Koulu voi olla melkoista rääkkiä pienille ihmisille, varsinkin jos vaaditaan sellaista mihin lapsella ei kerrassaan ole lahjoja. Lapsi on melko puolustuskyvytön isoja opettajia ja isompia lapsia vastaan, eivätkä lapsen sanalliset valmiudet riitä vielä puolustamaan itseään.
Vielä vanhempieni kuounkäynnin aikana vaadittiin vammaisiakin lapsia hiihtämään ja tekemään koululiikunnassa sen minkä muutkin tekivät. Sotien aikaan monista lapsista tuli ravitsemuksillisista puutteista nivelvikaisia, mutta liikuntatunneilla eivät sikäläiset stalinistiset opettajat vammautuneita armahtaneet.
Kävin itse koulua 70-luvulla. Aikuisena minulla on todettu pehmytosareuma, ja yksi kuntohoitaja sanoi liikuntatuntieni vaikeuksiin, että varmasti minulla oli reuma jo silloin. Jaloillani ei vain päässyt juoksuun. Ilmoittauduin hiihtokilpailuun, koska opettajamme sanoi että liikunnannumero siitä paranee tai ainakin vahvistuu. Sain hävetä kun monen monet alempiluokkalaiset hiihtivät ohitseni, olin neljännellä tai viidennellä luokalla ja järjestys lähti ylemmistä luokista, kaaduinkin jossain ylämäessä ja opettajien hihittäessä saavuin maaliin tokaluokkalaisten joukossa.
Tyhmimpiä olivat koripalloviestit. Minulla on lisäksi näkövika ja taittovirhe, ja siksi tähtäykset onnistuivat minulta todella huonosti. Kun poikien liikuntaryhmä oli jaettu neljään koripalloviestijoukkueeseen, oli varmaakin varmempaa että minun joukkue häviäisi. Yritin palloa koriin kun kaikki joukkueet olivat jo valmiita. Kuudennen luokan jälkeen tällaisen viestin jälkeen menin kotonani metsään murehtimaan, mutta yläasteella olin jo niin kovettunut, että iloisena vain yritin ja yritin, kaikki odottivat paikoillaan ja jollain kahdennennellakymmenennellä heitolla sain pallon koriin, ja sen jälkeen vielä viimeinen joukkueessamme suoritti tehtävänsä.
Kaikki nämä on kärsitty, ja aikuisena minua ei saada urheilemaan, vaikka lääkärit ja sairaanhoitajat sitä suosittelisivat. Liikun kyllä hyötyliikuntaa sen verran, kun elämäni asiat vaativat, mm. hoidan kasvimaata ym.ym.
Mutta säälittää monet monet koululaiset, joiden erityisongelmiin ei opettajilla suurten ryhmien paineessa riitä mielenkiinto. Mutta opettajille voisi sanoa, että onhan armahduskin olemassa asioissa, jotka ovat joillekin koululaisille ylivoimaisia.
Vielä vanhempieni kuounkäynnin aikana vaadittiin vammaisiakin lapsia hiihtämään ja tekemään koululiikunnassa sen minkä muutkin tekivät. Sotien aikaan monista lapsista tuli ravitsemuksillisista puutteista nivelvikaisia, mutta liikuntatunneilla eivät sikäläiset stalinistiset opettajat vammautuneita armahtaneet.
Kävin itse koulua 70-luvulla. Aikuisena minulla on todettu pehmytosareuma, ja yksi kuntohoitaja sanoi liikuntatuntieni vaikeuksiin, että varmasti minulla oli reuma jo silloin. Jaloillani ei vain päässyt juoksuun. Ilmoittauduin hiihtokilpailuun, koska opettajamme sanoi että liikunnannumero siitä paranee tai ainakin vahvistuu. Sain hävetä kun monen monet alempiluokkalaiset hiihtivät ohitseni, olin neljännellä tai viidennellä luokalla ja järjestys lähti ylemmistä luokista, kaaduinkin jossain ylämäessä ja opettajien hihittäessä saavuin maaliin tokaluokkalaisten joukossa.
Tyhmimpiä olivat koripalloviestit. Minulla on lisäksi näkövika ja taittovirhe, ja siksi tähtäykset onnistuivat minulta todella huonosti. Kun poikien liikuntaryhmä oli jaettu neljään koripalloviestijoukkueeseen, oli varmaakin varmempaa että minun joukkue häviäisi. Yritin palloa koriin kun kaikki joukkueet olivat jo valmiita. Kuudennen luokan jälkeen tällaisen viestin jälkeen menin kotonani metsään murehtimaan, mutta yläasteella olin jo niin kovettunut, että iloisena vain yritin ja yritin, kaikki odottivat paikoillaan ja jollain kahdennennellakymmenennellä heitolla sain pallon koriin, ja sen jälkeen vielä viimeinen joukkueessamme suoritti tehtävänsä.
Kaikki nämä on kärsitty, ja aikuisena minua ei saada urheilemaan, vaikka lääkärit ja sairaanhoitajat sitä suosittelisivat. Liikun kyllä hyötyliikuntaa sen verran, kun elämäni asiat vaativat, mm. hoidan kasvimaata ym.ym.
Mutta säälittää monet monet koululaiset, joiden erityisongelmiin ei opettajilla suurten ryhmien paineessa riitä mielenkiinto. Mutta opettajille voisi sanoa, että onhan armahduskin olemassa asioissa, jotka ovat joillekin koululaisille ylivoimaisia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.