Joka kerta kun yrittää olla hetken onnellinen
niin se tosiaan on vain hetken, heti perään
tulee muistutus siitä, kuinka paskaa tää elämä
loppujen lopuksi on! Tuntuu siltä, etten jaksa
enää, itkettää koko ajan ja olo on levoton, arvo-
ton. Istun dösässä ja katselen maisemia ja
kuski huudattaa radioo, ei en kestä kuulla !
Kyyneleet valuvat poskilleni, yritän peittää ne
ja olla niinkuin en olisikaan. Mix aina tää
elämä jaksaa muistuttaa "ihanuudestaan", vai
voinko itse siihen vaikuttaa? Yritän olla
positiivinen, mutten aina jaksa, tekohymy kasvoil-
le ja menox...! Teeskentelyä teeskentelyn
jälkeen. Nautin minä suunnattomasti joistain
pienistä asioista esim. puhtaista lakanoista ja
että on "oma" katto pään päällä. Nautin linnun
liverryksestä ja auringonpaisteesta, luonnosta
hymyilevistä ja ystävällisistä ihmisistä.
Osaan myös itsekin antaa positiivista palautetta
ja hymyilläkin joskus, mutta aina illan kääntyes-
sä yöhön, nukahdan kyynelteen vuolaaseen virtaan
toisinaan olen niin väsynyt etten jaksa edes
itkeä. Yleensä itku helpottaa oloa ja senkin
takia on hyvä "puhdistaa" olotilansa, mutta myös
viime aikoina on itkenyt niin paljon, että on
tullut fyysinen paha olo, että on täytynyt mennä
oksentamaan! Toivoisin joskus löytäväni sen tasa-
painon tähän elämään ja olemiseen. Ei oikein ole
ketään kelle purkaa sydäntään, enkä oikein aina
sitä haluaisikaan. Viihdyn yksin, en tarvitse
ympärilleni mitään "seurakuntaa". Haluan olla
hiljaisuudessa tai kuunnella vaikka klassista
musiikkia, se rauhoittaa. Haluaisin olla niinkuin
joskus ennen, silloin kun osasin vielä nauraa
sydämeni pohjasta! En näe toivoa paremmasta,
vaikka teen lujasti töitä sen eteen, että tule-
vaisuus voisi olla valoisampi edes jossain
mielessä. Olen tuomittu yksin elämään, sen nyt
tiedän, toisille niin vaan on määrätty, en sitä
ennen uskonut, että se minun kohtalokseni koitui-
si, mutta ei sitä voi muuttaa miksikään!
Miten mä saan hillittyä nää tunteenkuohahdukset
kesken päivän? Mistä mä löydän sen syyn tälle
elämälle? Miks mun pitää aina tuntea syyllisyyttä
vaikken olisi tehnyt edes mitään, pelkästään
tunnen? Pitääkö mun murehtia koko maailman murheet
miks pitää aina eläytyä kaikkeen niin täysillä?
Kumpa olisi niin tunteeton ja kylmä, ettei
välittäisi, vaikka moni saattaa niin luullakin.
Haluaisin olla onnellinen, en niin, että se olisi
keltään pois, vaan oikeutettua onnea! Kuinkahan
kauan jaksaa naamarin vetää, näytellä tässä
elämässä, jossa sain vain sivuosan, enkä osannut
edes siitä "suoriutua"? Nauttikaa te ihmiset,
jotka olette sen onnenne löytäneet ja huomioikaa
toisianne, sanoin ja teoin. Älkääkä pitäkö
mitään asioita itsestään selvyyksinä. Olen
onnellinen kaikkien onnellisten puolesta. Aina
ei vain tasan käy onnenlahjat. En uskalla enää
toivoa parempaa, enkä jaksa, haluan hautautua
kotiini yksin peiton alle. En halua tällaista
elämää, mutta en tiedä mikä muutos tulisi tehdä
mutta kohta sen on tapahduttava, voimat on
vähissä ja elämänilo tipotiessään ja ikävä, enkä
edes tiedä enään mitä tai minne! Sainpahan nyt
tämän sydämeltäni purettua tänne, en tiedä maksoi-
ko vaivan tai helpottuiko olo, ei tainnut, mutta
kuitenkin...
niin se tosiaan on vain hetken, heti perään
tulee muistutus siitä, kuinka paskaa tää elämä
loppujen lopuksi on! Tuntuu siltä, etten jaksa
enää, itkettää koko ajan ja olo on levoton, arvo-
ton. Istun dösässä ja katselen maisemia ja
kuski huudattaa radioo, ei en kestä kuulla !
Kyyneleet valuvat poskilleni, yritän peittää ne
ja olla niinkuin en olisikaan. Mix aina tää
elämä jaksaa muistuttaa "ihanuudestaan", vai
voinko itse siihen vaikuttaa? Yritän olla
positiivinen, mutten aina jaksa, tekohymy kasvoil-
le ja menox...! Teeskentelyä teeskentelyn
jälkeen. Nautin minä suunnattomasti joistain
pienistä asioista esim. puhtaista lakanoista ja
että on "oma" katto pään päällä. Nautin linnun
liverryksestä ja auringonpaisteesta, luonnosta
hymyilevistä ja ystävällisistä ihmisistä.
Osaan myös itsekin antaa positiivista palautetta
ja hymyilläkin joskus, mutta aina illan kääntyes-
sä yöhön, nukahdan kyynelteen vuolaaseen virtaan
toisinaan olen niin väsynyt etten jaksa edes
itkeä. Yleensä itku helpottaa oloa ja senkin
takia on hyvä "puhdistaa" olotilansa, mutta myös
viime aikoina on itkenyt niin paljon, että on
tullut fyysinen paha olo, että on täytynyt mennä
oksentamaan! Toivoisin joskus löytäväni sen tasa-
painon tähän elämään ja olemiseen. Ei oikein ole
ketään kelle purkaa sydäntään, enkä oikein aina
sitä haluaisikaan. Viihdyn yksin, en tarvitse
ympärilleni mitään "seurakuntaa". Haluan olla
hiljaisuudessa tai kuunnella vaikka klassista
musiikkia, se rauhoittaa. Haluaisin olla niinkuin
joskus ennen, silloin kun osasin vielä nauraa
sydämeni pohjasta! En näe toivoa paremmasta,
vaikka teen lujasti töitä sen eteen, että tule-
vaisuus voisi olla valoisampi edes jossain
mielessä. Olen tuomittu yksin elämään, sen nyt
tiedän, toisille niin vaan on määrätty, en sitä
ennen uskonut, että se minun kohtalokseni koitui-
si, mutta ei sitä voi muuttaa miksikään!
Miten mä saan hillittyä nää tunteenkuohahdukset
kesken päivän? Mistä mä löydän sen syyn tälle
elämälle? Miks mun pitää aina tuntea syyllisyyttä
vaikken olisi tehnyt edes mitään, pelkästään
tunnen? Pitääkö mun murehtia koko maailman murheet
miks pitää aina eläytyä kaikkeen niin täysillä?
Kumpa olisi niin tunteeton ja kylmä, ettei
välittäisi, vaikka moni saattaa niin luullakin.
Haluaisin olla onnellinen, en niin, että se olisi
keltään pois, vaan oikeutettua onnea! Kuinkahan
kauan jaksaa naamarin vetää, näytellä tässä
elämässä, jossa sain vain sivuosan, enkä osannut
edes siitä "suoriutua"? Nauttikaa te ihmiset,
jotka olette sen onnenne löytäneet ja huomioikaa
toisianne, sanoin ja teoin. Älkääkä pitäkö
mitään asioita itsestään selvyyksinä. Olen
onnellinen kaikkien onnellisten puolesta. Aina
ei vain tasan käy onnenlahjat. En uskalla enää
toivoa parempaa, enkä jaksa, haluan hautautua
kotiini yksin peiton alle. En halua tällaista
elämää, mutta en tiedä mikä muutos tulisi tehdä
mutta kohta sen on tapahduttava, voimat on
vähissä ja elämänilo tipotiessään ja ikävä, enkä
edes tiedä enään mitä tai minne! Sainpahan nyt
tämän sydämeltäni purettua tänne, en tiedä maksoi-
ko vaivan tai helpottuiko olo, ei tainnut, mutta
kuitenkin...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hyvää tekstiä... monet kohdat sopii myös mun elämään. Valitettavasti.
inhoan lukea tuollaista tekstiä.kun joku kertoo surkeudestaan.siitä kuinka paskaa on oma elämänsä.sitä on liian paljon.kun jotkut kerjää sääliä.
minulla kyllä itselläni on aika samanlaiset ajatukset kuin sinulla mutta....!???
en jaksa lukea tuota kaikkea täältä netistä!!
Älä lue, jos ei kiinnosta. Ja mitä turhaan toista haukut? Eihän se mitään väärää ole tehnyt.
Toivoisin niin voivani sanoa jotakin alkuperäisen viestin kirjoittajalle, mutta sanat jää vähiin - valitettavasti. Paha olo junnaa --- ei voi tehdä mitään.
Joskus toivoo, että olis joku edes pitelemässä kiinni kun ei voi hallita itseään. Kun ei voi lopettaa itkemistä ja kun tuntuu, että sekoaa lopullisesti. Itken niin pitkään kunnes en saa enää henkeä, pyörin lattialla, revin hiuksia päästäni ja hakkaan. Ja kun kaikki on niin ihanasti!
Elän ihan normaalia elämää, joskus vaan jokin vetää jonnekkin niin syvälle enkä osaa selittää miksi. Työnnän ihmisiä luotani, koska en halua heidän näkevän minua sellaisina pahoina iltoina, enkä tosiaankaan tahdo heidän kärsivän takiani. Kuulostaa säälittävältä, mutta en suo itselleni oikeutta rakkauteen, koska en tunne olevani tarpeeksi hyvä tai rakastettava.
Onnelliset ihmiset eivät ymmärrä, eivätkö he edes halua kuulla. Niille on turha edes yrittää kertoa. Siksi pidän suuni supussa ja käyn kaiken läpi yksin.
(En ole masentunut murrosikäinen, ihan vaan tavallinen erilainen nainen.)
Juo viinaa, se helpottaa.
sää inhoot varmaan ko kirjotan tällasta mutta se auttaa!!ookko kattonu ikinä lestaadiolaisia ku niillä "on rauha.."yritä jutella niitten kanssa ja anna palautetta!!
Kiitoksia vaan palautteesta kaikille, mutta
tähän ei nyt mitkään viinat auta, ei ole tapana
murheeseen juoda ja muutenkin on tuo viinan
käyttö jäänyt minimiin. Ja mitä lestaadiolaisiin
tai muihin uskoansa tuputtaviin tulee, niin ei
kiitos! En usko muuhun kuin kohtaloon ja jonkin-
moiseen "karmaan". Vaikka elämä onkin aina aika
ajoin pistänyt polvilleen ja kyllä sitä joskus
tulee ns. rukoiltuakin apua itselle tai toisille
niin ei se minusta uskovaista tee, sanan varsinai-
sessa merkityksessä. Jokaisella on oikeus uskoa
mihin lystää. Onko sitten olemassa jokin suurempi
voima tai johdatus niin siihen en oikein jaksa
uskoa Jumalasta nyt puhumattakaan, mutta kyllä
sitä on selviydytty tähänkin asti, vaikka elämä
ei hellällä kädellä ole meikäläistä kohdellut.
Ja monesti miettii monen asian ja mielettömyyden
merkitystä, miksi niin tapahtuu? Jos katsoitte
sunnuntaivekkaria viime viikolla, niin siinä voi
todellakin miettiä, kuinka epäoikeudenmukaista
voi ihmiselo joskus olla. Kuinka kukaan koskaan
selviää lapsen kuolemasta, saatikka sitten kun
on menettänyt kaikki lapsensa? Sitä silloin
pysähtyy miettimään omia ongelmia ja ahdistuksiaan
ja vaikka ne olisi kuinka vakavia asioita, niin
kyllä se vaan pysäyttää, voimia vain heille ja
teille kaikille vastaavanlaisessa tilanteessa
oleville. Mutta meidän jokaisenhan on elettävänä
tämä oma elämä ja ottaa se vastaan mikä annetaan.
Ihmisellehän ei anneta enempää kuin se jaksaa
kantaa sanotaan. Elämä koettelee ja jotkut ovat
vahvimpia juuri niistä kohti. Hyvää kevään odotusta kaikille ja vielä kerran kiitos kannan-
otoistanne. Eihän sitä tiedä milloin se "onni"
kohdalle sattuu! Onneksi on niin paljon kiireitä
ja muuta ajateltavaa, ettei ihan koko aika aja-
tukset pyöri niissä ikävissä ja kaihoisissa
asioissa. Elämä on liian suuri lahja hukkaan
heitettäväksi, mutta uskon myös, että kaikki
on jo ennaltamäärätty, ei siihen loppujen lopuksi
paljoa voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisi.
Tänään kieltämättä on parempi olla kuin eilen,
ihan pienet asiat ne kannattaa eteenpäin ja se
että joku ajattelee ja välittää merkitsee kuiten-
kin aika paljon. Kuinka paljon siitä saakaan
voimia kun joku sanoo, vaikka yhdenkin positiivi-
sen asian, kun aina vaan itsekin muistaisi sen.
Sillä voi olla suurempi merkitys toiselle kuin
uskookaan. Eihän sitä voi tietää mitä toinen
ajattelee, jos ei sitä koskaan kuule. Joka kerta
kun on saanut sähköpostia tai kortin ystävältä,
tulee hyvälle tuulelle, mutta nykyaikana kaikki
tekniikka edennyt niin paljon, että vanhanaikai-
set kortit ja kirjeidenlähettelyt on valitettavas-
ti jäänyt melkein kokonaan pois ihmisten välises-
tä kanssakäymisestä. Omasta mielestä se on kui-
tenkin henkilökohtaisempi viesti ja itse pidän
sitä jotenkin arvokkaampana, vaikka muistaminen
sinänsä on hyvä juttu, niin helposti moni "ystävä"
unohtuu, varsinkin kun on välimatkaa ja yhteyden-
pidot vähenee. Mutta jokainenhan taplaa tyylillään.
on melkein samanlaista. Otan osaa.
pystyn samaistumaan noihin asioihin. yleensä itse yritän joka päivä tehdä jotain erilaista ja uutta. Uudet asiat joita ei ole kokeillut ei kyllä lopu sitten iltaisin yritän miettiä päivän hauskinta asiaa. toinen vaihtoehto on että päätät itsellesi pää määrän vaikkapa = Olet aina halunnut lentää Itse lentokoneella ulkomaille. Säästä rahaa ja ota lentotunteja. kun olet toteuttanut päämäärän keksi uusi pää määrä. En sanoisi että se on helppoa kovaa 24h työtä ainakin omalla kohdalla mutta silloin ainakaan ei tarvitse surra siitä ettei elämälläni ole merkitystä tai päämäärää.
Siinä oli mun keinot käytän itse molempia
Aloitus yli kymmenen vuoden takaa. Paljon on ehtinyt tapahtua aloittajan elämässä.