Kauan sitten kun olin nuori, olisin halunnut olla poika. Murrosiässä, teini-iässä... Maku, mielenkiinnon kohteet ja pukeutuminen olivat melko androgyynejä, hiukset ei. Ja olin imarreltu, kun joku erehtyi luulemaan minua pipo päässä pojaksi. Ihastukset ja ne vähät seurustelukumppanit olivat kuitenkin miespuolisia.
Raskausaika oli aika omituista, ihan kuin minulle olisi annettu joku kumma rooli, jota en oikein ymmärtänyt. Usein oli aika kiusaantunut olo. Oma vartalo tuntui vieraalta. Synnytyksen jälkeen olo helpottui jonkin verran ja imetyksen loputtua olin taas oma itseni. Hullua.
Miten muut? Oletteko aina halunneet olla tyttöjä/naisia? Enkä tällä kertaa tarkoita sukupuolista suuntautumista.
Raskausaika oli aika omituista, ihan kuin minulle olisi annettu joku kumma rooli, jota en oikein ymmärtänyt. Usein oli aika kiusaantunut olo. Oma vartalo tuntui vieraalta. Synnytyksen jälkeen olo helpottui jonkin verran ja imetyksen loputtua olin taas oma itseni. Hullua.
Miten muut? Oletteko aina halunneet olla tyttöjä/naisia? Enkä tällä kertaa tarkoita sukupuolista suuntautumista.
Vastaukset 16
Vanhimmat
En ole koskaan halunnut olla poika tai mies, mutta en ole koskaan itseäni myöskään täysveriseksi naiseksi tuntenut. Olen ollut aina hyvin tyttömäinen nainen vanhempanakin ja urheileminen on muokannut vartaloani ja tyyliäni niin kauan kuin muistan. Minua ei ole koskaan synnyttäminen ja pienen vauvan hoitaminen kiinnostanut ja välillä olen ajatellut että ok, voisin hankkia lapsia, jos minä saisin olla tavallaan se "isä", joka silloin tällöin hoitaa lapsia. Lapset ovat äideissään kuitenkin enemmän kiinni etenkin pieninä ja suurin vastuu hoidosta kaatuu heidän niskaansa 80 %. Kyllä minä kuitenkin haluan olla nainen ja vaikka meidän yhteiskunta onkin hyvin suvaitsevainen jo nykyään, niin saa olla aika vahva tyyppi, että pystyy taistelemaan itsensä perinteisistä naisen rooleista ihan omaan olemiseen ja itseen, ihmisyyteen. Sitä kohti tässä kapuan vieläkin.
Jostain kumman syystä olen tavallaan aina välttynyt kaikelta tyttöyden ja poikuuden jaotteluilta nuoruudessani. Tai olen tainnut tehokkaasti sulkea korvani kaikelta siltä.
Luultavasti ja oletettavastikin olisin nuoruudessani halunnut olla paljon ennemmin poika kuin tyttö. Tytöt oli tyhmiä.
Mutta noin sisäisiltä arvoiltani olen ollut tyttö, se mikä minä olen. Ei sukupuoli määrää käyttäytymistä.
Vieläkin sodin itsessäni naisellisuutta vastaan. En ole välttämättä sillä saralla täysin tasapainossa.
Sinänsä kornia inhota/vältellä itsessään piirteitä, jota toisessa rakastaa.
..ihan vaan minä.
tyttöpäivinä olen tyttö
poikapäivinä olen poika
näin on ollut aina, niin kauan kuin muistan..ja varmaan tulee olemaankin.
aika moni ihminen on joskus, jossakin vaiheessa elämäänsä ajatellut, että olisi hyvä olla toista sukupuolta kuin mitä on.
Poikien ja tyttöjen elämä voi olla erilaista ja se johtuu siitä, miten lapsiin suhtaudutaan. Varmasti on myös synnynnäisiä eroja poikien ja tyttöjen välillä, mutta niitä eroja on myös yksilöiden välillä. Jotkut tytöt ovat poikamaisia, toiset tyttömäisempiä, jotkut siltä ja väliltä, kuten minä.
Ulkoinen olemus ei välttämättä kerro paljoakaan sisäisestä maailmasta. Lapset eivät aina saa valita vaatteitaan, lelujaan, leikkikavereitaan, lukemisiaan ym. itse.
Minulla taas oli joskus varhaisteininä sellainen hassu ajatus, että voi kun ufo laskeutuisi ja veis mukana, ja sitten palauttaisi maahan poikana, heh :D
Olin tuolloin ihastunut parhaaseen ystävääni ja luulenkin, että toi ajatus johtui siitä, että olisi ollut jotenkin "sallivampaa" tykätä tästä ystävästäni, jos olisin ollut poika.
Se oli aika ankeeta aikaa, joka johtui varmasti siitä jatkuvasta "hyi homo" löpinästä äitini taholta. Äiti taisi pelätä tyttärensä suuntausta (ja varmasti myös itseään), koska en juurikaan ollut kiinnostunut ns. tyttöjen leikeistä.
Nykyään taidan olla käytökseltäni hieman maskuliininen, mutta ulkonäöltä hyvin naisellinen ja jos vain haluan voin heittäytyä joskus hyvinkin naiselliseksi (käytökseltänikin), mitä lie sitten tarkoittaneekaan kunkin mielessä.
Ihanaa olla nainen!
Minä olen aina ollut tyttö tai nainen. En ole koskaan halunnut olla poika. Olen Nainen, isolla N:llä. Ja rakastan Naisia, yhtä suurella etukirjaimella. Tosin vain yhtä kerrallaan, mieluiten lopunelämääni...
Pukeudun nykynaisellisesti ja olen kyllä aika toivottoman epätekninen ja naisnainen monessa asiassa.
olisi hallunnut olla ihminen ollenkaan, mutta mieluummin nainen kuin mies.
En kuitenkaan pidä ns. naiset hommista kuten lasten hoidosta ja kotitöistä. En ikinä voisi kuvitella itseäni äidiksi. Pelkkä ajatuskin inhottaa.
Oikeastaan ole aina tuntenut itseni kummajaiseksi, en kuitenkaan lesbouden takia, vaan sen takia, etten tunne kuuluvani ihmislajiin ollenkaan.
Joo. Musta tuntuu ihan samalta eli joskus mietin
etten haluisi olla ihminen ollenkaan (en kuitenkaan mitenkään masentuneella tavalla).
Ainoa ero on, että olen mies.
Ehkä pikkulikkana olisi ollut luontevaa kuvitella olevansa poika, elin veljien ja isän keskellä, leikkikaverit olivat poikia. Mutta ei tyttöys siinä haitannut, ja omassa perheessä se oli kyllä ehdoton etu, suosikki. Pukeutuminen sattuneesta syystä oli sitten hieman poikamaista, vaikkei sitä ajatellut. Kyllä minä tyttö olin enkä muuta haikaillut.
Piirtelin poikia ja miehiä (cowboyt hevosineen, inkkarit, salapoliisit, upseerit koreissa vetimissä ja, suurin ihastus, frakki-, shaketti- ja smokkipukuiset filmitähden näköiset sankarit). Pidin kakarana älyttömästi prässihousuista, lainasin jopa veljiltä, mutta ne ylettyivät kainaloon, peilistä ihastelin joka tapauksessa ajoittain sitä komeutta. Silloin todella melkein toivoin olevani poika, jotta saisin oikeastikin pitää sellaisia.
halusin olla poika. mutta en enää. olen ihan tyytyväinen että olen nainen.
En ole huippunaisellinen, mutta en ole yhtään "miesmäinen" tai poikamainen. Olen pikkutytöstä asti leikkinyt mieluummin tyttöjen kuin poikien kanssa, sillä halusin leikkiä nukeilla ym. Kun rupesin urheilemaan, yli-tyttömäiset hömpsötykset jäivät luontevasti sivummalle. Parhaat ystäväni ovat naisia, vieläpä heteroita. Olen aina ollut todella tyytyväinen siihen, että olen nainen. Vielä naismausta: pidän itse naisellisista naisista, poikamaiset tyypit eivät hätkähdytä yhtään.
Lapsena halusin olla poika, koska olin ihastunut leikkitoveriini ja ajattelin että voisin isona mennä hänen kanssaan naimisiin jos olisin poika.
Miehenä myös esim. työelämässä menestyminen olisi paljon helpompaa.
Tietty olisin aika epätavallinen mies näine naisen aivoineni; olen huono tekniikassa ja matematiikassa. Avaruudenhahmottamiskyky nolla.
Ulkoisestikaan minusta ei oikein miestä saisi ilman kunnon testosteronikuuria (joo ja tiedän ettei sillä kenestäkään muustakaan miestä saa...;) Tarkoitan vaan että hormonitoimintani perusteella olen kyllä täysin nainen.
Olissn silti ehkä mieluummin mies. Ihan vaan käytännönasioiden takia. Ja tuo lapsikin jossain mainittiin. Haluaisin geneeettisesti oman lapsen mutta en halua sitä itse kantaa/synnyttää. Joten jos olisin mies, olisi tuokin pulma ratkaistu...
Pienenä kai tavallaan halusin olla poika, mutta vain tietyistä syistä. Olin toisinaan ihastunut tyttökavereihini ja poikana se olisi ollut ok, tyttönä tunsin siitä vähän syyllisyyttä ja se oli salaisuus joka myllersi lapsen ja nuoren mieltä.
Myös jotkut "poikien jutut" tuntuivat minusta paljon kivemmilta kuin tyttöjen vastaavat leikit, kuten nuket.
Olin hämmennyksissäni, ja lapsena varmaan halusin tavallaan olla tosiaan poika.
Nyt, aikuisena, olen ikionnellinen että olen NAINEN, se on etuoikeus, ja vielä suurempi etuoikeus on ollut saada syntyä naista rakastavaksi naiseksi. Toki vei vuosia ja vuosia päästä oikeasti sinuiksi asian kanssa mutta nyt jo monen vuoden ajan olen osannut todella arvostaa sitä mikä olen. Lesbonainen. :D
Tämä oli muuten ensimmäinen topikki, jonka olen saanut aikaiseksi. Asia kiinnosti.
Olen taas tässä taas päänsäryn uhalla miettinyt (tottumattomalle ajattelu kun saattaa käydä rasittavaksi) ja tullut siihen tulokseen että bi-identiteetti on minulle enemmän kuin seksuaalisen suuntautuneisuus. Eli koen olevani jotakin sieltä väliltä, en ihan nainen enkä myöskään mies. Se tunne on sen verran voimakas, että esim ulkonäölläni ei ole suurtakaan merkitystä.
Kuulostaako kamalalta?
...vaan tutulta.
lapsena leikin ja nahistelin koulussa poikien kanssa (tytöt oli tyhmiä), yläasteella oli kaverina homopoika (me oltiin molemmat friikkejä).
lukiossa sitten löysin kirjoittavat ja taiteilevat, ne "erilaiset" ja tunsin löytäneeni samanmoiset, ensimmäistä kertaa.
lapsuudesta muistan sen että useimmiten toivoin olevani joku muu. se, ettei oma identiteetti ole ollenkaan selvää saa sosiaalisestikin todella kömpelöksi, kun ei tiedä miten käyttäytyä. ajattelin aina olevan todella, todella ruma. ja aina väärän lainen.
myöhemminkään ei helpottanut; opiskelin alaa jolla piti olla "äijä". koska aina ajattelin olevani enemmän poika, tein todella töitä että olisin, että mulla olis "munaa"... siis yritin olla mies ja heteronainen samaan aikaan, koska sosiaaliset paineet tyrkki vaan siihen suuntaan. rakastuin naisiin ja miehiin, mutta en uskaltanut tehdä mitään koska olin niin lukossa.
lopulta yrittämiseni sai mut sairastumaan vakavasti.
hyvä että sairastuin. lopulta löysin itseni. löysin myös kumppanin, jonka kanssa sosiaaliset pakkopaidat aukenivat, opin vihdoin olemaan oma itseni! sekä mies että nainen; Ihminen. opettelen vieläkin. hän on todella kaunis mies, vanhojen homosetien suosikki. minä olen tämmöinen vähän rujo nainen. maskuliini ja feminiini menee meidän perheessä monesti iloisesti sekaisin.
täytyy kyllä sanoa että lapsi muutti rooleja hieman konservatiivisemmiksi. (mutta kun lapsi kasvaa, muuttunee taas dynamiikka.)
(lopulta voin sanoa että ihanaa olla minä.)
kiitos että jaksoitte kuunnella. olen lukenut näitä tekstejä ja iloinnut siitä että olette täällä, te ihanat syvästi tuntevat humaanit naiset.
-peikko.