Hei.
Olen 13 vuotias tyttö etelä-suomesta. Olen täysin tyytymätön itseeni. En pidä itsestäni lainkaan, itsetuntoni on nollassa. Ystävät, niitä on, mutta se ei kohenna oloani juurikaan. Ainoa mikä voisi auttaa... Noh, perhe.
Tietysti asun perheessä! 4 siskoa, kissa ja koira. Vanhemmat yhdessä, kaikkihan on oikein hyvin. Eikö tämä sille kuulostakkin? Oikeastaan, ettehän te vielä tiedä kun keitä perheeseemme kuuluu. Olemme mielestäni melko varakkaita, iso talo jne.. No nythän on kaikki hyvin? Ei, ei ole. En halua olla kolmen siskoni kanssa. He vievät kaiken huomioni, haluan jutella vanhemmilleni. Ainoa jolloin "juttelen" heille, on se hetki kun riitelen heidän kanssa. En jaksa tätä enään. Haluan, että äiti kysyy minulta joka päivä, miten koulussa meni. Vastaan välinpitämättömänä:" hyvin" Jos vastisin jotenkin muuten, sanoisin että ei mennyt hyvin, en olisi heidän silmissään vahva. Sitä en olekkaan, mutta haluan että he tuntevat minut niin, haluan että he saavat olla jostain ylpeitä minussa, vahvuudestani.
Silloin äiti tulisi huoneeseeni ja kysyisi oven suljettuaan:" Eikun ihan oikeasti?" Ai että se olisi kultaa korvilleni. Saisin vihdoin kertoa hänelle kaiken, kuinka puolet luokasta pilkkaa minua.. Hän halaisi, ja lohduttaisi. Haluan puhua- jollekin. Tarvitsen hyväksyvää puheseuraa. Kukaan ei tunnu hyväksyvän minua. Kerran yritin ystävillekkin sanoa tilantreestani, mutta kukaan ei jaksanut välittää.
Tuntuu että olisin yksin kylmässä maailmassa. Minulla on vain itseni, eikä sekään ole minä. Haluan olla joku muu.
Pointti tässä oli se, että kysykää lapsienne kuulumisia. En halua että he tuntevat samoin kuin minä. Lapsi vanhempi suhteet ovat kuin radio; Singnaali pettää joskus, pitkäksikin aikaa. Omalla pienellä toiminnolla sen voi kuitenkin saada takaisin. Vertailukuva ei ollut kovin hyvä. Haluan kuitenkin silläkin kertoa, että jos ette vain jaksa välittää, koska nuorenne/lapsenne kiukuttelee/mököttää, niin se on ihan oma syynne. Olette kasvattanut lapsenne huonosti :) Voitte kuitenkin korjata vielä sen. Osoittakaa se, että oikeaste välitätte siitä.
Kiitos, pitäkää huolta hänestä
Olen 13 vuotias tyttö etelä-suomesta. Olen täysin tyytymätön itseeni. En pidä itsestäni lainkaan, itsetuntoni on nollassa. Ystävät, niitä on, mutta se ei kohenna oloani juurikaan. Ainoa mikä voisi auttaa... Noh, perhe.
Tietysti asun perheessä! 4 siskoa, kissa ja koira. Vanhemmat yhdessä, kaikkihan on oikein hyvin. Eikö tämä sille kuulostakkin? Oikeastaan, ettehän te vielä tiedä kun keitä perheeseemme kuuluu. Olemme mielestäni melko varakkaita, iso talo jne.. No nythän on kaikki hyvin? Ei, ei ole. En halua olla kolmen siskoni kanssa. He vievät kaiken huomioni, haluan jutella vanhemmilleni. Ainoa jolloin "juttelen" heille, on se hetki kun riitelen heidän kanssa. En jaksa tätä enään. Haluan, että äiti kysyy minulta joka päivä, miten koulussa meni. Vastaan välinpitämättömänä:" hyvin" Jos vastisin jotenkin muuten, sanoisin että ei mennyt hyvin, en olisi heidän silmissään vahva. Sitä en olekkaan, mutta haluan että he tuntevat minut niin, haluan että he saavat olla jostain ylpeitä minussa, vahvuudestani.
Silloin äiti tulisi huoneeseeni ja kysyisi oven suljettuaan:" Eikun ihan oikeasti?" Ai että se olisi kultaa korvilleni. Saisin vihdoin kertoa hänelle kaiken, kuinka puolet luokasta pilkkaa minua.. Hän halaisi, ja lohduttaisi. Haluan puhua- jollekin. Tarvitsen hyväksyvää puheseuraa. Kukaan ei tunnu hyväksyvän minua. Kerran yritin ystävillekkin sanoa tilantreestani, mutta kukaan ei jaksanut välittää.
Tuntuu että olisin yksin kylmässä maailmassa. Minulla on vain itseni, eikä sekään ole minä. Haluan olla joku muu.
Pointti tässä oli se, että kysykää lapsienne kuulumisia. En halua että he tuntevat samoin kuin minä. Lapsi vanhempi suhteet ovat kuin radio; Singnaali pettää joskus, pitkäksikin aikaa. Omalla pienellä toiminnolla sen voi kuitenkin saada takaisin. Vertailukuva ei ollut kovin hyvä. Haluan kuitenkin silläkin kertoa, että jos ette vain jaksa välittää, koska nuorenne/lapsenne kiukuttelee/mököttää, niin se on ihan oma syynne. Olette kasvattanut lapsenne huonosti :) Voitte kuitenkin korjata vielä sen. Osoittakaa se, että oikeaste välitätte siitä.
Kiitos, pitäkää huolta hänestä
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei 13-vuotias!
Minä olen jo paljon vanhempi, mutta ihan samalta minustakin silloin joskus tuntui. Yksin, se oli avainsana. Vanhempiani en minäkään halunnut huolestuttaa vastaamalla väärin. Ystäviä oli, mutta jotenkin koin senkin pinnalliseksi. Kerran kirjoitin runon siitä, miltä tuntui. Luin sen äidilleni, joka kauhistuen kysyi, että tuntuuko susta tolta. En uskaltanut myöntää, vedin pakit. No aika kului, minä kasvoin ja vanhenin. Ihmiset ovat tietysti erilaisia, toiset ovat yksinäisempiä kuin toiset. Tai sitten toiset myöntävät sen itselleen, toiset peittävät ties mihin. Sinä olet fiksusti osannut analysoida tuntemuksiasi - ja usko pois, pitemmän päälle se auttaa, sinä opit tuntemaan itsesi ja tiedät, mitä haluat ja mikä sinulle on hyväksi. Ja tuo tyytymättömyys itseei: ikävä sano, mutta se kuuluu ikään. Menee kyllä ohi. Jonain päivänä huomaat, että olet ihan OK! Voi hyvin, tyttökulta!