Lapseni satutti itsensä leikkipuistossa. Suusta tuli verta ja sattui. Itkuhan siinä lapselta pääsi. Otin heti lapsen syliin ja sain hienosti ja nopeasti rauhoitettua hänet pysymällä itse rauhallisena ja lempeänä ja sain hieman kurkattua suuhunkin. Kun mieheni tuli paikalle niin alkoi hirveä huuto, solvaus, mekastus miten olen huono äiti sun muuta hirveää! Turhaan yritin miestä rauhoittaa ja tilanne meni siihen että menin ihan toimintakyvyttömäksi enkä pystynyt enää rauhoittamaan lasta tai toimimaan muutenkaan rauhallisesti.
Lapsi tuntui yölläkin vielä ahdistuneelta.
Toimitteko muutkin isät näin? Juuri kun lapsi tarvitsee rauhallisen turvallisen olon niin tuleekin hurja agressiokohtaus...
Lapsi tuntui yölläkin vielä ahdistuneelta.
Toimitteko muutkin isät näin? Juuri kun lapsi tarvitsee rauhallisen turvallisen olon niin tuleekin hurja agressiokohtaus...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Emme.
Juuri tuon vuoksi, kun sinä et ymmärrä, olet valinnut puolisoksi ja lapsesi isäksi kuvailemasi kaltaisen "miehen".
Sinun pitäisi muuten aloittaa kirjoituksesi sanalla: Lapsemme...
Siis ihan pitäisi osata ennustaa miten mies käyttäytyy pienen lapsen satuttaessa itsensä, vaikkei ole sitä lastakaan vielä?
Ei sitä ennustaa tarvitse. On tuollaisessa miehessä jotain muutakin päässä vinksallaan.
Ai, että miehestä näkee ennalta, miten hän käyttäytyy, kun lapseen sattuu, vaikkei ole lasta? Eikö sitä sanotakin ennustamiseksi.
No eikö tuonkaltaisia raivokohtauksia, solvaamista ja mollaamista sitten ole koskaan missään kertaakaan nähty ennen kuin lapsi laitettiin alulle? Luonnevikainen mikä luonnevikainen. Vai onko hän muutoin aina ja kaikissa asioissa ymmärtävä, tukeva, lohduttava, auttava ja kannustava, rauhallinen ihanneisi?
Sinun pitäisi kyllä nyt istua keittiön pöydän ääreen miehen kanssa ja tehdä hänelle kerralla selväksi, että noin ei käyttäydytä. Arvaapa vaan, mihin homma ennen pitkää menee, jos suvaitset tuota vielä yhdenkin kerran!
Ehkä ei ollut. Luonnevikoja kun ihminen varmasti yrittää peitellä parhaansa mukaan.
En tiedä yhtään tapausta jossa ihan oikeasti mitään merkkejä ei olisi näkynyt koskaan ja vasta vuosien päästä "luonnevika" olisi äkkiä paljastunut. Useimmiten kyse on vain siitä että noita viitteitä ei haluta nähdä tai uskoa. Tämä on toki inhimillistä eikä poista väärin käyttäytyvän vastuuta asiasta tai tee parisuhteeseen lähtenyttä syylliseksi. Mutta on itsepetosta väittää että mitään merkkejä ei muka olisi koskaan ollut.
Sinä siis tiedät asiat kaikkien ihmisten kannalta? Kukaan ei voisi käyttäytyä eri tavalla. Okei.
No ainakaan minä en usko että olisi kauhean tyypillistä että joku voisi elää täysin perusluonteensa vastaisesti vuosien ajan ja sitten vasta äkkiä se tulisi esiin.
Tyypillisempi tapaus on se että kun nainen vihdoin pääsee eroon siitä häntä vuosia kiusanneesta miehestä, hänen kaverinsa toteavat että he näkivät kyllä jo alun alakaen että mies ei ollut ihan ok. Siihen näinen sitten että "miksette te kertoneet sitä minulle?"
No siksi että nainen ei rakkauden huumassa kuunnellut lainkaan sitä mitä hänelle yritettiin sanoa...
Tuo on vain sun kokemus.
Olisit soittanut poliisit, niin kantasi olisi tullut selväksi myös isälle.
Kyllä, jotakin tämän kaltaista todella tarvittaisiin, niin että miehelle tulisi kerta kaikkiaan selväksi, että sellaista käytöstä ei suvaita muruakaan. Jos huonoa kohtelua ei katkaise alkuunsa, se takuuvarmasti pahenee kiihtyvällä vauhdilla. Voitte mielessänne kuvitella, mihin päädytään - mutta itsenne säästämiseksi ei ole pakko kuvitella...
Juuri niin. Olen samaa mieltä. Poliisit paikalle jos mies raivoaa lapselle, oli se sitten oma tai naapurin lapsi. Tai sitten lähdette heti turvakotiin ja teette lastensuojeluilmoituksen. Lapsihan kärsii tuollaisen miehen läsnäolosta, se on katkaistava heti, se yhteydenpito koska se on lapselle vahingollista!
Niin heti turvakotiin ja ole siellä vuosi ja vaatimukset esiin. Tapaamiskielto ja isot elarit plus kaikki harrastemenot, omasikin, mitä ikinä vain keksit.
Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä. Odotella kiltisti lyöntejä vai?