Minulle on iskenyt läheisahdistus. Tuntuu siltä että näemme liian usein ja minulla ei ole tarpeeksi omaa elämää. Vanhemmille on todella vaikea selittää tätä koska he haluavat nähdä minut joka päivä ja tietenkin haluavat minulle hyvää. Asun siis omassa asunnossani (olen 28-vuotias ja selkäni takia sairaslomalla). Jotenkin vaan tuntuu että tukehdun tähän elämään. Joskus haluaisin ottaa vaan menolipun jonnekkin (ei ole paljon rahaa matkustella) ja pistää puhelimen kiinni. On sellainen tunne että joku on aina pääni sisällä silloinkin kun olen yksin. Tai että olen kahleissa ja en tiedä miten repäistä itseni irti. En siis halua olla kokoajan yksin, kaipaan vaan enemmän omaa elämää ja muita ihmisiä kuin läheiseni. Nyt minulla on varmaankin joku paniikkihäiriön tapainen päällä koska tunnen myös fyysisesti hengenahdistusta. Yritin soittaa kriisipuhelimeen mutta kaikki linjat olivat varattuja. Onko kellään samantapaista tilannetta? Vertaistuki olisi nyt tarpeen. Ja tiedän kyllä että pitäisi hakeutua johonkin muualle välillä tai etsiä uusia ystäviä/harrastuksia mutta se ei nyt ole helppoa. Eli otan mielelläni neuvoja vastaan jos ne eivät ole niitä missä käsketään vaikka muuttaa muualle koska se ei nyt ole mahdollista.
Läheisahdistus
ah dis taa
575
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
opettele sanomaan ei vanhemmillesi, eivät he siitä loukkaannu tai jos loukkaantuu niin saavat niin tehdäkkin, pitäisi jo tajuta että tuossa iässä lapsella on jo oma elämä.
Itsellä psykologi neuvoi passiivisesti katkaisemaan välit vähäksi aikaa omiin vanhempiini, kun he jatkuvasti ottivat yhteyttä, häiritsivät ja kyselivät sitä ja tätä. Normaalistihan tämä ei varmaan olisi vakavaa, mutta olen kärsinyt jo pidemmän aikaa ahdistuneisuudesta ja yliopisto-opinnot ovat täysin solmussa, mikä taas lisää ahdistusta ja toivottomuuden tunnetta.
Kerran lähdin hermolomalle kotopuoleen, kun en vain enään pystynyt olemaan täällä opiskelukämpässä, mutta se "loma" oli yhtä helvettiä, kun ainoa puheenaihe kotona oli, että milloin valmistun ja että kaikki tutut ja sukulaiset ihmettelee, kun en ole vielä valmistunut!! Vanhemmat ei vaan millään tajua, että mulla on aivan helvetin paha olla. Välillä on tuntunu, että ne olis yrittäny ajaa mua itsemurhaan.
Mutta nyt on olotila vähän selkiintynyt, kun ilmoitin porukoille, että otan itse yhteyttä, kun on asiaa. Ehkä sitä tässä voi jopa saada opinnot kasaan, kun saan rauhoittua ja keskittyä tärkeinpiin asioihin.
Jos tilanteesi taas huonontuu, sano vanhemmillesi, että keskeytit opintosi. Siihen pitäisi loppua kyselyt. Oikeasti sinun ei tietenkään tarvitse lopettaa opintojasi, vaan sanot sen heille valkoisena valheena. Sitten jos / kun jossain vaiheessa oletkin valmistumassa, voit kertoa sen heille yllättävänä ilouutisena!
Sorry, en lukenut toisten kommentteja ja kirjoitan vain mitä itselle tuli mieleen. En ole asiatuntija, vain elämää nähnyt iän myötä. Nämä ovat vain ajatuksia ja en tiedä on sinulle hyötyä.
Jo helpottaa kun saa pukea ajatuksia sanoiksi vaikka kirjoittamalla. Kun olet aikuinen ihminen ja lähellä kolmea kymmentä, niin ei kai sinun tarvitse näyttäytyä päivittäin vanhemmille ja edes soittaa. Vaikuttavat ylihuolehtivilta ja takertuvilta. Ihminen tarvitsee myös omaa aikaa ja toiset meistä viihtyvät hyvin yksin. Älä stressaa ajatuksella että pitäisi saada enemmän ystäviä ja harrastuksia.
Tulee mieleen, että mielesi saattaa olla ahdistunut, koska koet olevasi nyt paikalleen sidottu ja "vanki" selkäsi vuoksi.
Riippuu tietenkin vammasta, mutta usein selkäkivuissa hyvää terapiaa on liikunta lihasten vahvistamiseksi.
Auttaisko keskustelu kotiväen kanssa, että pärjäilet ja et ole enää lapsi.
1. Selkäkivut eivät parane kotona makaamalla!
2. Ahdistus ei parane sillä, että tärisee yksin neljän seinän sisällä!
3. Vanhusten perseet eivät pese itseään! Joten ylös, ulos ja töihin!