanlailla. Kun kumppani mun mielestä on katsonut tai flirtannut kaveriani tai muita miehiä niin oon äijämäisesti kuitannut esim siinähä ois sulle hyvä ukko yms ..joskus vähä tylympääkii läppää vaikka sisällä ihan toinen fiba. Ketuttaa nää itseluottamus ahdistus sun muut personallisuus häiriöt . Sotkee viittä vailla vitusti kun rakentelee jotain stabiilii .
On aivan samoja kokemuksia kuin aloittajalla. Olen miesystävästäni verisen mustasukkainen enkä kestä jos tämä vilkaisee edes jotain Salkkari-naista. Mustasukkaisuuteni yltyy vielä edelleen, sillä miehen naispuoliset ystävät ovat kauniita. Sekään, että olen itse myös kaunis ei lohduta eikä se, että mies myös kehuu minua jatkuvasti kauniiksi. Olen silti mielestäni jonkinlainen ruma maatalouslomittaja.
Ongelmani on luultavasti peruja lapsuuden koulukiusaamisesta ja äidin alisteisesta asemasta lapsuudenperheessä. Vaikka vanhempani, jotka ovat edelleen yhdessä, ovat väittäneet rakastaneensa aina toisiaan muistan kuitenkin lapsuuden menneen hieman toisin. Isäni kohteli äitiäni joskus hyvin rumin tavoin mm. haukkumalla mätäpaiseeksi, pimittämällä tilin itselleen (tämä oli jatkuvaa) ja teettämällä äidillä kaikki kotityöt. Nyt jälkeenpäin kun he ovat vanhempia ja viisaampia he näyttävät unohtaneen nämä asiat. Myös veljeni, joka oli nuorempi, ei varmaan muista näitä edes kuten minä. On kuin kantaisin yksin heidän avioliittonsa taakan.
Minua myös kiusattiin rankasti. Koko seiskaluokan kuulin kuudenkymmenen (!) pojan suusta olevani "ruma huora". Looginen mieleni ei riittänyt käsittämään tätä paradoksia, koska en ymmärrä miten ruman huoran tavara menee kaupaksi. En koskenut kehenkään poikaan tämän jälkeen vielä vuosiin enkä osannut meikatakaan, joten huorittelu oli alistamista.
Sittemmin olen opetellut uuden tavan "olla". Toisen asteen oppilaitokseen mennessäni opettelin meikkaamaan ja laittamaan. Minusta tuli puhkiblondattu tyhjäpäinen pissis, joka oli piristävä rooli jonkin aikaa. Hain nörttinä itseäni ääripään kautta. Olin koulun cheerleader ja poikien nälvintäkin vaihtui ihailuun.
Sitten tuli Sinkkuelämää-kausi. Opin sukupuolen ja ajan tavat ja arvot. 18-vuotiaana pääsi baariin ja huomasin, että minulla oli mahdollisuus panna ketä tai mitä vain. Huomasin suhtautuvani miessukupuoleen käyttötavarana, joka ei asianlaitana muuttunut, vaikka seurustelin. Minua oltiin mielestäni poljettu niin paljon aiemmin, että ansaitsin nyt vuorostani polkea miehiä. Ja jotenkin kummasti homma muistutti lapsuuden leikkejäni, joissa punkkaribarbini raiskasivat ja tappoivat kenit.
Olen pettänyt kaikissa miessuhteissani. Myös minua on petetty, mutta jos rehellisesti muistelen omat seikkailuni ovat olleet toisella tasolla siihen nähden mitä mieheni ovat tehneet. Yhdessä suhteessa hykertelin ilosta kun minulla oli samanaikaisesti toinen mies, joka rakasti ja ensimmäinen, joka antoi anteeksi. Ajattelin olevani jokin laupias samarialainen, joka oli harhautunut ystävien syöttämien mielikuvien vuoksi (ystävä väitti miehen pettäneen) toisen petiin ja joka oli salaa tyytyväinen siitä, että vientiä riittää. Toinen mies nimitti eron jälkeen minua hyväksikäyttäjäksi, joka oli tartuttanut häneen sukupuolitaudin. En suostunut uskomaan hänen väitteitään, mutta tajusin, että olin oikeastaan ollut paljon pahempi kuin mitä hän väittikään.
Asioiden myöntäminen, jota olen harjoittanut viime aikoina on ajanut minut syvään masennukseen ja ahdistukseen. Olen viime aikoina kohdannut itseni ja tuntenut ääretöntä tuskaa oman avuttomuuteni vuoksi oman pahuuteni edessä. Miten voin tuomita ketään yhtään mistään? Miten voin hallita itseäni? Miten voin olla parempi nainen nykyiselle miehelleni? Mitä voin tehdä, että en enää harhaudu satuttamaan?
Olemme luoneet miehen kanssa parisuhteeseen säännöt. Säännöistä ei saa poiketa. Persoonallisuushäiriö ei ole enää kolmekymppisen ihmisen kohdalla mikään tekosyy. Aikuisella ihmisellä on vastuu.
Oletko aloittaja ajatellut, että sinä itse ehkä peilaat omia halujasi ja pelkojasi mieheen? Ehkä se olet sinä, joka katselee miehiä (tai naisia). Tajusin itse jokin aika sitten, että iso osa mustasukkaisuuttani on tukahdutettua himoa NAISIIN. Olen jollain tasolla tiennyt aina olevani biseksuaali, mutta en ole kyennyt tavallaan sallimaan sitä itselleni...oma sukuni kun on enemmän ns. vanhaa liittoa. Minulla on myös puolittaisia traumoja liittyen bi-haluihini, sillä ensimmäiset suudelmat kävin samanikäisten tyttöjen kanssa, joilla se oli tapa hankkia huomiota pojilta. Minua hämmensi noissa tilanteissa tuntemukseni noita ystäviä kohtaan. Tuntuu jälkikäteen siltä, että he ovat tavallaan käyttäneet minua hyväkseen. Yhtä lailla olen itse ehkä tiedostamattani hakenut kokemuksia heidän kanssaan.
Sanon kuitenkin sen ap, että jos et pysty muuttumaan tuossa suhteessa ja jättämään puolisosi kiusaamista lopeta suhde. Keskustelkaa, ottakaa aikalisä. Tajuatko, että tuhoat miestäsi? Teet hänestä tuolla menolla avohoitopotilaan. Kai ymmärrät miten itsekkäästi toimit? Vaikka sinulla on henkisiä ongelmia olet aikuinen ja aikuisena SINUN ON OTETTAVA VASTUU ITSESTÄSI JA ELÄMÄSTÄSI. Se on niin yksinkertaista. Sen oivaltaminen sisältää myös paradoksin: kun otat vastuun, vapautat samalla itsesi.
Mieti: jos näet miehen katselevan jotain toista naista, mitä sinä menetät? Se on vain hän ja hänen katseensa.
Olen 10 vuotta sinua vanhempi ja olen oikeasi todella ruma ja ikäisekseni todella rupsahtanut ja vanhan näköinen ja se johtuu ihan geeneistä ei elintavoista eli mikään ei auta, vaikka kuinka tervellisesti elän ja syön ja en polta enkä juo niin kroppa on rupsahtanempi kuin 100 vuotiaan ja etenkin rinnat jotka on roikkuneet 12 vuotiaasta asti pahemmin kuin 100 vuotiaalla mummolla se on jokin geneettinen virhe ja vika jolle ei voi mitään. No siinäpä aihetta kerrakseen inhota ja vihata itseään. Mies kyllä kehuu, mutta siksi etten tekis itsaria, tietää, että saatan tehdä itsarin ihan milloin mistäkin syystä. Oikeastaan olen täällä enää pelkästään mieheni vuoksi joka estää tekemästä itsaria, on joutunut jo vuosia tekeen kaikkensa, että pysyn hengissä, mutta oikeasti haluan lähteä täältä joka ikinen hetki koska mulle ei ole elämässä mitään, ei mitään syytä elää, vihaan ja inhoan elämääni yli kaiken ja uneksin vaan itsarista ja joka ikinen hetki mietin milloin vain toetutan sen. Ja kaikki muut naiset jopa vanhat mummotkin on mua normaalimman ja paremman näkösiä sen olen jo oppinut hyväksymään monta kymmentä vuotta sitten. En vaan ymmärrä miks mieheni vielä mua jaksaa kun ulkonäkökään ei ole se joka enää vetoaisi ei ole varmasti koskaan vedonnutkaan vaan otti mut säälistä.
Mun elämä on pelkkä vitsi ja vieläpä huono sellainen, onneksi se päättyy pian.
Huh, huh.. mikä tarina! Hienosti analysoit itseäsi. Tunnet itsesi todella hyvin ja ymmärrät, että käytöksesi ei ole tervettä. Ymmärrät myös, että kumppanisi on kovilla sinun kanssasi.
Sinulla on ollut hyvin kipeä lapsuus ja se heijastuu nykyiseen elämääsi. Hyvin tarvitseva pieni lapsi hallitsee sinun elämääsi. Minä uskon, että sinulla olisi mahdollisuus parantua. Parantua edellyttää, että löytäisit itsellesi todella hyvän terapeutin. Terapeutiksi suosittelen kokenutta rosen terapeuttia, jonka kanssa voit mennä kipeään lapsuuteen. Paraneminen tapahtuu siten, että kipeät tunteet ELETÄÄN LÄPI! SE eläminen tarkoittaa, että ne TUNTEET PITÄÄ TUNTEA! Oma kokemukseni on se, että tähän muutokseen tarvitaan terapeutti, joka toimii kätilönä, jotta ihminen voi tavallaan syntyä uudelleen. Terapeutti tuo turvaa ja terapeutti on kuin rakastava vanhempi, jonka kautta menneet kokemukset vapautetaan ja ne asetetaan oikeisiin raameihin.
Olet vielä nuori ja sinulla on mahdollisuus parantua. Ole rohkea ja lähde muutoksen tiellä. Viiden vuoden päästä voit olla edelleen samassa ahdistuksen suossa tai voit olla terve tai lähes terve. Valinta on sinun :)