Ensimmäinen päivä takana, Päätöksestä luopua sinusta. En voi sanoin kuvailla kuinka koville ottaa. Kuinka paljon tekisi mieli ottaa sinuun yhteyttä. Kysyä onhan sulla kaikki hyvin? Tahdon taistelua, itseni kanssa. Pystynkö pysymään vahvana? Kovin on heikko olo. Kuuntelen musiikkia, ne tuovat sut ajatuksiini. Tiedän kyllä se ikävä vielä helpottaa. Pakkohan sen on. Silti ajatukset pyörii sinussa, enkä mahda niille mitään. Päivä kerrallaan, ehkä huomenna on jo helpompaa. Aika parantaa haavat, sanonta on nyt koetuksella. Tunnoton oloni on muuttunut, nyt ne ovat niin voimakkaina. Kaikki, ikävä, rakkaus, pettymys ja tuska. Aika parantaa haavat. Olo helpottaa vielä. Pystyn tähän. Näitä toistan ajatuksissani. Olen vahva.
Mietin kaikkia yhteisiä hetkiä, hyviä ja huonoja. Päätinkö oikein?
Olo on kituva. Mutta tiedän, tämä päättyy aikanaan. Jos olisin jäänyt vierellesi, kituminen olisi loputonta. Tiedän sen.
Ajatukseni hyppii, mietin ja muistelen niitä kauniita viestejäsi. Sinun pieniä, mutta merkittäviä rakastavia tekoja. Niitä pieniä hetkiä, kun tunsin olevani sinulle se ainoa. Niitä hetkiä, kun luulin tilanteemme etenevän, Niitä hetkiä, kun luulin meidän voittaneen esteemme. Mieleen palautuu hetkessä ne kaikki, jotka murskasi haaveeni ja luuloni. Ne tapahtumat jotka palautti minut todellisuuteen. Kaikki oli niin herkästi särkyvää.
Aika parantaa haavat, niin sen on mentävä, on pakko. Tämä on kuitenkin vielä helppoa luulisin. Pysynkö vahvana jos otatkin yhteyttä? Kerrot ikävääsi ja haluat tavata? Pystynkö olemaan vahva, ja pysyä päätöksessäni? En tiedä, rehellisesti en tiedä. Toivon kuitenkin sinun toimivan toisin. Toivon, että päästät minut vapaaksi. Ymmärrät antaa minun mennä ja olla onnellinen jonkun toisen kanssa. Et satuta etkä loukkaa enää. Kunnioitat päätöstäni. Toivon niin. Älä muserra minua enää. Pyydän.
"Vaan sinut muistan ikuisesti
muistan elokuumme sen
kun kumpikin luuli
että luontoa uhmaten toisiinsa vois kiintyä
halla ja etelätuuli
halla ja etelätuuli niin kumpikin luuli
ja kun taivaanrantaan myrsky kohoaa
minulle se aina meitä tarkoittaa
rakkautta joka laske ei luokseen asumaan
jonka kiivaus yhä hakee vertaistaan"
Huomenna on jo helpompaa, pakko olla. Olen vahva.
Mietin kaikkia yhteisiä hetkiä, hyviä ja huonoja. Päätinkö oikein?
Olo on kituva. Mutta tiedän, tämä päättyy aikanaan. Jos olisin jäänyt vierellesi, kituminen olisi loputonta. Tiedän sen.
Ajatukseni hyppii, mietin ja muistelen niitä kauniita viestejäsi. Sinun pieniä, mutta merkittäviä rakastavia tekoja. Niitä pieniä hetkiä, kun tunsin olevani sinulle se ainoa. Niitä hetkiä, kun luulin tilanteemme etenevän, Niitä hetkiä, kun luulin meidän voittaneen esteemme. Mieleen palautuu hetkessä ne kaikki, jotka murskasi haaveeni ja luuloni. Ne tapahtumat jotka palautti minut todellisuuteen. Kaikki oli niin herkästi särkyvää.
Aika parantaa haavat, niin sen on mentävä, on pakko. Tämä on kuitenkin vielä helppoa luulisin. Pysynkö vahvana jos otatkin yhteyttä? Kerrot ikävääsi ja haluat tavata? Pystynkö olemaan vahva, ja pysyä päätöksessäni? En tiedä, rehellisesti en tiedä. Toivon kuitenkin sinun toimivan toisin. Toivon, että päästät minut vapaaksi. Ymmärrät antaa minun mennä ja olla onnellinen jonkun toisen kanssa. Et satuta etkä loukkaa enää. Kunnioitat päätöstäni. Toivon niin. Älä muserra minua enää. Pyydän.
"Vaan sinut muistan ikuisesti
muistan elokuumme sen
kun kumpikin luuli
että luontoa uhmaten toisiinsa vois kiintyä
halla ja etelätuuli
halla ja etelätuuli niin kumpikin luuli
ja kun taivaanrantaan myrsky kohoaa
minulle se aina meitä tarkoittaa
rakkautta joka laske ei luokseen asumaan
jonka kiivaus yhä hakee vertaistaan"
Huomenna on jo helpompaa, pakko olla. Olen vahva.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Rakkaus säilyy sydämessä, mielestä se ei katoa
Elää niin ettei myöhemmin kaduta elämätöntä elämää.
Olitteko ap pitkään yhdessä? Ei kannata uskoa toisen katteettomiin lupauksiin, aina uudelleen ja uudelleen...
Niin, varsinaisesti ei koskaan oltu yhdessä. Oltiin kai askelta vajaa siitä. Sitä askelta odotin häneltä kuusi vuotta.
Kaiken kaikkiaan vaikea kuvio, ihan koko komeudessaan.
Ja ei kumpikaan ei ollut varattu. Sinkkuja molemmat.
Esteet välillämme olivat kai hänelle liian korkeat. Ei minulle. Ehkä hänkin jos olisi niistä yli päässyt. Ehkä.
Niin. Voisin kuvailla itseäni hallaksi. Olen yleensä melko rauhallinen. Hän enempi etelätuuli. Iloinen ja elämää täynnä. Askel niin keveä ja lentävä, jämäkän päättäväinen. Olemme niin erilaiset. Vai samanlaiset. Mitä ne usko toivo ja rakkaus olivatkaan. Meidän tapauksessamme se olisi ollut varmaankin tuo myrsky. Lentäköön hän niin keveänä kesäisenä henkäyksenä, tuoden iloa kaikkien sydämiin ja sieluihin. Tyydyn kyllä itse hallaksi. Ottamaan hallaisia päätöksiä ja suhtautumaan niihin halla sydämellä. Jos joskus taas kosketamme toisiamme, niinkuin silloin silitit hennosti kättäni.. tyyntyköön heti myrsky, ja olkoon se ystävyys. Rakkaudellinen ystävyys. Silmäni eivät hänelle koskaan valehtele ja jätä mitään kertomatta. Pupillini imevät kaiken mitä saavat ja ne muistot talletan ikuisiksi ajoiksi muistoihini kauneimpiin. Hänelle kaikkea hyvää, iloa ja onnea toivoen.
Niistä kahdestä hän todellakin on halla. Minä etelätuuli. Tekstisi voisi olla häneltä. Muutoin, mutta hänen silmistään, en eleistä, ilmeistä saanut koskaan selkoa. Hän on vaikea, käsitellä ja tulkita. Mysteeri alusta asti. Viimeiseen tapaamiseen asti.
En kai olisi tarvinnut paljoa, että olisin jaksanut vielä odottaa. Nyt kai kaikki sanat on liian myöhäistä.
Toivoin niin kovasti, että polkumme olisi ollut sama.
Aina toiveet ei täyty. Hetki oli meille väärä. Ehkä meille ei olekaan edes tarkoitettu oikeaa hetkeä.
Jos tämä olisi minulle, sanoisin että lupaan olla ottamatta yhteyttä. Ja että kaikki menee hyvin. Se vie aikaa mutta lopulta helpottaa.
Se oli just sulle Reino Uolevi..
Niin ja että olen itsekin irrottanut itseni "hänestä" monta kertaa näiden kaikkien vuosien aikana. Käynyt läpi noita samoja asioita.. kirjoittanut vihkoja täyteen typeriä juttuja ja purkanut hiljaista huutoani jonnekin.. kiduttanut itseäni muistoilla ja palauttanut itseni pilvistä alas lukemalla tekstiviestejä uudestaan ja uudestaan..
Lopulta sitä löytää muita asioita joihin purkaa energiaa. 2008 minä aloin juoksemaan. Se oli minun keinoni silloin. Ja kirjoittaminen. Sitten alkoi löytyä uusia unelmia, joita kohti kulkea, ja elämä meni eteenpäin. Sitten tuli tämä vuosi...
Äsken ajattelin, että antaisin melkein mitä vaan, jotta voisin mennä hänen luokseen ja itkeä olkapäätä vasten. Ei pelkästään meidän välisiä tapahtumia, vaan muitakin tämän vuoden hankalia asioita.. mistä en koskaan kertonut, kun ei ollut tilaisuutta.
Mutta kyllä tämä varmasti näin nyt menee minullakin kuten aloittaja totesi.. pitää päästää toinen vapaaksi.
Oma keinoni lienee tämä kirjoittaminen.
Jotenkin vain... Tämä ei enää riittänyt minulle. Epäselvä tilanne, ilman sitoumuksia, ilman mitään pysyvää.
Tiedän, että pääsen hänestä irti. Päivät kuluvat ja olo helpottuu. Mieleen jää kauniit muistot. Vaikeaa tämä on, en sitä kiellä. Irti pääseminen, se on koettu ennenkin. Erona kuitenkin se, että hänen voin sanoa olevan elämäni rakkaus. Se suurin ja mieleenpainuvin.
Ilmeisesti aina ei riitä edes se rakkaus. Ei, vaikka mitä tekee.
Niin, ei se aina riitä.
Minä olen tullut vähän allergiseksi tälle kirjoittamiselle, en vaan pysty siihen enää.. en runoja, en mitään sellaista. Ehkä joskus pitkän ajan jälkeen, who knows.
No.. mutta, voimia nyt vaan kovasti. Ei oikein osaa muuta sanoa, enkä jaksa täälläkään roikkua nyt enempää kun väsyttää ja huomenna on menoa aikaisin aamulla. Hyvää yötä.
Kiitos sinulle!
Hyvää yötä!
Tunnen kaltaisesi ihmisen.
Sanasi tuntuvat tutulta, mutta kuinka väärässä oletkaan.
Pysähdyitkö oikeasti miettimään kuka loukkasi ketä?
Päästikö oikeasti tämän ihmisen koskaan elämääsi vai sulkeuduitko hiljaisuuteen ja puhumattomuuteen kun itse tunsit itsesi heikoksi. Välitikö oikeasti miltä siitä toisesta sillon tuntui?
On helpompi paeta, helpompi olla kohtaamatta ja puhumatta.
En tuomitse sinua, se on sinun keinottomuuttasi, joka kumpuaa jostain, mistä en tiedä. Ehkä sinulla huomenna on oikeasti helpompaa, ainakin toivon niin
Voin rehellisesti sanoa, päästin. Siksi kai petyinkin niin kovasti. Hän pääsi syvälle ihoni alle, suoraan sieluuni. Siksi kai kaikki sattuu niin paljon.
Kerroin hänelle tunteista, Yritin kysyä, keskustella. Kerroin hänelle ajatuksistani, suruista, murheista. Yritin kysyä hänen ajatuksistaan. Kysyessäni, kertoessani omistani. Lopputulos aina sama. Hän katosi. En saanut koskaan selkeää vastausta.
Yritykseni jäivät turhiksi. Kysymykset, ajatukset, tunteet.. Ne hukkuivat tyhjyyteen.
En voi sanoa pakenevani, voin sanoa luovuttavani. Ei kai se ole sen parempi.
Olen menettänyt uskoni ja toivoni meihin. Kuusi vuotta, odottaen. Olisiko seitsemäs vuosi erilainen?
Koen antaneeni kaikki mitä voin. Enempää ei ole, takki on tyhjä.
Lainasit laulun sanoja. Itse voisin tehdä samoin.
Hän ei kyennyt koskaan kertomaan sanoja itse, mutta "Sinä ansaitset kultaa " olisi voinut kuulua hänenkin ajatuksistaan. Oikeassa elämässä en häneltä anteeksipyyntöä kuullut
Moni laulu kuvas tilannettamme. Halla ja etelätuuli parhaiten.
Tiedön varmaksi, tulee vielä monta päivää, monta kertaa. Jolloin kysyn itseltäni teinkö oikein, kadunko päätöstäni. Aika näyttää.
Alusta asti esteet kohdallamme oli hönelle liian suuria. Sen hän joskus kertoi. Tiedän, että myös hän yritti parhaansa. Joskus ne esteet vain ovat liian suuria.
Jos olen realistinen, vaikka kuinka toivoin, ettö viettäisimme loppuelämämme yhdessä.. Ummistaessani silmäni, en nähnyt meitä yhdessä.
Tuhoon tuomittu jo alkaessaan. Uskon hönen rakavan myös minua, omalla tavallaan, niin paljon kuin hän pystyy.
Niin kuin minä häntä... Koko sydämmestäni. "When relationship can't move forwards, it withers. And all we are is dust in the wind"
Mainitsemasi laulu. Voisi olla kuin häneltä. Tiedän sydämmessään hän on pahoillaan.
Muistakaa ihmiset aina että sanat, viestit, kehut, rakkaudentunnustukset yms. eivät merkitse mitään. Vain teot. Kun minä tajusin sen, oli helppo irrottaa ote. Teot kertoivat etten ollut hänelle yhtään mitään. Voimia ap:lle.
Tää on tärkeä asia. Jos ei ole toiselle koskaan minkään tekojen tai rohkeuden arvoinen, kauniilta sanoiltakin putoaa pohja. Loppujen lopuksi sitä haluaa tuntea, että merkkaa toiselle niin paljon että toinen on valmis siirtämään vaikka vuoria...
Itseään on rakastettava ja kunnioitettava niin paljon ettei jää sellaiseen mikä satuttaa.
Näinhän se menee. Pelkät sanat eivät riitä loputtomiin. Olivat ne kuinka kauniita tahansa. Itse olen muutenkin aina uskonut enemmän tekoihin, ne kertovat totuuden.
Vaikea uskoa toisella olevan ikävä hänen kadotessaan kuukausiksi.
Ei lohduta kauniit sanat jos toista ei nää.
Itse siihen väsyin ja kyllästyin. Oli niin vähän tekoja, puhetta enemmän. En väitä etteikö hänen pienet tekonsa olleet kauniita ja niistä tuli hyvä olla. Mutta niiden pienien tekojen jäädessä pois. Olla näkemättä toista kuukausiin. Toivottaa Kauniita unia toiselle. Jääden ilman vastausta. En vain kyennyt enää.
Tiedän jossain on joku joka tulee rakastamaan minua, hän on arvoiseni. Hän ei katoa, ei hylkää. Hän tukee ja lohduttaa. Eikä sanoja silloin tarvita.
Onko puhelu vai tekstiviesti isompi teko, vai ovatko ne tekoja? Ap sanoo,
ettei nähnyt kuukausiin, ja hyvän yön toivotuksiin ei tullut vastausta?
Erikoista. Täälläkö se vastaus olisi pitänyt tulla anonyymille? No asiahan
ei minulle kuulu. Aika ristiriitaista, mut ei kai näin aamupäivällä voi
johdonmukaisuutta vaatiakaan.
Tuon pettymyksen ymmärtää, jos oikeassa elämässä ja toiselle henkilökohtaisesti esitetyssä hyvänyöntoivotuksessa on jäänyt ilman vastausta tai toinen on vaan hävinnyt kuukausiksi. Mutta tällä palstalla ei mielestäni kellään ole velvollisuutta päivystää 24/7. Sitäpaitsi se että kommunikointi jätetään anonyymipalstan varaan on vähän loukkaavaa.