Mulla on alkanut ahdistushäiriö vissiin jo viitisen vuotta sitten ja paheni pikkuhiljaa vuosien varrella. Oli hyviä kausia ja sitten taas oireet palasi aina pikkaisen pahempina takaisin. En missään vaiheessa huomannut mitään eikä läheiseni sanoneet mitään. Tänä syksynä heräsin itse tilanteeseen että jatkuva ahdistus ei ole normaalia ja hain apua. Terapia kuitenkin katkesi ennen kuin ehti alkaakkaan kun missasin ensimmäisen käynnin. Nyt häpeissäni en saa soitettua uutta aikaa ja energia ei tunnu riittävän mihinkään. Lääkityksen sain ja se auttaa kyllä, toisaalta "en tunne" mitään.
Syön escitalopramia ja nyt olen kuullut että lääkkeellä on usein yhteys itsemurhiin. Itselläni ei onneksi ole itsetuhoisia ajatuksia ja kun tiedostin ongelman olen jo itsekkin pystynyt työstämään asiaa ilman terapiaakin. Kuitenkin huolestuttaa lääkkeiden käyttö ja tulevaisuus. Onneksi huoli on nyt normaalia enkä tunne ahdistusta asiasta.
Nyt kun on uutiset olleet pullollaan äitien murha-itsemurhia niin ihan oikeasti olen alkanut miettimään MIKSI! Miksi ei auteta, eikö neuvolassa huomata mitään, eikö läheiset huomaa vai eikö vaan uskalleta aitta? Omat läheiseni myönsivät kyllä huomanneensa että minulla ei ole asiat hyvin, mut ei kukaan koskaan avannut suutaan ja sanonut minulle mitään. Mulla kävi tuuri kun itse tajusin. Uskon että monet elävät tietämättään ahdistuksen ja/tai masennuksen kanssa eivätkä osaa hakea apua. Pelkkä lääkitys ei auta!
Auttakaa ystäviänne, puhukaa! Jos kaverilla ei vaikuta olevan kaikki hyvin niin silloin ei ole. Älkää pelätkö auttamista, varsinkaan jos olette huolissanne. Aluksi ihminen voi torjua avun ja olla vihainen, mutta ymmärtää varmasti lopulta että auttaja tarkoitti hyvää. Pelkästään jo välittämisellä voi olla iso apu ihmiselle! Itse olen yksin, tuntuisi ihanalta jos joku haluaisi auttaa minua! Itse autan aina muita, mutta en koskaan pyydä apua itselleni. Enkä varmaan osaisi ottaa apua vastaankaan, mutta lämmittäisi sydäntä jos joku välittäisi.
Syön escitalopramia ja nyt olen kuullut että lääkkeellä on usein yhteys itsemurhiin. Itselläni ei onneksi ole itsetuhoisia ajatuksia ja kun tiedostin ongelman olen jo itsekkin pystynyt työstämään asiaa ilman terapiaakin. Kuitenkin huolestuttaa lääkkeiden käyttö ja tulevaisuus. Onneksi huoli on nyt normaalia enkä tunne ahdistusta asiasta.
Nyt kun on uutiset olleet pullollaan äitien murha-itsemurhia niin ihan oikeasti olen alkanut miettimään MIKSI! Miksi ei auteta, eikö neuvolassa huomata mitään, eikö läheiset huomaa vai eikö vaan uskalleta aitta? Omat läheiseni myönsivät kyllä huomanneensa että minulla ei ole asiat hyvin, mut ei kukaan koskaan avannut suutaan ja sanonut minulle mitään. Mulla kävi tuuri kun itse tajusin. Uskon että monet elävät tietämättään ahdistuksen ja/tai masennuksen kanssa eivätkä osaa hakea apua. Pelkkä lääkitys ei auta!
Auttakaa ystäviänne, puhukaa! Jos kaverilla ei vaikuta olevan kaikki hyvin niin silloin ei ole. Älkää pelätkö auttamista, varsinkaan jos olette huolissanne. Aluksi ihminen voi torjua avun ja olla vihainen, mutta ymmärtää varmasti lopulta että auttaja tarkoitti hyvää. Pelkästään jo välittämisellä voi olla iso apu ihmiselle! Itse olen yksin, tuntuisi ihanalta jos joku haluaisi auttaa minua! Itse autan aina muita, mutta en koskaan pyydä apua itselleni. Enkä varmaan osaisi ottaa apua vastaankaan, mutta lämmittäisi sydäntä jos joku välittäisi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei ihmiset juuri puutu toisen muuttuneeseen olemukseen. Itse olen jo vuosia ollut vaisu, hymytön ja poissaoleva mutta ei kukaan mitään kommentoi. Jossain vaiheessa menin niin pohjalle että lakkasin huolehtimasta ulkonäöstäni ja kuljin aina samoissa vaatteissa. Siltikään ei mitään. Itseni lopettamista mietin yhä päivittäin ja kaipa nämä kanssani tekemisissä olevat ihmiset sitten "kovasti yllättyisivät", jos sen tekisin, vaikka kaikki merkit on olleet näkyvissä vuosikausia.
En tiedä miten minua voisi auttaa mutta olisihan se kiva jos joku vaikka silloin pahimpina hetkinä olisi tarjoutunut käymään puolestani kaupassa tai vaikka pyytänyt kylään siitä huolimatta etten ole iloista seuraa.
Lähetän siis välittämiseni aloittajalle, vaikka se aika valjua onkin näin anonyymisti.
mielenterveysongelmia myöskin hävetään tässä kulttuurissa. keskustelun pitäisi olla avoimempaa eikä niin että huolet ja murheet haudataan johonkin ö mappiin mielessä ja vedetään naamari päälle kun poistutaan kotoa. syy on mielestäni täysin tässä pinnallisessa ja materialistisessa kulttuurissa jossa ihmisten pitäisi olla tiettyyn muottiin sopivaa massaa. aamen.