Miltä se tuntuu...

Tuolta minusta tuntuu... raastavaa kun hän (mies) on toisen oma.

Lahja vai taakka, niin miten sen ottaa. Ristiriitaista. Järkyttävin ajatus on se, että se toinen olisi joutunut ottamaan vastaan ne omat, hänestä riippumattomat murheet. Tai sen yhteisen kaipauksen yhteenliittymisen jossain tuolla taivaankannella palaten tuska tuplattuna meihin takaisin.

Ja todellakin, välillä sanoinkuvaamaton riemu, kiitollisuus ja tietoisuus joka pyörii kuin hyrrä ympäri kehoa. Tietoisuus ikävä kyllä kumoutuu aamun valjetessa ja uusi päivä järkeistämisineen alkaa. Vaikka on kokenut sellaista mitä ei voi järjellä selittää.

Tilanteet kuitenkin muuttuvat ja elävät, kuka sitä liekistään voi tietää haluaako hän pitää toivoa ja valoa yllä. Tukahduttaminen ois ymmärrettävää, koska odottaminen on pakahduttavaa. Minä yritin kerran "mennä pois", mutta en tai ehkä emme siinä onnistuneet. Sen jälkeen en ole tosissani edes yrittänyt, mitä nyt kävi mielessä yksi hiljattain ollut päivämäärä deadlinena. Päivämäärä ois ollut symboolinen sille kirotulle päivälle kun meidät revittiin erilleen ja jonka jälkeen kaikki jäi seilaamaan arvailujen varaan.

Kiitos aloittajalle linkistä, se pisti miettimään asioita ja siitä johtui sekava vuodatus johon sain vain osan purettua. Päällimmäisenä on kuitenkin kysymys miksi-jos kerran ei sitten kuitenkaan. Ehkä vielä kuitenkin joskus, tuskin muuten tuhlaisin energiaa edes tämän tekstin verran jos en jaksaisi vielä toivoa. Olen kuullut, että tällaiset kokemukset tuovat lähemmäs jumalaa. Hmm, oisin voinut pysytellä etäisempänäkin "yläkerran" väen kanssa, mutta hänet pitää tietenkin läheisempänä. Eli en koskaan tule katumaan sitä hetkeä kun uskalsim upota hänen silmiinsä.

Kiitos linkin aloittajalle ja "Tähti Putosi" kirjoittajalle. Nämä viime aikojen tapahtumat meinasivat jo mykistää mieleni. Puhuttelin itseäni, että pidä ulkoinen itsesi ennallaan, kyllä kaikki selkenee, älä panikoi. Vuoropuhelua oman itsensä kanssa. Ei ole ketään kenelle näistä asioista uskoutua. Paitsi hän. Niin kai on tarkoitettukin. Silti minulla oli varmuus, vahva tunne siitä, että olemme jakamassa näitä asioita yhdessä tahoillamme, hänen kanssaan. Tällä hetkellä koen jollain tapaa suunnatonta helpotusta, iän ikuisen ikävän raukeamista. Tuntuu, että nyt
se kohtaamisen taso on saavutettu.

Minäkin lähdin pois. Vaikka sydämessäni tiesin, että juuri sitä vähiten halusin.
Sain kuitenkin pienen mahdollisuuden kuulua hänen elämään. Oliko syy se, että asiani "yläkerran" väen kanssa ovat sopivvasti kohdillaan vai hänen, joka halusi pitää minut lähellään.

Se valo on hänessä ja minussa.