Olin tänään työhaastattelussa. Mulle tuli taas samat tunteet, kun yritin muutama viikko sitten koulussa käydä eräällä kurssilla, minkä kyllä sitten lopetin 2pvä jälkeen kun tuntu et on niin hirvee olo, ettei pysty olee siellä!
Kaikki meni SUHT hyvin bussimatkalla. Mutta kun olin päässyt sisään tulevalle työpaikalleni niin alko kauhee jännitys/ahdistus. Mun kroppa meni aivan sekasin!. Tuntu et molemmista päistä tulee ulos, oksettaa, paskattaa, juoksin ruikulla wc:eessä... Sit päässä oli olo, et mä oon ihan "jämähtäny" paikalleni.
Ajantaju katosi jotenkin siinä tilanteessa kun esimies haastatteli mua ja olin siinäkin tosi jäykkänä, vaikka yritin myös olla rento.
Vatsaa poltti ja vatsan väänteitä oli koko ajan. Välillä ne tosin rauhottu. Paskatti kuitenkin koko ajan.
Sit välillä mulle tuli muutenkin henkisesti aivan normaali olo, sit taas jatku toi sama... Mitä kerroin nyt tuossa yläpuolella...
Niin mikä mulla on oikein kyseessä????
Koitin itselleni realistisesti sanoa, että ei ole mitään pelättävää. ! Mutta viesti ei näyttänyt oikeen silti menevän perille saakka, kun keho reagoi noin...
TOISIN SANOEN, en hallitse enää oikein kehoani. Siltä minusta tuntuu, verrattuna menneisyyteen. Jolloin olin vielä terve!
Se mitä mulle on menneisyydessä tapahtunut niin: Olen kasvanut koko ikäni aika huonossa perheessä, molemmat vanhempani oli mielenterveysongelmaisia ja toisella myös päihdeongelma, ne riiteli usein ja mä jouduin olemaan siinä epätasapainotilan välissä. En oo vanhempieni kanssa ollu enää puoleen vuoteen tekemisissä, enkä tuu olemaan, kun tiiän mitä se elo oli siellä viimesiin päiviini saakka suurimmaks osaks! ;/ Mun rakas koirakin kyllä tosin jäi sinne.. Rankkaa koulukiusaamista on myös takana, niin henkistä, että fyysistä. Tuplasti kiusaamisen ja huonon maineen takia huonoja kaverisuhteita, parisuhde mielessä huonoja säätöjä... Kaverin kuolema huumeisiin myös 2v sitten.
Huomaatteko muuten kun puhun kaikista vain kavereina? Minulla ei ole esim. koskaan ollut yhtään ystävää. Tuntuu että en ole kenenkään kanssa päässyt niin läheiselle tasolle ja kaikki ihmissuhteeni joita on kuitenkin ollut rutkasti ovat vain tähän asti olleet lyhyitä juttuja ja päättyneet ikävästi. Mulla ei ole takanani myöskään yhtään aitoa ja hyvää parisuhdetta, jossa minua olisi rakastettu paljon ja syvästi. Olen saanut vain kuulla haukkumista. Oikeastaan pelkään nykyään parisuhteita, seksiä, läheisyyttä, vaivaannun/kiusaannun vaan sellasista läheisyyden ajatuksista, mulla on tosi huono itseluottamus/tunto... Tuntuu ettei musta oo enää ees normaaleihin ihmissuhteisiin tai rakastamaan aidosti ja oikeesti, koska en ole tähän 19-vuoden ikään mennessä kokenut YHTÄKÄÄN tollasta hyvää ihmissuhdetta. Ainoastaan rutkasti huonoja. Mä mietin, miten tällänen on ees mahollista tässä elämässä ? et joillekin suodaan niin paljon kurjuutta ja epäonnea ...
Mä oon jopa rehellisesti sanoen miettinyt, että jättäisin lapset tekemättä. Ei musta tällä psyykkeellä välttämättä varmastikkaan kovin hyvää äitiä tule.. ja jos tulis joku osa-aika äiti, niin sehän ei oo lapsille hyväks, enkä mä halua että mun lapset tulee kärsimään omasta äidistään tai vanhemmistaan ylipäätään samalla tavalla mitä minä kärsin omistani ... ! Surullista, mutta vain kovaa faktaa että joskus on ehkä järkevämpää toimia näin, että jättää lapset tekemättä, jos ei ole _todellakaan_ varma että olisi kykenevä äidiksi... Tätä on moni muukin ihminen mulle sanonut.
Nyt taas iltaa kohden, kun on toi pimeän aika tullut, niin sisäinen puristus/ahdistus on helpottanut aika hyvin.
MUTTA HEI, mulla alkaisi ensviikon ma työt... Miten helvetissä minä pystyn siellä olemaan jos mulla on edelleenkin ylempänä mainittu olo ja jatkuu vaan !?!?!?
Mietin vaan, että onkohan mun loppu lähellä. Mä en oo saanu esim. kunnolla nukuttua enää päälle vuoteen. Mä nukun yössä sen pari tuntia. Lihon, vatsarasvaa kertyy, muitakin sairauksia/ongelmia/oireita on, tuntuu et mun kauneus on kokonaan pois mennyttä...
Ja jos siellä joku rupeaa naureskelemaan että " häähää, nyt kyllä teini-tyttö kuvittelee taas ja.. " muuta sontaa. Niin yrittäkää nyt oikeasti ottaa vakavasti!!! Mulla ei oo enää ihan mitään pieniä ongelmia... Mietin nyt vaan, että oisko kellään sanoa mulle neuvoksi mitään - miten mä pystysin käymään normaalisti töissä ilman noita tuntemuksia ja olemaan onnellinen???
Kaikki meni SUHT hyvin bussimatkalla. Mutta kun olin päässyt sisään tulevalle työpaikalleni niin alko kauhee jännitys/ahdistus. Mun kroppa meni aivan sekasin!. Tuntu et molemmista päistä tulee ulos, oksettaa, paskattaa, juoksin ruikulla wc:eessä... Sit päässä oli olo, et mä oon ihan "jämähtäny" paikalleni.
Ajantaju katosi jotenkin siinä tilanteessa kun esimies haastatteli mua ja olin siinäkin tosi jäykkänä, vaikka yritin myös olla rento.
Vatsaa poltti ja vatsan väänteitä oli koko ajan. Välillä ne tosin rauhottu. Paskatti kuitenkin koko ajan.
Sit välillä mulle tuli muutenkin henkisesti aivan normaali olo, sit taas jatku toi sama... Mitä kerroin nyt tuossa yläpuolella...
Niin mikä mulla on oikein kyseessä????
Koitin itselleni realistisesti sanoa, että ei ole mitään pelättävää. ! Mutta viesti ei näyttänyt oikeen silti menevän perille saakka, kun keho reagoi noin...
TOISIN SANOEN, en hallitse enää oikein kehoani. Siltä minusta tuntuu, verrattuna menneisyyteen. Jolloin olin vielä terve!
Se mitä mulle on menneisyydessä tapahtunut niin: Olen kasvanut koko ikäni aika huonossa perheessä, molemmat vanhempani oli mielenterveysongelmaisia ja toisella myös päihdeongelma, ne riiteli usein ja mä jouduin olemaan siinä epätasapainotilan välissä. En oo vanhempieni kanssa ollu enää puoleen vuoteen tekemisissä, enkä tuu olemaan, kun tiiän mitä se elo oli siellä viimesiin päiviini saakka suurimmaks osaks! ;/ Mun rakas koirakin kyllä tosin jäi sinne.. Rankkaa koulukiusaamista on myös takana, niin henkistä, että fyysistä. Tuplasti kiusaamisen ja huonon maineen takia huonoja kaverisuhteita, parisuhde mielessä huonoja säätöjä... Kaverin kuolema huumeisiin myös 2v sitten.
Huomaatteko muuten kun puhun kaikista vain kavereina? Minulla ei ole esim. koskaan ollut yhtään ystävää. Tuntuu että en ole kenenkään kanssa päässyt niin läheiselle tasolle ja kaikki ihmissuhteeni joita on kuitenkin ollut rutkasti ovat vain tähän asti olleet lyhyitä juttuja ja päättyneet ikävästi. Mulla ei ole takanani myöskään yhtään aitoa ja hyvää parisuhdetta, jossa minua olisi rakastettu paljon ja syvästi. Olen saanut vain kuulla haukkumista. Oikeastaan pelkään nykyään parisuhteita, seksiä, läheisyyttä, vaivaannun/kiusaannun vaan sellasista läheisyyden ajatuksista, mulla on tosi huono itseluottamus/tunto... Tuntuu ettei musta oo enää ees normaaleihin ihmissuhteisiin tai rakastamaan aidosti ja oikeesti, koska en ole tähän 19-vuoden ikään mennessä kokenut YHTÄKÄÄN tollasta hyvää ihmissuhdetta. Ainoastaan rutkasti huonoja. Mä mietin, miten tällänen on ees mahollista tässä elämässä ? et joillekin suodaan niin paljon kurjuutta ja epäonnea ...
Mä oon jopa rehellisesti sanoen miettinyt, että jättäisin lapset tekemättä. Ei musta tällä psyykkeellä välttämättä varmastikkaan kovin hyvää äitiä tule.. ja jos tulis joku osa-aika äiti, niin sehän ei oo lapsille hyväks, enkä mä halua että mun lapset tulee kärsimään omasta äidistään tai vanhemmistaan ylipäätään samalla tavalla mitä minä kärsin omistani ... ! Surullista, mutta vain kovaa faktaa että joskus on ehkä järkevämpää toimia näin, että jättää lapset tekemättä, jos ei ole _todellakaan_ varma että olisi kykenevä äidiksi... Tätä on moni muukin ihminen mulle sanonut.
Nyt taas iltaa kohden, kun on toi pimeän aika tullut, niin sisäinen puristus/ahdistus on helpottanut aika hyvin.
MUTTA HEI, mulla alkaisi ensviikon ma työt... Miten helvetissä minä pystyn siellä olemaan jos mulla on edelleenkin ylempänä mainittu olo ja jatkuu vaan !?!?!?
Mietin vaan, että onkohan mun loppu lähellä. Mä en oo saanu esim. kunnolla nukuttua enää päälle vuoteen. Mä nukun yössä sen pari tuntia. Lihon, vatsarasvaa kertyy, muitakin sairauksia/ongelmia/oireita on, tuntuu et mun kauneus on kokonaan pois mennyttä...
Ja jos siellä joku rupeaa naureskelemaan että " häähää, nyt kyllä teini-tyttö kuvittelee taas ja.. " muuta sontaa. Niin yrittäkää nyt oikeasti ottaa vakavasti!!! Mulla ei oo enää ihan mitään pieniä ongelmia... Mietin nyt vaan, että oisko kellään sanoa mulle neuvoksi mitään - miten mä pystysin käymään normaalisti töissä ilman noita tuntemuksia ja olemaan onnellinen???
Vastaukset 21
Vanhimmat
Auttaako tässä enää mikään muu kuin itsemurha? jos ei halua odotella sitä nurkan takana ehkä kolkuttelevaa kuolemaa ja että keho vetää ehkä viimesiään höyryjä.. :/
Älkääkä ruvetko saarnaamaan, että " kun sä olet niin nuori, niin älä nyt heitä kirvestä vielä nurkkaan, SULLA ON KOKO ELÄMÄ VIELÄ EDESSÄ. "
Koska mä oon nyt eristäytyny 3v ajan. Kun peruskoulun päätin v. 2011 16-vuotiaana, niin siitä lähtien. En oo tehny mitään, ollu vaan yksinäni. Niin kyllä sekin on syönyt jo mun psyykettä ja kun aattelin että pystyisin iloitsemaan siitä, että sain vihdoin ja viimein töitä ja et se tekis mulle hyvää, niin kun rupeenkin tuntee taas siellä TODELLA HUONOA OLOA, niin noidan kehä on jo valmiiksi valmis...
Niin mikä _elämä_ , jos se on tähän asti pilattu, niin aika hääppöset eväät minä olen saanut elämälle ja olen nyt itse henkisesti/fyysisesti tosi sairas, miten sillon voi olla edessä päin _mitään_ hyvää ainakaan realistisesti?????
Kauan täytyy jaksaa uskoa ja toivoa!? :( tähänkin asti, mä oon saanut joka päivä tehdä hirveästi töitä mielenterveyteni ja terveyteni parantamiseksi ylipäätään, ei se parannus ole ollut kovin hääppöstä verrattuna siihen miten paljon minä olen nähnyt ponnisteluja parantumisen eteen..... en tiedä kauan jaksan enää olla sinnikäs ! ..... Kerta mikään ei enää koskaan kunnolla hyödytä. Ammattiauttajilla oon myös juossu ja syöny mielialalääkitystä. Ei ollut paljon "paskan jauhamisesta" psykologille loppujen lopuksi apua tai mielialalääkkeiden syönnistä kuin hetkellisesti.
Näen usein unia myös entisistä luokkatovereistani, yleensä painajaismaisia, vaikka en ajattelisi heitä päivällä enää monen vuoden jälkeen tietosesti ollenkaan...
Ei ole mikään ihme, että asiat menee noin tuolla taustalla :(
Sinulla on tosi paljon työstettävää ja vaikka se tuntuukin nyt mahdottomalta, niin tärkeimmät asiat voi kääntyä parhain päin.
Itse tulen kanssa hyvin sairaasta kodista ja kertomassasi on tosi paljon tuttua.
Vaikka se silloin tuntui mahdottomalta, niin pääsin sieltä ylös.
Sinulla on varmaan tosi negatiivinen kuva kirkosta, uskovista...
Minä itse sain sieltä avun. Löysin ajan kanssa ihmisiä, jotka välitti minusta oikeasti ja sain purettua lapsuuteni traumat.
Voimia, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi!
Olet tärkeä!
Kiitos! :)
Jos haluat keskustella, niin olen koneella ainakin kolme tuntia.
Okei, voidaanhan me keskustella. :) Ootko ite nyt minkä ikänen, mies vai nainen, haluatko kertoa siitä sun perheestäsi enemmän ja ootko enää niiden kans tekemisissä...?
Haluisin vaan ennemmin tietää, et mikä mua vaivaa, kun saan tuollasia "kohtauksia", koulussa ja työpaikoilla. Linja-auto tuotti aiemmin myös ongelmia, ei enää. Kaupat ja ihmisvilinä, ei tuota ongelmia. Pahimpia on nuo koulut ja työpaikat...
Ja miten pääsen tuosta vaivasta eroon, jotta pystyn olee hyvin mielin ens maanantaista eteenpäin töissä.
Niin ja aloitus tekstissäni sattui virhe, koulua yritin siis syyskuussa. Eli muutamia kuukausia sitten, ei pari viikkoa sitten.
Piti kirjottaa nii paljon, et meni itekkin ehkä vähän sekaisin. :)
Tänään oon saanu kyl hyvin paljon apua ja tukea ihmisiltä, kiitos siitä. :)
Olen reilun neljänkymmenen ikäinen mies ja minulla on sinun ikäinen tytär.
Oma lapsuuteni oli hyvin rankka, johon kuului koulukiusaaminen, rajatilahäiriöinen äiti, alkoholisti isä. Koko lapsuus oli selviämistä ja pakoa todellisuudesta.
Nuoruus oli kanssa hyvin sekavaa, "pimeätä"...
Vanhempani on elossa, mutta en ole heihin enää missään yhteydessä. He ovat täysin kykenemättömiä käsittelemään tekojaan tai tätä päivää. Tyttäreni opiskelee ja muutti vuosi sitten omilleen.
Olen vasta aikuisena mennyt lukioon ja saanut sen jälkeen suoritettua yliopistotutkinnon. Teen nykyään työtä nuorten parissa, jonka lisäksi olen mukana monenlaisessa vapaaehtoistoiminnassa.
Se lyhyesti minusta...
Tämä on ihan heitto liittyen oireisiisi ja saattaa mennä metsään, mutta minulla oli samantapaisia oireita aikaisemmin. Yhden kerran luulin jopa saaneeni sydänkohtauksen. Kyse oli paniikkihäiriöistä, mutta en tiennyt sitä silloin.
Ok. :) sori kun en oo käyny vähään aikaan vastailemassa.
Se oli hyvä piirre, että tiedostat ongelmien olemassaolon.
Silloin on mahdollista puuttua niihin ja saada ne voitettua.
Lääkkeet eivät ole koskaan ratkaisu ongelmaan ja niin kuin sanoit, ne auttaa aina vain hetkellisesti. Mielialalääkkeillä on myös ikäviä sivuvaikutuksia, jos niitä käyttää pitempään.
Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin ongelmista pääsee kohtaamalla ne. Jos uskaltaa kohdata sen asian, mikä aiheuttaa paniikkihäiriön, niin se vaimenee kerta kerralta...ja helpottuu.
Hyvä pitää mielessä. :) yritetään...!
Mulla on samanlaista oireilua eli jonkinnäköistä sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja jännittämistä. Samoin myös mulla menee vatsa sekaisin jos tiedossa on joku jännittävä asia.
Yksi mikä on auttanut ennen hyvin on beetasalpaajat eli esim propral joka on reseptilääke, vie pois tärinät ja estää sykettä nousemasta liikaa.
Myös se että on aktiivisesti ihmisten parissa auttaa, jos viettää liikaa aikaa kotona yksin niin sen jälkeen jännittää enemmän kun joutuu taas ihmisten pariin..
Totta. Mä oon viettäny 3 vuotta täysin eristyksissä.. tai aika lailla eristyksissä..
Paniikkikohtaus. Niistä pääsee aikaa myöten eroon kun tulee ikää. Tosin se auttaa myös, jos menet töihin/opiskelemaan johonkin jossa jännittäviä tilanteita tulee vastaan ja kärvistelet sitten vaan, kunnes pääset sen yli.
Kuinka se iän tuleminen siihen muka auttaa?
Ilmotin asiattomasta viestistä... Sori, en usko noita jorinoita.
Kenen viesti oli asiaton?????????? minusta ei kenenkään..
Oon tässä miettiny myös tälläsiä asioita. Kun musta tuntuu oudolta, että aina kun alan kuuntelemaan musiikkia... Niin naapuri alkaa myös. Se koko ajan kolistelee ja kilistelee myös. Ja aina kun menen vessaan ja lasken vettä, niin toisella puolella asuva naapuri ryntää taas sinne kolistelemaan jotain. Tää aiheuttaa mulle suuresti pahaa mieltä ja ahdistusta. :(
Kytätäänköhän minua? miks ne tekee tuollaista!? vai oonko lopullisesti menossa sekaisin..?
Olet jo sekaisin, lopullisesti.
Kiitos vain...? Mutta millä perustein?
Mistä päin on Peppiina jos saa kysyä?
Nyt voin ilokseni kertoa - Eka päivä työkokeilussa meni aivan HELKKARIN HYVIN!!!!! =) jeshh.
Kiva kuulla :)
Siitä se lähtee :)
Siunausta ja kaikkea hyvää elämääsi :)