Olen 21-vuotias nainen. Ollessani 14 vuotias kaksi poikaa painosti ja melkein jopa pakotti seksiin heidän kanssaan. Sen jälkeen en välittänyt vaan harrastin monta vuotta seksiä vastuuttomasti monien eri poikien kanssa. Ehkä sen takia olen alkanut uskomaan ettei miehillä ole syviä tunteita.
Olen 16 vuotiaasta asti seurustellut jatkuvasti ja pettänyt jokaista poikaystävääni.
Ongelmani on, että en osaa olla yksin mutta en osaa olla yhdessäkään. Kun seurustelen, petän ja jätän. Petän koska en halua tulla petetyksi ensin, vaikka en ole koskaan tullut petetyksi. En muuten pettäisi, mutta se tekee olostani paremman kun ei tarvitse pelätä että toinen pettäisi ja satuttaisi ensin. En kerro pettämisistä poikaystäville.
Jätän myös etten tulisi ensin jätetyksi. Rakastan aina sitä kenen kanssa olen, mutta olen niin epävarma rakastaako toinen minua. En kestä tätä ajatusta että olisin se kuka rakastaa enemmän niin päädyn jättämään. Nyt on vaikeaa kun rakastan vielä edellistä poikaystävääni vaikka olen jo uuden kanssa. En pysty elää itseni kanssa kun teen näin toisille ihmisille.
Lapsena tuntui aina, että en saa tarpeeksi huomiota ja rakkautta. En muista kuinka paljon todellisuudessa sain, mutta tuntui aina että en tarpeeksi. Tuntui kuin pikkusiskoani oltaisiin suosittu, koska hän oli helpompi lapsi. Isäni on alkoholisti ja äiti marttyyri ja ehkä läheisriippuvainen. En tiedä miten se on vaikuttanut minuun henkisesti, mutta lapsena oli aina tosi turvaton olo kun isä oli kännissä ja äiti puolusteli häntä. Äiti joskus löi ja potki meitä, en kyllä muista että hän olisi tehnyt niin siskolleni, mutta luulen että teki hänellekin. Isä huusi kännissä, mutta pyysi pian anteeksi.
Ensimmäinen poikaystäväni jätti yhtäkkiä ja sydämeni särkyi. Kolmen vuoden suhteessani mies oli alkoholisti ja minä varmaan se läheisriippuvainen. Tunteeni heittelivät koska kerjäsin miehen huomiota keinolla millä hyvänsä. Suhteessa oli paha olla mutta en osannut ensin päästää irti. Suhteessani joka kesti 8kk mies oli täydellinen. Hän oli ensimmäinen vakaa ihminen elämässäni. Rakastan häntä vieläkin. Syy miksi jätin hänet oli, että en tuntenut oloani rakastetuksi. Syynä tähän on ehkä äitini joka manipuloi kaikkia ja aivopesi minua uskomaan että mies ei rakasta minua vaan eksäänsä ja jättää minut heti kun löytää parempaa.
Nykyinen mieheni on rikas ja se on melkein ainoa syy miksi olen hänen kanssaan. Hän on hyvä mies, mutta en tunne mitään. On helppoa olla kun ei tunne mitään. En uskalla enää heittäytyä suhteeseen koska pelkään itseäni. Pelkään, että satutan itse itseäni uskottelemalla itselleni ettei minua rakasteta. Tässä suhteessa tunnen olevani rakastettu. Se johtuu ehkä siitä että tiedän että mies tykkää minusta enemmän kuin minä hänestä.
Tiedän, että minusta pidetään mutta uskon aina että se johtuu suurimmaksi osaksi ulkonäöstä. Itse en kuitenkaan ole ollut kenenkään kanssa vain ulkonäön takia. Pelkään olla oma itseni kun ei lapsenakaan hyväksytty sitä millainen olen. Luulen, että olen tehnyt itsestäni tahallani erilaisen kuin oikeasti olisin. En uskalla näyttää negatiivia tunteita, koska aikasemminkaan niitä ei ole huomioitu.
Seurustelin ennen nykyistä miestäni toisen kanssa. Erosimme 1,5kk sitten. Rakastin häntä enemmän kuin ketään mutta koska en voi itselleni mitään jätin hänet ilman syytä. Sanoin että haluan hänet takaisin ja hän sanoi että hän muuten haluaisi mutta ei usko että se toimisi kun olemme niin erilaisia. Hän on sosiaalinen, positiivinen, puhelias, rakastaa ihmisiä ja minä olen täysi vastakohta.
Voisiko joku terapia pelastaa meidät? Onko jo liian myöhäistä itkeä hänen peräänsä? Olen kuitenkin ollut niin kamala ihminen enkä ansaitse ketään
Olen 16 vuotiaasta asti seurustellut jatkuvasti ja pettänyt jokaista poikaystävääni.
Ongelmani on, että en osaa olla yksin mutta en osaa olla yhdessäkään. Kun seurustelen, petän ja jätän. Petän koska en halua tulla petetyksi ensin, vaikka en ole koskaan tullut petetyksi. En muuten pettäisi, mutta se tekee olostani paremman kun ei tarvitse pelätä että toinen pettäisi ja satuttaisi ensin. En kerro pettämisistä poikaystäville.
Jätän myös etten tulisi ensin jätetyksi. Rakastan aina sitä kenen kanssa olen, mutta olen niin epävarma rakastaako toinen minua. En kestä tätä ajatusta että olisin se kuka rakastaa enemmän niin päädyn jättämään. Nyt on vaikeaa kun rakastan vielä edellistä poikaystävääni vaikka olen jo uuden kanssa. En pysty elää itseni kanssa kun teen näin toisille ihmisille.
Lapsena tuntui aina, että en saa tarpeeksi huomiota ja rakkautta. En muista kuinka paljon todellisuudessa sain, mutta tuntui aina että en tarpeeksi. Tuntui kuin pikkusiskoani oltaisiin suosittu, koska hän oli helpompi lapsi. Isäni on alkoholisti ja äiti marttyyri ja ehkä läheisriippuvainen. En tiedä miten se on vaikuttanut minuun henkisesti, mutta lapsena oli aina tosi turvaton olo kun isä oli kännissä ja äiti puolusteli häntä. Äiti joskus löi ja potki meitä, en kyllä muista että hän olisi tehnyt niin siskolleni, mutta luulen että teki hänellekin. Isä huusi kännissä, mutta pyysi pian anteeksi.
Ensimmäinen poikaystäväni jätti yhtäkkiä ja sydämeni särkyi. Kolmen vuoden suhteessani mies oli alkoholisti ja minä varmaan se läheisriippuvainen. Tunteeni heittelivät koska kerjäsin miehen huomiota keinolla millä hyvänsä. Suhteessa oli paha olla mutta en osannut ensin päästää irti. Suhteessani joka kesti 8kk mies oli täydellinen. Hän oli ensimmäinen vakaa ihminen elämässäni. Rakastan häntä vieläkin. Syy miksi jätin hänet oli, että en tuntenut oloani rakastetuksi. Syynä tähän on ehkä äitini joka manipuloi kaikkia ja aivopesi minua uskomaan että mies ei rakasta minua vaan eksäänsä ja jättää minut heti kun löytää parempaa.
Nykyinen mieheni on rikas ja se on melkein ainoa syy miksi olen hänen kanssaan. Hän on hyvä mies, mutta en tunne mitään. On helppoa olla kun ei tunne mitään. En uskalla enää heittäytyä suhteeseen koska pelkään itseäni. Pelkään, että satutan itse itseäni uskottelemalla itselleni ettei minua rakasteta. Tässä suhteessa tunnen olevani rakastettu. Se johtuu ehkä siitä että tiedän että mies tykkää minusta enemmän kuin minä hänestä.
Tiedän, että minusta pidetään mutta uskon aina että se johtuu suurimmaksi osaksi ulkonäöstä. Itse en kuitenkaan ole ollut kenenkään kanssa vain ulkonäön takia. Pelkään olla oma itseni kun ei lapsenakaan hyväksytty sitä millainen olen. Luulen, että olen tehnyt itsestäni tahallani erilaisen kuin oikeasti olisin. En uskalla näyttää negatiivia tunteita, koska aikasemminkaan niitä ei ole huomioitu.
Seurustelin ennen nykyistä miestäni toisen kanssa. Erosimme 1,5kk sitten. Rakastin häntä enemmän kuin ketään mutta koska en voi itselleni mitään jätin hänet ilman syytä. Sanoin että haluan hänet takaisin ja hän sanoi että hän muuten haluaisi mutta ei usko että se toimisi kun olemme niin erilaisia. Hän on sosiaalinen, positiivinen, puhelias, rakastaa ihmisiä ja minä olen täysi vastakohta.
Voisiko joku terapia pelastaa meidät? Onko jo liian myöhäistä itkeä hänen peräänsä? Olen kuitenkin ollut niin kamala ihminen enkä ansaitse ketään
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos mies on halukas niin ilman muuta menette terapiaan. Voi tosin olla niinkin että sinulle tekisi yksilöterapiakin hyvää, että saisit purkaa historiaasi ja tunteitasi ensin yksin ammattilaisen kanssa. Jostain kannattaa nyt kuitenkin etsiä apua, ettei koko elämäsi kulu murehtimiseen.
Rakkaus ja tunne että on jollekin tärkeää ja joku välittää, on todella niitä elämän tärkeimpiä asioita. Kuitenkin olen yksinäinen sinkku, ei oikeastaan ketään lähisukulaisia. Ei seurustelukumppania, lapsia - on vain muutama ystävä, Siitä huolimatta koen olevani onnellinen ja nautin elämästäni valtavan paljon. Minulle taitaa riittää se, että Taivaallinen Isä välittää ja rakastaa, näen jo ajasta pois siirtyneitä rakkaita sitten taivaassa. Olen löytänyt elämisen mielekkyyden ihan itseni ja Jumalan kautta ja yhteys ystäviin riittää. Ei minulla ole tietenkään mitään sitä vastaan, että kohdalle astuisi vielä elämäntoveri, jos on niin tarkoitettu.
Kyllä sinä tarvitset kasvussasi ihan asiantuntijan apua selvitellessäsi menneisyyden haavoja.