Olisinko reilu itselleni, jos...

Itse tein tuon aikoinaan 21-vuotiaana. En polttanut siltoja, mutta hyvästelin kaikki ja muutin ulkomaille opiskelemaan, vaihdoin puhelinnumeroni eikä tuolloin onneksi ollut mitään facebookkiakaan, niin ihan tyhjästä aloin rakentamaan elämääni.

Valmistuin, sain töitä ja palasin tänne Suomeen 28-vuotiaana, osa niistä ihmisistä joita olin "paennut" palasivat elämääni, suurin osa onneksi kuitenkaan ei palannut.

Sain ulkomailla ollessani elämäni raiteilleen, kasvoin ihmisenä hurjasti ja jossain vaiheessa ne omat henkiset voimavarat riittivät myös osittaiseen paluuseen tänne Suomeen.

Hei DarkPast

Olet juuttunut elämässäsi johonkin, joka vaivaa sinua. Mutta samalla pohdit elämääsi, kaipaat jotain uutta, haluaisit olla vahvempi.

Ensiksikin haluaisin sanoa, että olet nuori ihminen, sinussa on varmasti paljon niin vahvuutta ja voimavaroja, voit varmasti kulkea unelmiesi suuntaan. Elämä tuo joka tapauksessa paljon uutta eteesi, koko elämä on kasvua ja kehitystä.
Menneisyydessäsi on jotain ikävää, vaikeaa ja loukkaavaa, joka on rikkonut sinut. Näillä vaikeilla asioilla on kasvot ja näitä et haluaisi enää kohdata. Ja nyt tuntuu siltä, että olet hukannut oman elämäsi.

Olet kartoittanut vaihtoehtoja, häipyä vai kestää? Haluaisin kysyä sinulta, onko sinulla ketään läheistä ihmistä tai ystävää, jonka kanssa voisit pohtia näitä vaihtoehtoja ja myös sitä, mitä menneisyydessäsi on tapahtunut. Onko sinulla ketään sellaista läheistä, johon voisit luottaa? Kuka voisi nähdä sinut sellaisena kuin todellisuudessa ja pohjimmiltasi olet? Yritän siis sanoa, että toisen ihmisen kanssa pohtien asiat usein ratkeavat helpommin. Kenenkään ei tarvitse jaksaa yksin.

Toivon, että jaksat uskoa valoisaan tulevaisuuteen
Päivi-pappi Hämeestä

Ei sinun tarvitse tarkoituksellisesti "polttaa siltoja". Jos tuntuu ettet viihdy nykyisellä paikkakunnalla, niin ilman muuta kannattaa muuttaa johonkin muualle Suomeen tai jopa ulkomaille. Erittäin moni muuttaa esim. opiskelun takia ja jää valmistumisen jälkeen sinne.

Minä muutin pois kotikunnastani parikymppisenä, enkä ole takaisin kaivannut. En katkaissut välejä kaikkiin silloisiin tuttuihini, mutta ei pahemmin olla enää tekemisissä, koska asun 250km päässä sieltä ja kaikilla on ne uudet omat piirinsä.

Tunnen kuuluvani paremmin tänne Helsinkiin, vaikka olenkin maalla asunut parikymppiseksi asti. Kotipaikkakunnallani oli tavallaan se rooli joka sinulle oli vuosien varrella rakennettu. Minä olin se hiljainen mutta mukava poika, jota kiusattiin yläasteella. Uudella paikkakunnalla kukaan ei tuntenut sinua, joten ei myöskään ollut mitään valmista roolia. Se oli helpottava tunne.

Mikään ei estä sinua lähtemästä nykyiseltä paikkakunnalta ja olla palaamatta sinne ikinä, mutta miksi ihmeessä ne kaikki sillat pitäisi takanaan polttaa?

Minä muutin aikoinaan 90-luvulla Itä-Suomesta syrjäkylältä heti lukion jälkeen Turkuun opiskelemaan, en tuntenut ketään Turusta ja täällä asun edelleen enkä ole kotiseudulle ikinä takaisin kaivannut. Uusi elämä alkoi täällä, ensin opiskelijana, sitten työntekijänä, vaimona ja nyt äitinäkin. Kotiseudullani asuu edelleen tuttuja ja sukulaisiani, käyn siellä 1-2 kertaa vuodessa ja äitiini pidän puhelimitse kerran viikossa yhteyttä. Ne pahat asiat ovat toki edelleen olemassa miksi sieltä niin innokkaasti aikoinaan pois halusin, mutta ne eivät enää minua häiritse kun välimatkaa niihin on satoja kilometrejä.

Minun nykyinen elämäni ja perheeni ei tiedä varmaankaan yhtään mitään edellisestä elämästäni kotiseudullani, muutamia kuvia olen heille näyttänyt ja vanhempani he ovat myös tavanneet mutta muuten minä olen heille vain se mikä minusta on täällä Turussa tullut. Luovuin monesta asiasta elämässäni kun muutin tänne, suurin osa niistä olivat sellaisia mitä en ole kaivannut ikinä. Loin itselleni uusia piirteitä ja persoonaa joka aiemmin olisi ollut täysin epäuskottavaa, mutta uudessa ympäristössä uusien ihmisten keskellä siitä tulikin erittäin luonteva osa minua.

Minun mielestäni sun kannattaisi kuunnella sydämesi ääntä. Mä lähdin pois mun kotikaupungistani ja muutin keskelle metsää. Ystävät olivat aluksi vähän ihmeissään, mutta sitten on elämäni sujunut oikein hyvin tässä uudessa kaupungissani. Kannattaa miettiä asian molemmat puolet, sekä \- koska se auttaa sua jäsentämään sun tilannetta.

Nii ja sitte on nämä teiniräkäläjä paskhapissiäis sontiais pirut, mitkä
sen oman pas.kakasvutarinansa kanssa on jossain vaiheessa
todenneet, että johan sitä tulikin täällä jo sittisonnittua tarpeeksi asti,
nyt on tullut aika mennä elämässä eteenpäin ja vaihtaa paikkakuntaa.

Jos haluat lähteä toiseen kaupunkiin tai toiseen maahan, siis jos sinulla on muitakin syitä siihen kuin pelkkä pakeneminen, lähde toki toteuttaman unelmiasi! Onko sinulla unelmia, jotka eivät edes liity kotikaupunkisi kuvioihin ja kysymykseen kotikaupungissasi asuvien ihmisten jättämiseen tai kohtaamiseen? Onko sinulla aivan eri syitä lähtemiselle?

Jos haluat kasvaa ihmisenä eikä sinulla ole muita syitä lähteä muualle, pysy toki kotikaupungissasi. Mitä jos uudessakin kaupungissa / maassa kohtaat sosiaalisia vaikeuksia tai ihmiset alkavat vihata sinua? Pakkaatko taas laukut ja muutat muualle? Entä jos sielläkin kohtaat sosiaalista torjuntaa? Aiotko viettää koko elämäsi paeten? Onko elämäsi pelkkä pakomatka?

Ihminen kasvaa henkisesti paineisessa tilanteessa, kivi kiveä hioo.

Minä lähdin kotikaupungistani 19-vuotiaana, siihen asti asunut vain lapsuudenkodissa. Paikkakuntamme on pieni ja sisäänpäin lämpeävä, eli jos et pääse kuppikuntiin sisään nuorempana niin ongelmat vaan kumuloituu vuosien varrella ilman että kukaan puuttuisi asiaan.

Kotoa lähtö toiselle puolelle Suomea on ollut paras päätökseni ikinä, vaikka ei yhtään minulle tyypillinen. Muutin isoon kaupunkiin jossa oli paljon kaltaisiani opiskelun aloittavia. Sain tavallaan uuden mahdollisuuden, kun tapasin opiskelutovereita jotka ovat yhtä pihalla asioista kuin minäkin, eikä kukaan ollut toistaan ylempänä. Tässä sitä on ystäväpiiri vähitellen karttunut ja itsetuntokin parantunut, kun huomaa että minusta onkin menestyväksi opiskelijaksi ja pidetyksi kaveriksi.

Nyt kun välillä lomilla palaan kotiin, niin entisten naamojen tapaaminen ei enää hetkauta. Alussa ahdisti, mutta nyt kun oma elämä on vihdoin sellaista kuin olen aina toivonut, niin ei voisi enää vähempää kiinnostaa mitä vanhat tutut musta ajattelevat. Koen jopa pientä vahingoniloa välillä, kun ne entiset kukkoilijat ovat nyt niitä amistasolle jääneitä perusduunareita, ja itse päässyt elämässä paljon pidemmälle. Ei sillä että kaikki työt ei olis yhtä arvokkaita. Mut jos meitä olis yläasteella arvioinu olemuksen perusteella, niin kukaan ei olis ikinä uskonu et mä saavutan yhtään mitään ja samaan aikaan toiset loisti itsevarmuudellaan.

Voimia sulle! Löydät vielä paikkas kunhan et jää paikalles ahdistumaan.