Astuin isoista ovista
laajan porstua kautta peremmälle
aivan kuin olisin niin tehnyt aina,
kuin kotiin,
vaikka olin niille sijoille
astunut vain kerran aikaisemmin.
Silloinkin ohi kulkiessa, kylmissäni,
hetkeksi lämmittelemään
kylmäviä sormia, korvia ja poskia
aluksi porstuun penkille
aukomaan huurteista näköäni
ja sitten peremmälle
talon sydämeen,
tupaan, saliin..
Talon palvelusväkeä
ei silloin näkynyt.
Herrakin pysytteli taka-alalla.
Hattu kourassa
nöyränä mutten nöyrytettynä
tunsin ympäröivän lämmön
valtaavan tilaa..
Sormeni, korvani, poskeni
ja sydämenikin,
jonka en edes ollut tuntenut
kylmettyneen.
Aikani olostani nautittuani
jatkoin matkaa tuosta talosta,
joka sanoitta sai tuntemaan
itsensä tervetulleeksi.
Tällä kertaa ystävällinen
palveluhenki liihottaa vastaan
ja toivottaa minut tervetulleeksi
jo silmillään ja hymyllään
ennen kuin sanat tavoittavat tajuntani.
Vastasin hymyyn hymyllä
ja sydämellisyyteen sydämellisyydellä
kysyen samalla lupaa istahtaa,
hetkeksi hengähtää,
nauttimaan vieraanvaraisuudesta
ja antamaan mielelle
hetki vapaata kellosta
nauttimalla ajattomasta.
Istahdan luvan saatuani
tummuutta uhkuvalle
puiselle penkille.
Annan katseen kiertää.
Ympärilläni ja ylläni on valkeus.
Sitä tulvii ikkunoista ja valoista.
Seinien ja kattojen vaalean sävyn
kontrasti tummiin penkkeihin
jakaa tilan kahtia
tahtomattaan tai tarkoituksella
kahdellakin tapaa..
Keskitän ajatukset takaisin hetkeen
jonninjoutavasta haahuilusta.
Palveluhenki liihottelee
ottamassa vastaan
ja toivottamassa tervetulleiksi
lapset ohjaajineen.
Herran muu palvelusväki
antaa sanallista huomiota
lapsille sekä heidän ohjaajilleen.
Palveluhenki tulee vielä luokseni
ja pyytää siirtymään lähemmäksi,
kun kerran tilaakin on.
Tartun ojennettuun käteen kiittäen.
Niin nyt olen yksi heistä,
lapsenmielinen samanhenkisten joukossa,
lasten adventtikirkossa
ja todella tunnen kuuluvani
tuohon aitoon, kirkassilmäisten
ja punaposkisten joukkoon.
Annan lasten tavoin
mielelleni vapaat kädet
ja kuljen tuon saman taipaleen
heidän kanssaan ja heidän tavallaan
eläytyen ja ollen mukana
Herran palvelijoiden opastuksessa
tuolla tiellä, jota niin monet,
minä mukaan lukien,
ovat kulkeneet aikojen saatossa
matkatessaan kohti joulua
ja sen sanomaa.
Lasten hälinän vaietessa
ja pukiessa takkia päälleni
tunnen taas tuon
lämmön sisälläni
sielläkin mihin kylmä
ei ole saanut lupaa asettua.
Iltapäivällä kyselen
poikani mietteitä.
Vastauksen ydin:
”se tarina oli hieno”
ei yllätä minua,
koska se sama
siitä kaikesta kauniista
nousi minullekin päällimmäiseksi
ja niin on hyvä…
Vastailen poikani kysymyksiin
parhaan taitoni mukaan
ja siihen viimeiseen
ja isoimpaan:
”Onko tarina totta?”
Vastaan miettimättä:
”Poikani se on uskon asia!”
laajan porstua kautta peremmälle
aivan kuin olisin niin tehnyt aina,
kuin kotiin,
vaikka olin niille sijoille
astunut vain kerran aikaisemmin.
Silloinkin ohi kulkiessa, kylmissäni,
hetkeksi lämmittelemään
kylmäviä sormia, korvia ja poskia
aluksi porstuun penkille
aukomaan huurteista näköäni
ja sitten peremmälle
talon sydämeen,
tupaan, saliin..
Talon palvelusväkeä
ei silloin näkynyt.
Herrakin pysytteli taka-alalla.
Hattu kourassa
nöyränä mutten nöyrytettynä
tunsin ympäröivän lämmön
valtaavan tilaa..
Sormeni, korvani, poskeni
ja sydämenikin,
jonka en edes ollut tuntenut
kylmettyneen.
Aikani olostani nautittuani
jatkoin matkaa tuosta talosta,
joka sanoitta sai tuntemaan
itsensä tervetulleeksi.
Tällä kertaa ystävällinen
palveluhenki liihottaa vastaan
ja toivottaa minut tervetulleeksi
jo silmillään ja hymyllään
ennen kuin sanat tavoittavat tajuntani.
Vastasin hymyyn hymyllä
ja sydämellisyyteen sydämellisyydellä
kysyen samalla lupaa istahtaa,
hetkeksi hengähtää,
nauttimaan vieraanvaraisuudesta
ja antamaan mielelle
hetki vapaata kellosta
nauttimalla ajattomasta.
Istahdan luvan saatuani
tummuutta uhkuvalle
puiselle penkille.
Annan katseen kiertää.
Ympärilläni ja ylläni on valkeus.
Sitä tulvii ikkunoista ja valoista.
Seinien ja kattojen vaalean sävyn
kontrasti tummiin penkkeihin
jakaa tilan kahtia
tahtomattaan tai tarkoituksella
kahdellakin tapaa..
Keskitän ajatukset takaisin hetkeen
jonninjoutavasta haahuilusta.
Palveluhenki liihottelee
ottamassa vastaan
ja toivottamassa tervetulleiksi
lapset ohjaajineen.
Herran muu palvelusväki
antaa sanallista huomiota
lapsille sekä heidän ohjaajilleen.
Palveluhenki tulee vielä luokseni
ja pyytää siirtymään lähemmäksi,
kun kerran tilaakin on.
Tartun ojennettuun käteen kiittäen.
Niin nyt olen yksi heistä,
lapsenmielinen samanhenkisten joukossa,
lasten adventtikirkossa
ja todella tunnen kuuluvani
tuohon aitoon, kirkassilmäisten
ja punaposkisten joukkoon.
Annan lasten tavoin
mielelleni vapaat kädet
ja kuljen tuon saman taipaleen
heidän kanssaan ja heidän tavallaan
eläytyen ja ollen mukana
Herran palvelijoiden opastuksessa
tuolla tiellä, jota niin monet,
minä mukaan lukien,
ovat kulkeneet aikojen saatossa
matkatessaan kohti joulua
ja sen sanomaa.
Lasten hälinän vaietessa
ja pukiessa takkia päälleni
tunnen taas tuon
lämmön sisälläni
sielläkin mihin kylmä
ei ole saanut lupaa asettua.
Iltapäivällä kyselen
poikani mietteitä.
Vastauksen ydin:
”se tarina oli hieno”
ei yllätä minua,
koska se sama
siitä kaikesta kauniista
nousi minullekin päällimmäiseksi
ja niin on hyvä…
Vastailen poikani kysymyksiin
parhaan taitoni mukaan
ja siihen viimeiseen
ja isoimpaan:
”Onko tarina totta?”
Vastaan miettimättä:
”Poikani se on uskon asia!”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.