On tää nii uuvuttavaa. Elämä potkii päähän ja olis niin kiva vapaalla vähän kuunnella rytmikästä musiikkia johon olen mieltynyt. Erityisesti jazz, proge, reggae ja monet muut, joissa on jollain tavoin mielenkiintoisia rytmejä, vetoavat. Ja näitä pitäisi kuunnella salassa. Olisi niin kivaa laittaa välillä omistamani stereot hyötykäyttöön, mutta kun niillä voin kuunnella vain virsiä ja siioninlauluja. Monet klassisetkin kappaleet aiheuttavat kanssa-asujissani pahennusta, kun on välillä niin kauheen matalia ääniä. Sinänsä huvittavaa, että matalia ääniä nimenomaan kauhistellaan, kun myös rauhanyhdistyksellä käytetyistä uruistakin lähtee varsin matalataajuuksisia ääniä etenkin, jos soittaja hallitsee jalkion. useimmat hallitsevat.
Kuulin erään hyvin tiukan emännän toteavan, että jalkiot ovat käytännössä turhia siionimme uruissa. Siksi, koska uskovainen nyt vain ei tarvitse matalia ääniä, jotka tuntuvat "lihassa".
Vaikka seuroissa uruissa onkin myös niitä matalia ääniä, ne eivät tuota mulle sitä nautintoa, mitä matalilta ääniltä kaipaan. Monissa klassisissa ja eritoten rytmimusiikissa matalilla äänillä ilotellaan. Rytmi saattaa vaihdella ja olen huomannut sen, että musiikki, jonka saa tuntea myös kehollaan, virvoittaa mieltä. Ihmetyttää se, miksi tästä ilosta on tehty kiellettyä!
Uskon hyvin pitkälle, kuten vl:t, mutta musiikkimakuni erottaa minut heistä. Olen siis tekolessu musiikkimakuni vuoksi. En ole aidosti Jumalan valtakunnan jäsen, vaan tekosellainen, jos nyt Jumalan valtakunta käsittää vanhoillislestadiolaisuuden keskellä olevan ns. elävän uskon.
Nyt olis kiva laittaa biittiä kehiin, mutta ihana uskovainen kämppäkaverini tossa siemailee kahvia.... Meillä on molemmilla vapaapäivä. Hän kuuntelee kännykällään diskanttivoittoisia siioninlauluja.... Ahdistaa!
Muuttaisisin ehdottomasti omilleni, jos vain olisi varaa. Kuulokkeita taas en tässä viitsi korvilleni asettaa, sillä olen niiden vuoksi muutamaan otteeseen joutunut puhutteluun....
Kuulin erään hyvin tiukan emännän toteavan, että jalkiot ovat käytännössä turhia siionimme uruissa. Siksi, koska uskovainen nyt vain ei tarvitse matalia ääniä, jotka tuntuvat "lihassa".
Vaikka seuroissa uruissa onkin myös niitä matalia ääniä, ne eivät tuota mulle sitä nautintoa, mitä matalilta ääniltä kaipaan. Monissa klassisissa ja eritoten rytmimusiikissa matalilla äänillä ilotellaan. Rytmi saattaa vaihdella ja olen huomannut sen, että musiikki, jonka saa tuntea myös kehollaan, virvoittaa mieltä. Ihmetyttää se, miksi tästä ilosta on tehty kiellettyä!
Uskon hyvin pitkälle, kuten vl:t, mutta musiikkimakuni erottaa minut heistä. Olen siis tekolessu musiikkimakuni vuoksi. En ole aidosti Jumalan valtakunnan jäsen, vaan tekosellainen, jos nyt Jumalan valtakunta käsittää vanhoillislestadiolaisuuden keskellä olevan ns. elävän uskon.
Nyt olis kiva laittaa biittiä kehiin, mutta ihana uskovainen kämppäkaverini tossa siemailee kahvia.... Meillä on molemmilla vapaapäivä. Hän kuuntelee kännykällään diskanttivoittoisia siioninlauluja.... Ahdistaa!
Muuttaisisin ehdottomasti omilleni, jos vain olisi varaa. Kuulokkeita taas en tässä viitsi korvilleni asettaa, sillä olen niiden vuoksi muutamaan otteeseen joutunut puhutteluun....
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lopeta joutava tekopyhyys. Et sinä helvettiin musiikkimaullasi joudu!
Kovin huonosti kehitelty satu.
Outoa juttua... Musiikkiko kiellettyä? Voi se olla tottakin.
Mun lapsuudessa naapurustossa oli todella paljon lestadiolaisia perheitä. Osa lapsista oli ihan kivoja mutta muistan kuinka ilkeitä, julmia ja kovia koulukiusaajia iso osa oli.
Lapsia oli monella perheellä yli 15, eikä vanhemmat juuri pienimpien perään kattonu. Ne oli muutamaa vuotta vanhempien sisarusten vastuulla...
Pahiten mieleeni on syöpynyt tilanne jossa lestadiolainen pikkupoika kuoli ja vanhemmat soittelivat sukulaisilleen "Ilouutisia! Hannes (nimi muutettu) on päässy taivaan kotiin!" Minä itsekin pienenä ihmisenä olin tästä hyvin järkyttynyt.. enkä ymmärrä sitä vielä aikuisenakaan.
Olisiko kadotus ollut parempi kohtalo?
Kaikkien perheiden pieninä kuolleet lapset pääsevät Taivaaseen. Toki toivoisin, että kaikki ihmiset kääntyisivät ja pääsisivät lasten lailla Jumalan lapsen osaan.
Millainen rakkaus perheessä on, kun pienokaisen kuolemasta soitellaan ilouutisena?
Onko lähimmäisen rakkaus silloin kohdallaan? Iloitaanko, että nyt on yksi suu vähemmän ruokittavana?
Toki on oikein nähdä se positiivinenkin puoli.