Oikeastaan tämä ei varmaan kuulu ikävään tai mistä vitusta mä enää itsekään tiedän. Mitä on ikävä? Millai sen rajat määritellään?
Multa kuoli läheinen ja sen jälkeen ikävä ja suru on painanut minua alaspäin. Yritän olla sosiaalinen sen mukaan kuin jaksan. Tapaan ystäviäni mutta hetkittäin myös heidän seurassa ikävä iskee.
Kiinnostus harrastuksiini on hävinnyt. Kauppaan en jaksa lähteä vaan olen mieluummin syömättä. Nukkuminen huvittaa eniten. Peiton alla lämpimässä on turvani ja lohtuni. Itkettää usein. Yksin ollessa murheet vain pyörii päässäni. Ikävä kuollutta, huolestuminen itsestäni, tulevaisuudestani, pelko että muitakin kuolee
Olen alkanut laiminlyömään velvollisuuksiani, jätän tekemättä asioita tai lykkään niiden hoitamista koska en pääse sängystä ylös. Jään nukkuun. Kärsin unettomuudesta yöllä mutta kokonais unen tarpeeni on silti kasvanut. Vietän unessa päivästä 12-15 h. Aktiivisuuteni on romahtanut täysin..
Aina kun tulee päähän että pitäisi soittaa lääkäriin.. iskee lannistus.
Miksi? Mitä ne tällä pystyy tekeen? Kuollut on kuollut! Sitä ei palauta edes ihme enää takaisin elämään! Oloni on tämä ja sitä ei yksi lääkärissä käynti muuta.
Seurassa olen yleensä ainakin useimmiten kuitenkin suht. puhelias ja hymyilevä. Yksin sitten nukun, olen jaksamaton ja itkeskelen.
Ikävä ja suru vaivaa päivittäin vain painaen sänkyyn takas nukkumaan. Päivät jolloin kalenterissa tyhjää mä elän unessa. En halua valvoa. Nousen aamulla aikaisin mutta aamupalan jälkeen kiinnostus päivään lopahtaa ja päätän ohittaa koko päivän ja odottaa päivää parempaa. Seuraavana aamuna sama toistuu. Elän päivän toisensa jälkeen todeten jo aamusta päivän olevan perseestä enkä halua sitä elää vaan päätän ohittaa sen.
Toisinaan kalenteria katsoessani tajuan eläneeni niin jo viikkojen ajan ja ymmärrän tosiasian. Tarvitsen apua.. Ikävä mitä tunnen unessa ja valveilla ei ole enää ikävää.. vai onko? Onko ikäväni muuttanut muotoaan ja nyt oikea nimitys on masennus?
Multa kuoli läheinen ja sen jälkeen ikävä ja suru on painanut minua alaspäin. Yritän olla sosiaalinen sen mukaan kuin jaksan. Tapaan ystäviäni mutta hetkittäin myös heidän seurassa ikävä iskee.
Kiinnostus harrastuksiini on hävinnyt. Kauppaan en jaksa lähteä vaan olen mieluummin syömättä. Nukkuminen huvittaa eniten. Peiton alla lämpimässä on turvani ja lohtuni. Itkettää usein. Yksin ollessa murheet vain pyörii päässäni. Ikävä kuollutta, huolestuminen itsestäni, tulevaisuudestani, pelko että muitakin kuolee
Olen alkanut laiminlyömään velvollisuuksiani, jätän tekemättä asioita tai lykkään niiden hoitamista koska en pääse sängystä ylös. Jään nukkuun. Kärsin unettomuudesta yöllä mutta kokonais unen tarpeeni on silti kasvanut. Vietän unessa päivästä 12-15 h. Aktiivisuuteni on romahtanut täysin..
Aina kun tulee päähän että pitäisi soittaa lääkäriin.. iskee lannistus.
Miksi? Mitä ne tällä pystyy tekeen? Kuollut on kuollut! Sitä ei palauta edes ihme enää takaisin elämään! Oloni on tämä ja sitä ei yksi lääkärissä käynti muuta.
Seurassa olen yleensä ainakin useimmiten kuitenkin suht. puhelias ja hymyilevä. Yksin sitten nukun, olen jaksamaton ja itkeskelen.
Ikävä ja suru vaivaa päivittäin vain painaen sänkyyn takas nukkumaan. Päivät jolloin kalenterissa tyhjää mä elän unessa. En halua valvoa. Nousen aamulla aikaisin mutta aamupalan jälkeen kiinnostus päivään lopahtaa ja päätän ohittaa koko päivän ja odottaa päivää parempaa. Seuraavana aamuna sama toistuu. Elän päivän toisensa jälkeen todeten jo aamusta päivän olevan perseestä enkä halua sitä elää vaan päätän ohittaa sen.
Toisinaan kalenteria katsoessani tajuan eläneeni niin jo viikkojen ajan ja ymmärrän tosiasian. Tarvitsen apua.. Ikävä mitä tunnen unessa ja valveilla ei ole enää ikävää.. vai onko? Onko ikäväni muuttanut muotoaan ja nyt oikea nimitys on masennus?
Vastaukset 18
Vanhimmat
kuten menetettyä ihmistäkään et saa takaisin, on vain osattava irrottautua siitä mitä oli, ja koottava itsensä kasaan, jatkettava elämää uusin kuvioin.
Masennus on todella se oikea sana mikä pitää sinua kiinni menneessä, mutta sinunhan se apu on haettava, ei kukaan voi olla sinun tilallasi, sillä sinähän se olet masentunut.
Hyvä puoli asiassa on, että tiedostat tilanteesi. Eihän mikään apu tuo kuollutta takaisin, mutta sinä olet hengissä ja tarvitset nyt tukea. Tämä on kauhea aika vuodesta muutenkin, saati sitten surun vallassa olevalle. Tee se, hanki apua, ihan nyt heti paikalla. Olet masentunut, eikä sinun tarvitse selvitä siitä yksin. Tänään on paha olla, mutta huomenna voi tuntua jo paremmalta. Rakasta itseäsi.
Masennuksen hoitokäytännöt on vain niin turhauttavia. Masentaa jo pelkkä ajatus.
Ensin lääkäri kyselee potilaalta sen oireista ja oireiden kestosta, esittää kysymyksen esiintyykö itsemurha ajatuksia ja kyselee muusta elämäntilanteesta ja onko lähiaikoina tapahtunut jotain trumaattista kuten esim. se läheisen kuolema
. Sen jälkeen lykätään käteen BDI-masennuskysely ja kynä. Potilas täyttää. Lääkäri tulkitsee kyselyn ja arvioi täytyykö potilaan kertomien oireiden perusteella masennus diagnoosin oirekriteerit ja lausuu diagnoosin. Lääkäri arvioi onko potilas itsemurha vaarassa.
Sen jälkeen tulee reseptiä. Tulee masennukseen ja unettomuuteen lääkemääräyksiä. Sen jälkeen lyödään käteen 1- 3 viikon sairasloma. Lääkäri sanoo että soittele jos olo pahenee.Ensiapuun jos itsemurha ajatuksia alkaa ilmeneen. Uusi lääkärin aika varataan 3 viikon päähän.
Käsipäivää ja potilas ulos ovesta kotiin jatkaan itkua ja nukkumista sillä erotuksella että luulee ensin lääkkeiden pelastavan.
Potilas kuitenkin pettyy koska lääkkeiden aloituksesta muutaman päivä niin potilaan vointi romahtaa. Ensiapuun. Nyt ongelmana voimakas ahdistuneisuus, tuskaisuus, paniikkikohtaukset ja itsetuhoisuus. Ensiavussa sanotaan. masennuslääkkeiden aloitus haittavaikutuksia ne.
Määrätään masennuslääkkeiden sivuvaikutukseen rauhoittavaa lääkettä (opamox, diapam tms.)
Uneen otetaan unta antavaa lääkettä joka pitää potilaan uneliaana koko päivän yön lisäksi.
Masennukseen masennuslääkettä joka tekee potilaan olosta masentuneen lisäksi ahdistuneen, sekavan ja itsetuhoisen ja siihen masennuslääkkeen aiheuttamaan ahdistuneeseen tuskaiseen oloon määrätään rauhoittavaa joka tekee masennuspotilaasta uneliaan, muistamattoman ja ensiksi rauhallisen mutta myöhemmin masentuneemman.
Masennuksen hoitoa yritetään toteuttaa perusterveydenhoidossa yleislääkärin ja sairaanhoitajan avulla.
Masennuksen hoito on masentavan tehotonta
Suruprosessi kestää oman aikansa, siinä käyt läpi monenlaisia tunteita siitä masennuksesta ja itkusta vihaan saakka ja kun aikaa kuluu niin hyväksyt tapahtuneen, mutta muista kuitenkin syödä, nukkua ja liikkua. Kirjoita vaikka päiväkirjaa tai blogia ja pura ajatuksiasi sinne tai keskustele läheisesi kanssa. Itsellensä on annettava aikaa eheytyä ihmisenä. Ihan samoin kuin toisen ihmisen kuolema tuo toisesta ihmisestä eroaminenkin samanlaisia tuntemuksia pintaan. Joillekin se on monen vuoden prosessi ja toiset tarvitsee siihen vain muutaman viikon. Ja ihmiset tietenkin reagoivat eri tavoin, minäkin nukun huonosti,yöt pitkät pyörittelen asioita mielessäni ja kyllä sitten päivällä tulisi uni silmään, kun pitää ne pakolliset velvollisuudet, kuten työ hoitaa. Kun tulee muuta ajateltavaa elämään kuin se toinen ihminen, niin se myös auttaa, sen vuoksi kehotankin sinua yrittämään harrastaa niitä itselle rakkaita asioita. Jos olet liikunnallinen ihminen, niin mene liikkumaan. Monta kertaa olen todennut, kun sain itseni liikkeelle, että se tosiaan teki hyvää.
Heippa! Osanottoni läheisesi poismenosta. Kuinkahan kauan sun tilanne on ollut tuollainen? Suru ja lamaantuminen on täysin luonnollista ja ottaa aikansa, että pahin suru laantuu. Sä olet kokenut menetyksen ja sun on lupa olla tolaltasi!
Olet kuitenkin huolestunut tilanteestasi ja haluat muutosta. Keinoja, jotka ovat auttaneet mua : hyväksy. Tapahtunut on tapahtunut ja se täytyy hyväksyä. Hyväksy myös oma voimattomuutesi ja ole itsellesi kiltti ja ymmärtävä, armollinen.
Tutkimusten mukaan säännölliset kävelylenkit auttavat lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä paljon kuin lääkkeet. Vaikeinta on liikkeellelähtö, yritä saada itsesi motivoitua vaikka ajatuksella, että lenkin jälkeen pääsee nukkumaan, suihkuun tms. Ole sitkeä siinä kohdassa.
Kirjoita. Tunteita, muistoja. Kuuntele musiikkia. Pura tunteitasi sulle luontevalla tavalla.
Keskity edes kerran päivässä käsillä olevaan hetkeen. Hengitä syvään sisään ja ulos ja oikeasti keskity siihen. Rentouta kehosi, rentouta mielesi. Sä et ole sama kuin tunteesi. Tunteita voi oppia hallitsemaan. Katkaise negatiivisten ajatusten kehä.
Etsi kiitollisuuden aiheita, pieniäkin, joka päivä. Opeta aivosi huomaamaan hyvä, mitä on jäljellä. Etsi joka päivästä jokin positiivinen asia, pienikin. Mieti itsellesi jokin tsemppilause, jota voit toistaa itsellesi.
Anna anteeksi. Auta muita, kun alat jaksamaan. Vaikka kuinka pienesti:pidä kaupanovea auki, nosta roska maasta.
Toivon sinulle voimia!
Ota kuntasi psyk. Sairaanhoitajaan yhteys, josta saat keskusteluapua. Ota D-vitamiinia ja monivitamiinia. Jos ei ole ruokahalua, et saa tärkeitä vitskuja ja olo romahtaa. Olis myös hyvä tarkastuttaa perus ja kilpirauhaslabrat. Joskus kova elämänmuutos voi laukaista ongelman. Käsittele asiaa pienin palasin ja pakota itsesi ylös ja ulos. Otat siitä rutiinin. Jos ei noista apua, niin lääkäriin. Tämä synkkä, pimeä aika tuplaa surun, muista se D!
Sanot eläneesi noin jo viikkojen ajan. Surussahan on eri vaiheita, kai olet perehtynyt niihin? Jos et jaksa lähteä mihinkään, koita jaksaa edes soittaaa johonkin auttavaan numeroon.
http://www.mielenterveysseura.fi/files/782/suru.PDF
Kiitos kaikille kirjoittajille hyvistä neuvoista.
Pari kuukautta kokonaisuudessaan tuo mun olo on kestänyt. Vaikeinta on juurikin saada itsensä liikkeelle, motivoitumaan ja kiinnostumaan asioista/tekemisistä jotka auttaisi eteenpäin tästä.
Tiedän toimivani nyt tavalla joka vain ruokkii oloani huonompaan suuntaan. Olen tunteiden vietävänä enkä jaksa laittaa vastaan. Voimia ei ole. Se onkin se minua eniten huolestuttava asia ja yksi itkun aihe surun ja ikävän lisäksi. Näen ongelman ja tiedän ratkaisun mutta en löydä siihen voimia ja motivaatioita.
Sun omat voimat ja motivaatio ei riitä. Onko sulla ketään, jolle voisit kertoa tuon, ja joka sitten ottaisi sua käsikynkästä ja auttaisi konkreettisesti jaksamaan avun hakemisessa? Näppäilisi vaikka ne numerot puhelimeen ja painaisi vihreää luuria? Puhuisi tarvittaessa sun puolestasi?
Joskus se kynnys avun pyytämiseen ja omien voimien riittämättömyyden myöntämiseen jollekin toiselle voi olla suuri, mutta yllätys yllätys, useimmiten ihmiset on valmiita auttamaan, jos vaan saavat vihiä tilanteesta. Mä auttaisin ketä tahansa, joka kertois mulle vastaavaa.
On mulla ihmisiä ympärillä jotka tukeaan tarjonneet. Luonteeni laatu on vain se esteistäni suurin. Yritän muiden seurassa tsempata etten huolestuttaisi muita. Tunnen myös hirveää syyllisyyttä jos alan puhuun huolistani kun tulee ahdistus että kuormitan niitä liikaa. En myöskään osaa sitä apua pyytää helposti. Yritän selvitä pitkälle omin avuin. Olen taipuvainen vetäytyyn yksinäisyyteen sureen.
Se on mulla opettelun paikka että osaisin pyytää sitä apua ja surujen tullen olal enemmän ulospäinsuuntautuneempi.
Rehellisesti ihan kateellisena katson joitain ystäviäni kun niille näyttää olevan niin helppoa surun tullen tukeutua muihin. Käy niin helposti. Minusta monella on nytkin kuva että vaikka sanon että hirveä olo on niin käytökseni on ulospäin niin rauhallista, puheliasta ja hymyilevää ettei mulla asiat tällä tavalla ole kuin aloituksessa kerroin.
Kaukaisemmat joille en ääneen ole edes olostani sanonut mitään eivät todennäköisesti usko aloitusta minun tekemäksi edes koska eivät ulospäin havaitse kuoleman vaikutuksia minusta. Yksi tuttu sanoi että katseesta näki. Mistään muusta ei nähnyt mutta silmissä oli jotain surumielistä josta hän arvasi että jotain oli sattunut...
Mulla on sama tilanne, etten pysty pyytää apua. Itseäni on auttanut tosi paljon se ajatus, että suru ei ole kuka minä olen vaan se on tunne, jonka käyn läpi. Se on vain tunne eikä määritä mua ja jonain päivänä se tunne ei ole enää niin voimakas. Itseäni on myös auttanut ajatus, että katson itseäni nyt hyvin tarkkaan kuin ulkopuolelta ja painan mieleeni, miten maassa nyt olin. Etten koskaan unohda (sitten kun tästä pääsen eteenpäin), miten pohjalla voi käydä ja miten hienolta se tulee tuntumaan kun ei ole enää tässä tilassa.
Tsemppiä ja tahdonvoimaa sulle. Luo itsellesi rutiineja ja pidä niistä kiinni vaikka tuntuisi miten pahalta.
tehtävänsä. Jollain suru kestää pidempään, riippuu kuinka läheinen poismennyt oli. Voimia.
kylläpä ihmellinen aloitus, mielestäni et kovin masentunut ole ainakaan ,et anna sitä kuvaa itsestäsi, kun kirjoitat tänne ja puhut toisten ihmisten seurassa olemisestasi, hymyilet, puhut mukavia ja olet itse rauhallisuus. itselläni oli joskus vaikeuksia eikä ketään ollut auttamassa enkä kenellekkään voinut puhua ja huom tätä aikaa siis kesti viisi vuotta enkä todellakaan ollut mikään iloinen, nauravainen, puhelias, hillitty ym ym. oli aivan väsynyt, nukuin vain ja nukuin niin paljon kuin vain se oli mahdollista. ajattelin eräänä kesänä voi kumpa tämä kesä menisi pian jotta tulisi syksy ja syksyllä voi kumpa tämä syksy menisi pian jotta tulisi talvi jne. ensimmäisen kolmen viikon (kun ns juttuni alkoi) aikana laihduin 15 kg, en voinut syödä mitään. minun ihana koirani piti minut jotenkin päiväjärjestyksessä, koiraa piti viedä ulos, viisas koira oli kun nukkui minun vieressäni ja odotti kärsivällisesti jotta jaksanko viedä ulos. koiran hoidin asiallisesti, ruokaa, vettä, ulkoilua oli. koiran astiat pesin monta kertaa päivässsä kuten vieläkin on tapana. sukulaisia, ystäviä, ym ei ollut. jättivät minut kuten rotat jättävät hukkuvan laivan. selvisin ja olen ylpeä siitä. en mennyt enkä olisi pystynyt menemään mihinkään lääkäriin saatikka soittelemaan tai ylipäätään kirjoittelemaan mihinkään paikkoihin ainoastan nukuin ja nukuin vain. joku voi ihmetellä miten pärjäsin taloudellisesti, se puoli oli ja on onneksi kunnossa. en nyt halua enempää kertoa asioistani esim. koulutus, työ ym. tekstini voi vähän hyppiä suuntaan jos toiseenkin ei se haittaa mitään, kunhan asia tulee toivottavasti selväksi. koiralleni lupasin, etten sitä koskaan anna pois, jos vain itsellä on mahdollisuus se pitää. pidin lupaukseni, tiesin että koirani ymmärsi minua ja minun tilanteeni, oli uskollinen ystävä ja se auttoi minua siis KOIRANI.
Siis selvisin omasta tilanteestani, nukkumalla ja paljolla nukkumisella ja minun koirani avustuksellani. en ole koskaan turvautunut lääkkeisiin, olen edelleenkin lääkevastainen. päätin että minä nukun aikani ja kun tulee aika jolloin lähden liikkeelle niin lähden. annoin itselleni mahdollisuuden olla vain hiljaa ja rauhassa, nukkumalla.
pitkä sepustus, mutta sinulle ap sanoisin, nuku jos nukuttaa. itse kuitenkin tiedät sisimmässäsi miten tahdot asian kanssa toimia toisista ei kannata välittää ajattele vain mikä itsellesi on parasta ja tee niin kuin sydämessäsi tunnet oikein. Noudata sisäistä ääntäsi se kyllä neuvoo sinua oikein.
ystävät ym olisivat nyt minun ystäviäni mutta olen sanonut aivan suoraan en tarvitse teitä ette ole minun arvoisiani menkää muualle. ovat olleet aivan hämmästyneitä kuultaan sen.
tiedän kehen voi luottaa ja se ei valitettavasti ole ihminen luotan enempi eläimeen joka auttaa ja tukee seisoo rinnalla vaikeinakin hetkinä. koira on tarkka mutta hevonen vieläkin tarkempi. hevosta ei ihminen pysty petkuttamaan.
ja jos olen kirjoittanut epäselvästi ja olet tähän asti lukenut niin EVVK jos arvostelet minua pilkuista isoista kirjaimista tekstin jaosta jne.
Itse kieltäydyin masennuslääkityksestä ja kävin juttelemassa monta kertaa psykiatrisella hoitajalla omasta asiastani. Ihan terveyskeskuksen kautta hakeuduin juttusille. Se on ilmaista ja helpotti saada puhua jollekin ulkopuoliselle.
Joka tapaamisen itkin melkein koko ajan, mutta jälkeenpäin oli tosi hyvä olo.
Sain hyviä "kotiharjoituksia" ja työvälineitä oman tilanteeni työstämikseksi.
Voin oikeasti lämpimästi suositella vastaavaa kaikille!
Tässä kaupungissa missä mä olen ei noin vain mennä sinne psykiatriselle sairaanhoitajalle. Se luonnollisesti tarvitsee yleislääkärin lähetteen erikoisairaanhoidon puolelle ja yleislääkäri ei anna helposti täällä lähetettä.
Masennus diagnoosilla edes ei pääse mitenkään helposti mielenterveystoimiston asiakkaaksi täällä jos ei sitten ole vakavasti masentunut ja hyvin itsetuhoinen. Sieltä sitä psyskatrisen sairaanhoitajan ilmaisia keskustelukäyntejä saisi mutta kun on se yleislääkäri tiellä joka ei sitä lähetettä kirjoita. Jos sitä ei tule masennus diagnoosiin niin ei sitä tule surunkäsittely prosessiinkaan kun se ei varsinainen psykiatrinen diagnoosi ole.
Jos haluan päästä ilmaiseen keskustelu apuun purkaan oloani mun pitäisi tehdä jokin itsetuhoinen teko tai uhata lääkärin vastaanotolla tappavani itseni keinolla millä hyvänsä. Vain sillä tavalla saisin kiristettyä sen lähetteen. Homma niin kylmää täällä.
Ota yhteyttä seurakuntasi diakoniin. Itse sain mahtavan hienoa keskusteluapua veljeni itsemurhan jälkeen. Siellä ei tuputeta uskontoa eikä Jeesusta, jos sitä pelkäät. Tapaamisten lopussa puolestani tosin rukoiltiin, mikä tuntui siinä lohduttomassa surussa vain erittäin lohduttavalta.
Vielä srk:n palveluista: kävin ensin kaupungin mtt:n psyk. hoitajan kanssa juttelemassa, mutta siellä mulle yritettiin väkisin tyrkyttää mielialalääkkeitä ja tuntui, ettei mun suruani kunnioiteta. Toisin oli diakonin kanssa keskustellessa, siellä sai olla juuri niin rikki kuin oli.
Jos uskaltaisi/löytäisi jostain sen aloitekyvyn ja sanat vaan ottaa yhteyttä sinne.. Se on vaikeinta.
Se läheinen joka multa kuoli teki myöskin itsemurhan ja asian käsittely on mulle todella vaikeaa koska kyseessä on itsemurha. Kävin alussa pari kertaa terv.keskuksen s.hoitajalla purkamassa shokkiani mutta kun sellainen "tärinä, vapina, epätodellisuudessa leijailu,ahdistus" olo katosi jättäydyin pois sieltä vakuuttaen että pärjään.
Alkuun näyttikin että vointini pysyy hyvänä kunnes sain lisää tietoa liittyen kuoleman yksityiskohtiin.. Halusin itse tietää mutta tieto lisäsi tuskaa ja putosin tähän oloon josta aloituksessa kuvasin enkä jaksa enää hakea apua. Jättäydyin yksistäni oloni kanssa.
Terveyskeskuksella sain silloin siltä sairaanhoitajalta todella empaattista kohtelua. Hän oli itse menettänyt läheisen itsemurhan kautta ja mun tuskainen vaikea/järkyttynyt oloni kai sitten sai hänet muistamaan miltä se tuntui. Oli erilaista kun edessä oli hoitaja joka tiesi ja ymmärsi mitä mä juuri koen. Hän ei suhtautunut niin tökerösti, kylmästi ja tunteettomasti tunteisiini vaan oli empaattisempi ymmärtäen ne tunteet mitä mä juuri kävin läpi. Hän halasi mua pitkään vielä vastaanoton lopuksi..
Hän on minun nimetty omasairaanhoitajani joten jos vain jotenkin saan itseni liikkeelle niin luulen että sille kuitenkin aikaa varaan koska hän on jo ennestään tuttu. Helpompi puhua ihmiselle jonka jo tuntee.
Harkitsen myös silti tuota sinun ehdotustasi. Kiitos siitä ja osanottoni sulle veljesi kuolemasta. Hienoa nähdä täällä palstalla välillä empaattisia ihmisiä jotka vilpittömästi haluaa auttaa.. Täällä on niin paljon tullu vastaan ilkeyttä että tämä on ollut positiivinen yllätys.