Etsin palstaa minne kirjoittaa. Ei löytynyt ihan sopivaa. Sorry, jos väärä palsta. Minulla on jo ikää. Yhtäkkiä makaan yksin sängyssä, kun sain mieheni pois kodistamme. Kärsin vuosia suhteestamme. Nyt on tämä vaihe ohi, että ei tarvitse kärsiä, kun toinen on saman katon alla. Ei oo. Tuntuu yksinäiseltä. Tajuan että tämä tunne on vuosikymmenien takaa, lapsuudesta. Äitini oli ja on yhä kykenemätön minkäänlaiseen tunnesiteeseen tai rakkauden tunteeseen saatikka sen ilmaisemiseen. En koskaan tunnistanut ongelmaani vaan olin lapsesta asti tottunut kylmään äitiin.
Nyt kun erosin, tajusin että tunnesuhteeni minun ja mieheni välillä oli samanlainen kuin äitini ja minun välilläni. Minä kärsin, koska en saa mytätuntoa, en rakkautta, en hyväksyntää. Nyt kun mies meni, ikävöin häntä ja kuvittelen rakastavani häntä! Järjellä tiedän että lapsuuden kuvio äitini kanssa (rakkaudeton suhde jossa tulin aina torjutuksi) on sekoittanut käsitykseni tunteista. Enhän minä oikeasti häntä käytännön tasolla rakasta, koska tulin niin monasti rumasti kohdelluksi. Eli minulla on pimeä malli päässäni, että muodostan suhteen sellaisen miehen kanssa, jolla on äitini tavoin kykenemätön tunne-elämä. Tulen torjutuksi, rumasti kohdelluksi (äitini kohteli minua rumasti jo kun olin lapsi) ja minä yhdistän nämä kokemukset rakkauteen.
En enää järjen tasolla. Osa minua kärsii rakkaani menetyksestä! Haloo, mutta minähän kärsin koska ei rakastanut minua, oli tunne-elämältään kuollut. Sama juttu aikuisenakin vielä äitini kanssa. Esimerkiksi autan häntä jossakin asiassa, vien anteliaasti tuliaisia jne. Tästä huolimatta, hän saattaa alkaa käyttäytyä epäkohteliaasti ja epäarvostavasti minua kohtaan. Osittain tarkoituksella ja narsistisesti. Ei juuri kiitä. Ei koskaan pyydä anteeksi, koska minussa on kuulemma aina vika.
Nyt aivan uusi tunne! En enää haluakaa tavata äitiäni tai edes olla tekemisissä. Sain tarpeekseni! Minusta auttavaiseen ja anteliaaseen ihmiseen tulee suhtautua vähintään kohteliaasti. En enää mene äitini luokse. Loppui kuin seinään tässä iässä!
Samaan syssyyn hankkiuduin eroon miehestäni. Nyt suren menetettyä rakkauttani, mutta tietysti toivon että hän tunnekylmänä osaltaan ei hinkuile takaisin luokseni niin säästyisin rakkaudettoman suhteen jatkumiselta.
Näitä sulatellessani olen täysin yksin. Lapsuuteni tunnekokemusten parissa, aloituspisteessä. Ehkä voin opetella kohtaamaan ihmisiä, jotka vastaavat hyvään hyvällä? Ehkä voin opetella, että kun joku rakastaa, niin tulee hyvä olla.
Nyt kun erosin, tajusin että tunnesuhteeni minun ja mieheni välillä oli samanlainen kuin äitini ja minun välilläni. Minä kärsin, koska en saa mytätuntoa, en rakkautta, en hyväksyntää. Nyt kun mies meni, ikävöin häntä ja kuvittelen rakastavani häntä! Järjellä tiedän että lapsuuden kuvio äitini kanssa (rakkaudeton suhde jossa tulin aina torjutuksi) on sekoittanut käsitykseni tunteista. Enhän minä oikeasti häntä käytännön tasolla rakasta, koska tulin niin monasti rumasti kohdelluksi. Eli minulla on pimeä malli päässäni, että muodostan suhteen sellaisen miehen kanssa, jolla on äitini tavoin kykenemätön tunne-elämä. Tulen torjutuksi, rumasti kohdelluksi (äitini kohteli minua rumasti jo kun olin lapsi) ja minä yhdistän nämä kokemukset rakkauteen.
En enää järjen tasolla. Osa minua kärsii rakkaani menetyksestä! Haloo, mutta minähän kärsin koska ei rakastanut minua, oli tunne-elämältään kuollut. Sama juttu aikuisenakin vielä äitini kanssa. Esimerkiksi autan häntä jossakin asiassa, vien anteliaasti tuliaisia jne. Tästä huolimatta, hän saattaa alkaa käyttäytyä epäkohteliaasti ja epäarvostavasti minua kohtaan. Osittain tarkoituksella ja narsistisesti. Ei juuri kiitä. Ei koskaan pyydä anteeksi, koska minussa on kuulemma aina vika.
Nyt aivan uusi tunne! En enää haluakaa tavata äitiäni tai edes olla tekemisissä. Sain tarpeekseni! Minusta auttavaiseen ja anteliaaseen ihmiseen tulee suhtautua vähintään kohteliaasti. En enää mene äitini luokse. Loppui kuin seinään tässä iässä!
Samaan syssyyn hankkiuduin eroon miehestäni. Nyt suren menetettyä rakkauttani, mutta tietysti toivon että hän tunnekylmänä osaltaan ei hinkuile takaisin luokseni niin säästyisin rakkaudettoman suhteen jatkumiselta.
Näitä sulatellessani olen täysin yksin. Lapsuuteni tunnekokemusten parissa, aloituspisteessä. Ehkä voin opetella kohtaamaan ihmisiä, jotka vastaavat hyvään hyvällä? Ehkä voin opetella, että kun joku rakastaa, niin tulee hyvä olla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei mahtavaa luettavaa. Olet upea nainen ' hei mennääks naimisiin' Olen vaikuttunut tuosta. Olen miettinyt mikä omassa elämässäni on vikana kun suksi ei luista, mutta varmaan paljolti löytyy se vika itsestäni ja tunnekokemuksista.
Sinuna olisin oikein ylpeä itsestäsi. Joo älä ota sitä miestä takaisn, kaikki oppimasi menisi hukkaan ja kaikki palaisi helposti vanhaan.
Kannattaa tosiaan opetella että joku sinua tosiaan voi oikeasti rakastaa ja näyttää myös sen.
Hyvään voi vastata hyvällä mutta on myös niin ettei aina niin käy.
Ehkä voisi opetella näkemään että hyviäkin ihmisiä on niiden kaikkien ihmisten joukossa joita näemme.
Olipa hyvä aamu, sukat pyöri jaloissa heti alkuun.
Itsensä rakastamisesta on tosiaan hyvä aloittaa
Hyvä kirjoitus. Ainakin sinulla on taito käsitellä tunteitasi.
Kiitos vastaajille. Meni monta vuotta, mutta vihdoin vein asiat päätökseen: mies sai lähteä. Hän laski kiltteyteni varaan, että sama jatkuu. Ei jatku! Eikä jatku äitini eikä kenenkään muunkaan kakkapään kanssa. Toivon teille kaikille rohkeutta rakastaa itseänne, aivan kuten täällä Sillä matkalla -nimimerkki kirjoitti "Ehkä voisi opetella näkemään että hyviäkin ihmisiä on niiden kaikkien ihmisten joukossa joita näemme".
Todella vahva kirjoitus vaikeasta aiheesta. Kuulostaa "Tukholma-syndroomalta", tai se tuli ensimmäisenä mieleen. Olen itsekin ollut vähän vastaavassa tilanteessa. Olen rakastanut ja välittänyt ihmisestä, joka aiheutti minulle eniten kärsimystä. Alkuun vihasin ja pelkäsin, mutta vuosien aikana huomasin kärsiväni, ellei hän osoittanut halveksuntaansa ja inhoaan minua kohtaan. Se, ettei hän noteerannut, tuntui pahemmalta kuin huono kohtelu. Narsisteilla on kyky saada uhrinsa riippuvaisiksi itsestään.
Hienoa, että käsittelet asiaa ja tunteitasi. Muistathan, ettei sinun ainutlaatuisuutesi ja arvosi ole riippuvainen äidistäsi, tai kenestäkään muusta. Toivon sinulle kaikkea hyvää. :)
Beenthere donethat, minäkin toivon sinulle rakkautta itseäsi kohtaan ja kykyä sanoa ei ja lähteä pois tilanteista, joissa kärsit. Niin, ehkä se on ollut jonkinlaista Tukholma syndroomaa, että rakastin ja autoin uskollisesti, vaikka en saanut rakkautta vastavuoroisesti. Sitä on ilmeisesti lapsuudestaan ohjelmoitunut tähän, eikä osaa ottaa vastaan rakkautta ja tuntuu tutulta olla näissä huonoissa ihmissuhteissa.
Minulla ei ole enää paluuta menneeseen. Toivon samaa teille kohtalotoverini. Meitä on paljon. Johtunee Suomen lähihistoriasta. Vanhempiemme ja isovanhempiemme sukupolvet ovat joutuneet kokemaan traumaattisia oloja, jotka ovat jättäneet jälkensä heihin ja jälkeläisiinsä. Sitten ihmisillä on vain yksinkertaisesti erilaiset luonteet; on myös rakkaudettomia ihmisiä ja aidosti kilttejä ja hyväntahtoisia ihmisiä...