Siinäpä se. Olen täysin kyllästynyt elämään, en pidä mistään. En saa muutettua ajattelutapaani positiiviseksi. En pidä ihmisistä, minulla on kavereita mutta pidän heitä tylsinä, tyhminä sekä nössöinä, aina kun olen heillä, odotan vain pääsyä kotiin. Urheilu ei kiinnosta, en löydä mieluista harrastusta ja olen lähes taidoton. Vaikka olen soittanut haitaria kuinka monta vuotta, en siltikään osaa soittaa ainoatakaan kappaletta täydellisesti. En vain jaksaisi tällaista. Noin joka toinen kuukausi katson itseäni peiliin ja näen itseni hoikkana ja kauniina, ja ajattelen että kyllä tämä tästä. Toinen meneekin sitten taas itsemurhaa ajatellessa ja pyöreyttäni itkiessä. Vihaan koulua, opettajatkin ovat mielestäni tyhmiä. Olen aina pitänyt itseäni vanhempana kuin muut ovat. Ennen koulunikin meni hyvin, esimerkiksi matikka oli ennen kympin tasoa ja nyt se on tippunut kasiin. Haaveeni ovat sellaisia, joita on mahdoton toteuttaa: ainakaan tässä maailmassa. TV-sarjat ja elokuvat jaksavat kiinnostaa, mutta nekin olen katsonut suunnilleen kaikki hyvät loppuun. Vapaa-ajallani en tee suunnilleen mitään muuta kuin pelaa ja katso niitä sarjoja. Syy tietokoneella pelaamiseen on se, että ainoastaan silloin minun ei tee mieli syödä. Pikkuveljeni on mieleltään sekaisin, äitini sekä isä vain huutavat, siskoni haukkuu minua, toinen veljeni on sohvaperuna, isovanhempani eivät kai pidä minusta tai ainakin haukkuvat minua vanhemmilleni selkäni takana. En saa lähteä minnekkään, en saa rahaakaan suunnilleen mistään, enkä saa ostaa sellaisia vaatteita kuin haluaisin. Äiti kutsuu kaikkia niitä 'bilevaatteiksi'... Aina olen ollut perheestä se musta lammas, siskoni on täydellinen ja minä taas paljon vähemmän. Mutta suurin juttu on se, että mikään ei minua jaksaisi kiinnostaa. En missään nimessä rupea liikkumaan tai petraamaan koulussa, tähän saakka olen saanut kaiken tekemättä juurikaan yhtään töitä ja olen ollut aina hoikka. Nyt on kuulemma alkanut tulemaan sitä pyöreyttä, pitäisikö alkaa anorektikoksi vai mielummin tehdä itsestäni bulimikko? Mutta kun en saa lopettaa kuitenkaan syömistä, minulle lapataan sitä ruokaa suuhun vaikka väkisin!
Samoja tunteita potevia, tai neuvoja, jotain kommenttia... Kirjoitin tämänkin tylsyydessä ja siinä ajatuksessa, että ketään ei oikeasti kiinnosta asiani...
Samoja tunteita potevia, tai neuvoja, jotain kommenttia... Kirjoitin tämänkin tylsyydessä ja siinä ajatuksessa, että ketään ei oikeasti kiinnosta asiani...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Selvästi olet masentunut ja silloin ei näe missään positiivisuutta ja mikään ei huvita. Kiva kun jaksoit raapustaa tänne. Se ainakin hivenen helpottaa oloa. Jos tilanne alkaa olla toivoton ja lähipiirissä ei ole juttukaveria, niin sitten puhumaan ammattilaiselle, koulukuraattorille jne.
Ap, minä kuuntelin Sinua.
Aika mielenkiintoista että olet kuitenkin saanut kavereita. Itselläni niitä ei ole yhtään. Paljon aikaa menee täälläkin leffoihin, sarjoihin ja peleihin.
Taas kerran yksi, jonka sisarusta vanhemmat arvostavat enemmän. Toivottavasti nykyiset pienten lasten vanhemmat oppivat näiden kirjoitusten myötä edes peittämään suosimistaan.
Itselleni on isä sanonut suoraan, että meistä kolmesta lapsesta he pitävät vain siskostani ja että minusta ja veljestäni on ollut vain haittaa. Ja kuinkas ollakaan, siskosta kehittyi se tasapainoisin ja eniten itseensä uskova aikuinen.
Suosimisella on vakavat ja pitkäkestoiset seuraukset. Itse olen jo 38-vuotias eikä mene päivääkään ilman että toivoisi olevani ennemmin kuollut. Vanhemmista välittynyt väheksyntä ja halveksunta istuu sitkeässä.
Nii'in, mietippäs sitten niitä insestitausta koteja missä se isäukko
saattaa värvätä esim. vanhimman poikansa mukaan liittolaisekseen
semmoiseen henkiseen väkivaltapeliin, millä se yrittää pitää sitä
omaa suurta salaisuuttaan piiloteltuna, siitä ei saa puhua.
Kohdistaen sitä pääasiassa henkistä väkivaltaa vaikkapa nuorimpaan
poikaansa, se saattaa siinä omassa sairaassa päässään ajatella ettei
tuo ole edes minun jälkeläinen, akka perskele on jonku kanssa sen
polkaissu. Myöskin fyysistä väkivaltaa voi käyttää enemmän sitä alistamisen kohdettaan vastaan sitten, kannustaen samalla tätä suosikkipoikaansa monin eri tavoin mukaan siihen peliin ja palkitsee siitä hänen liittolaisena pysymisestä.
Kuinka ollakkaan, myöhemmin koulumaailmoissa kun tämä
suosikkipoika yrittää alkaa pelaan sitä samaa peliä muita kohtaan,
systeemi ajaa ja suorastaan pakottaa sen mitä erinäisempien
pönkitysten piiriin, se käy koulutuksia sitten pidemmälle ja etenee
elämässään ainakin jonkin verran eteenpäin.
Mutta tää jo kotioloissa alistettu nuorin poika ei sitten siellä
koulumaailmoissa tulekaan samalla tavalla pönkitetyksi, loppujen
lopuksi sille jää sielläkin vain ja ainoastaan se uhrin asema mihin se
on jo siellä lapsuudessa totutettu, se ei käy kouluja ja sen elämä
pysähtyy junnaamaan paikoilleen.
Sekä koti- että koulumaailma kohtelee sitä täysin eriarvoistavalla
tavalla, myöskin siellä yli 40v ikäisenä näkyy sitten sen kaiken
eriarvoistamisen lopputulos.
Jos koti on jo mätä, siellä voi riittää yksikin mätä omena - toinen
vanhemmista - niin se mädännyttää koko omenakorin.
Loppupeleissä yli 40v ajanjaksolla katsottuna, sellainen ei enteile
kovin hyvää läpi elämän kestävää mielekästä elämää suurimmalle
osalle sellaisissa oloissa kasvaneille.