Empä tiedä mistä aloittaisin. Minua vaivaa erittäin paljon tunne siitä, että en kuulu mihinkään, olen ulkopuolinen, tunnen olevani erilainen kuin muut, kukaan ei jaksa seuraani (siis tunnen niin), en ole mielenkiintoinen, en ole sosiaalisesti lahjakas, sulpiikki tai "wild & free" tyylinen persoona joka vetäisi ihmisiä puoleensa.
Olen oikeastaan kiltti, hyväsydäminen, hyvä kuuntelemaan, otan muut huomioon, hyväkäytöksinen, tunnollinen, murehtija, perfektionisti yms. En puhu kovinkaan paljon ylimääräistä, mutta en ole ujokaan. Kuuntelen muita mielelläni ja tutkin ympäristöä. Olen oikeastaan introvertti. En tykkää yht'äkkisistä muutoksista tai extemporee menoista. Haluan tietää kaiken hyvin etukäteen, mihinkään ei voi lähteä vaan yhtäkkiä fiilispohjalta. Olen myös erittäin tarkka ulkonäöstäni (ei, en ole mikään fitnespimu) olen siis vain tarkka ulkoisesta olemuksestani. En mielelläni lähde tukka sotkussa ja ilman meikkiä yhtään minnekään ja hätäännyn jos tuleekin jokin äkkilähtö jonnekin, eikä ehdi tehdä kaikkea että ulkoinen olemus olisi "täydellinen" (kelpaa omalle itselle). Mietin todella paljon, (pääni puhki) mitä muut minusta ajattelevat, mietin miten minun tulisi käyttäytyä niin että kelpaan muille. Oikeastaan yritän tehdä kaikkeni, mutta silti en tunne kelpaavani.
Liian tarkka ulkonäön puunaaminen taas saa ihmiset ajattelemaan, että olen peiliin tuijottava itsekeskeinen nainen. On myös kuvailtu kylmäksi, vihaiseksi, ujoksi, tuppisuuksi....
Olen työssä, missä pitää olla äänessä kokoajan ja puhua. Työssä tarvitaan sosiaalisia taitoja. Jostain syystä työssä tuo sosiaalinen puoli onnistuu, enkä hirveästi murehdi yllämainittuja asioita. Otan töissä jonkun ihme roolin ilmeisesti? Mutta sitten kun on jotain suunnittelu iltoja, virkistysiltoja, niin tuntuu taas että olen ihan hukassa. Heti kun pitäisi jutella jotain oikeasti, kertoa itsestään, jutella. En keksi itsestäni edes mitään kerrottavaa.
En vaan tunne kuuluvani yhtään mihinkään ... Muutenkin tuntuu, että näen tämän maailman ihan eri silmin. Maailma tuntuu olevan nykyään jotain ihmeen pintaliitoa kokoajan. Itse taas pohdin vaikeitakin asioita (isäni kuolemaa, josta on vuosi), kirjoittelen runoja, etsin pieniä kauniita asioita, katson elokuvia, valokuvaan. Tuntuu, että surut ja murheet ovat heikkous. Pitää näytellä kylmää ja vahvaa. Tehdä töitä tukka putkella, unohtaa oma aika, unohtaa omat läheiset. Olla oravanpyörässä ja väsynyt. Itse en jaksa töiden jälkeen mitään, ja viikonloput menevät nukkuen/makoillen. Joka päivä pohdin, että mitä varten täällä eletään, pohdin elämän tarkoitusta. Haluisin paeta johonkin uneen tätä kaikkea.
Rakkaudessa taas minulla asiat sujuvat, ja minulla on ollut monta vuotta hyvä poikaystävä/mies. Voin olla oma itseni, eikä tarvitse näytellä. Ystäviä minulla ei kuitenkaan ole, eikä hyviä kavereitakaan. Vain hyvänpäivän tuttuja. En oikeastaan ikinä tapaa ketään, käy kahvilla, kutsu kylään.
Joskus nuorempana monta vuotta sitten ravasin baareissa alvariinsa, hommasin itselleni ikävyyksiä, olin humalassa, kaverit oli humalassa, ketään en tuntenut oikeasti, ainoastaan humalassa näin ihmisiä ja olin "sosiaalinen" ja "mielenkiintoinen". Selvinpäin sitten erakoiduin omiin oloihini, minua pyydettiin ainoastaan ryyppäämään. Söin myös masennuslääkkeitä. Nykyään en jaksa enää edes juoda, saati ravata kapakoissa. Sehän on tietysti "outoa" nykymaailmassa. ¨
Sen verran vielä sanoisin, että olin koko lapsuuteni koulukiusattu ja rumaksi haukuttu. Kukaan ei jaksanut/halunnut olla ystäväni ja jos joskus oli, minua "puukotettiin selkään" (lapset osaa olla ilkeitä!) tai sitten itse ahdistuin jos joku kävi liian takertuvaksi. En siis myöskään päästänyt lähelleni helposti ketään.
Olen oikeastaan kiltti, hyväsydäminen, hyvä kuuntelemaan, otan muut huomioon, hyväkäytöksinen, tunnollinen, murehtija, perfektionisti yms. En puhu kovinkaan paljon ylimääräistä, mutta en ole ujokaan. Kuuntelen muita mielelläni ja tutkin ympäristöä. Olen oikeastaan introvertti. En tykkää yht'äkkisistä muutoksista tai extemporee menoista. Haluan tietää kaiken hyvin etukäteen, mihinkään ei voi lähteä vaan yhtäkkiä fiilispohjalta. Olen myös erittäin tarkka ulkonäöstäni (ei, en ole mikään fitnespimu) olen siis vain tarkka ulkoisesta olemuksestani. En mielelläni lähde tukka sotkussa ja ilman meikkiä yhtään minnekään ja hätäännyn jos tuleekin jokin äkkilähtö jonnekin, eikä ehdi tehdä kaikkea että ulkoinen olemus olisi "täydellinen" (kelpaa omalle itselle). Mietin todella paljon, (pääni puhki) mitä muut minusta ajattelevat, mietin miten minun tulisi käyttäytyä niin että kelpaan muille. Oikeastaan yritän tehdä kaikkeni, mutta silti en tunne kelpaavani.
Liian tarkka ulkonäön puunaaminen taas saa ihmiset ajattelemaan, että olen peiliin tuijottava itsekeskeinen nainen. On myös kuvailtu kylmäksi, vihaiseksi, ujoksi, tuppisuuksi....
Olen työssä, missä pitää olla äänessä kokoajan ja puhua. Työssä tarvitaan sosiaalisia taitoja. Jostain syystä työssä tuo sosiaalinen puoli onnistuu, enkä hirveästi murehdi yllämainittuja asioita. Otan töissä jonkun ihme roolin ilmeisesti? Mutta sitten kun on jotain suunnittelu iltoja, virkistysiltoja, niin tuntuu taas että olen ihan hukassa. Heti kun pitäisi jutella jotain oikeasti, kertoa itsestään, jutella. En keksi itsestäni edes mitään kerrottavaa.
En vaan tunne kuuluvani yhtään mihinkään ... Muutenkin tuntuu, että näen tämän maailman ihan eri silmin. Maailma tuntuu olevan nykyään jotain ihmeen pintaliitoa kokoajan. Itse taas pohdin vaikeitakin asioita (isäni kuolemaa, josta on vuosi), kirjoittelen runoja, etsin pieniä kauniita asioita, katson elokuvia, valokuvaan. Tuntuu, että surut ja murheet ovat heikkous. Pitää näytellä kylmää ja vahvaa. Tehdä töitä tukka putkella, unohtaa oma aika, unohtaa omat läheiset. Olla oravanpyörässä ja väsynyt. Itse en jaksa töiden jälkeen mitään, ja viikonloput menevät nukkuen/makoillen. Joka päivä pohdin, että mitä varten täällä eletään, pohdin elämän tarkoitusta. Haluisin paeta johonkin uneen tätä kaikkea.
Rakkaudessa taas minulla asiat sujuvat, ja minulla on ollut monta vuotta hyvä poikaystävä/mies. Voin olla oma itseni, eikä tarvitse näytellä. Ystäviä minulla ei kuitenkaan ole, eikä hyviä kavereitakaan. Vain hyvänpäivän tuttuja. En oikeastaan ikinä tapaa ketään, käy kahvilla, kutsu kylään.
Joskus nuorempana monta vuotta sitten ravasin baareissa alvariinsa, hommasin itselleni ikävyyksiä, olin humalassa, kaverit oli humalassa, ketään en tuntenut oikeasti, ainoastaan humalassa näin ihmisiä ja olin "sosiaalinen" ja "mielenkiintoinen". Selvinpäin sitten erakoiduin omiin oloihini, minua pyydettiin ainoastaan ryyppäämään. Söin myös masennuslääkkeitä. Nykyään en jaksa enää edes juoda, saati ravata kapakoissa. Sehän on tietysti "outoa" nykymaailmassa. ¨
Sen verran vielä sanoisin, että olin koko lapsuuteni koulukiusattu ja rumaksi haukuttu. Kukaan ei jaksanut/halunnut olla ystäväni ja jos joskus oli, minua "puukotettiin selkään" (lapset osaa olla ilkeitä!) tai sitten itse ahdistuin jos joku kävi liian takertuvaksi. En siis myöskään päästänyt lähelleni helposti ketään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sulla on sentään poikaystävä joten tilanne ei ole paha, itse olisin onnesta sekaisin jos mulla olisi tyttöystävä. Jostain syystä en tietyllä tapaa edes kaipaa kavereita vaan pelkästään haluaisin tyttöystävän joka olisi samalla se paras kaveri myös..
kuulostaa että sinulla on existentiaalinen kriisi ja lapsuudesta jääneitä käyttäytymis tapoja jonka takia haet hyväksyntää muilta ihmisiltä.
sinun täytyy kelvata ensin itsellesi ennekuin pystyt päästämään muita lähellesi.
oletko miettinyt että meet jutteleen jollekkin psykologille huolistasi? luulen että isäsi kuolema on nostattanut myös paljon näitä ajatuksia esille sinussa.
Oon myös aika samanlainen introvertti. Osittain. Mulla taas tuo ulkonäköjuttu on kääntynyt lähes päinvastoin. Pidän kyllä hygieniasta hyvää huolta jne. Mua on myös haukuttu rumaksi ja läskiksi yläasteella. Se ei kuitenkaan ollut sellasta kovin pitkäaikaista. Lihava en ole koskaan ollut. Voisin panostaa enemmänkin ulkonäköön, mutta tällä herkellä tuntuu siltä että ihan sama. Ei mulla oo tavallaan ketään kenen takia näyttää kauniilta. Ei mitään sosiaalista ympäristöä.
Mullakin on tavallaan mennyt luottamus ihmisiin sillä tavalla että osaan kyllä jutella... muuten paitsi en mistään henkilökohtasesta. Se on esteenä tavallaan; muihin ihmisiin on vaikea tutustua. Alkaa ahdistaa kun joku vaikka alkaa kysymään mun vapaa-ajan tekemisistä. En ihan tajuu itekkään mikä siinä on nii vaikeeta.
Ei se oo mitenkään epänormaalia nykypäivänä jos ei ravaa baareissa. Toiset käy usein tai joskus, toiset ei. Niin mun mielestä..
Sanoisin vaan että oo onnellinen että sulla on hyvä mies ja myös niistä kaikista kivoista asioista mitä sulla on elämässä. :) Nykyään ehkä ylikorostuu tuo, että ihmisellä pitäisi olla joku laaja sosiaalinen verkosto. Facebook ym. tuovat ehkä valheellisen kuvan ja tulee sellainen olo, että kaikilla muilla on aina menoja kavereiden kanssa. Ehkä... :)
Oon aika monesa asiassa samanlainen. Oon itsekin tosi tarkka ulkonäöstä ja meikit ja tukka pitää olla hyvin. Mullakin on hyvä mies. Ihmisten keskellä tunnen itseni kuitenkin tosi omituiseksi. Enkä tiedä miksi.
Mukava kuulla, että on muitakin. Itse olen todella onnellinen hyvästä miehestäni, mutta kun mies on esim. omissa reissuissaan tunnen itseni todella "luuseriksi". Mies ei siis ole mikään kapakoissa ravaava yltiösosiaalinen bilehirmu, tykkää hänkin useimmiten vaan löhötä kotona. Mutta hänellä taas on taitoja ystävystyä ihmisiin ja hänellä on ollut laaja ystäväpiiri, omat harrastukset jne. Ei nykyään niin iso ystäväpiiri, mitä joskus, mutta ystäviä kuitenkin.
Olen myös yrittänyt ystävystyä hänen ystäviensä naikkosiin, mutta tunnen olevani heidänkin kanssaan ihan eri aaltopituudella. Varmaan ulkoiselta olemukselta näytetään samanhenkisiltä, mutta tunnen aina olevani ihan erilainen ja "outo".
En tiedä sitten johtuuko tämä "outo olo" menneisyydestäni. Olin kuitenkin 7-14 ikävuoteen asti kiusattu (myös sen jälkeen sain kokea ennakkoluuloja). Luulen, että minulla oli lapsuudesta jotain mielenterveydellisiä ongelmia, sillä kärsin lapsena trikollomaniasta joka kohdistui ripsiin. Vanhempien eroja, väkivaltaa, riitoja, väheksymistä plus siihen tuo kiusaus. En pystynyt katsomaan ihmisiä edes silmiin, enkä päästänyt omia perheenjäseniäkään "lähelleni"/pääni sisään. Halusin vain kadota.
Hauskaa, että ihmiset ajattelevat "tuo itseään täynnä oleva bimbo". Kiusaamisen takia olen toki erittäin tarkka ulkonäöstäni, mutta sekin on ilmeisesti pahasta. En usko, että kovin moni edes arvaisi mitä tässä elämässä on oikein koettu ... enkä ehkä näytä muille syvällistä/fiksua puoltani, oikeaa minääni. Ja en ymmärrä muutenkaan, miksei ihminen saisi näyttää miltä haluaa? Jos haluan laittautua normaalissa määrin, keneltä se on pois? Keneltä se on pois, jos joskus pelistä katsoessani ajattelen, että minäkin voin olla kaunis? Ihan oikeasti, poden siitäkin joskus huonoa omatuntoa, kun kelpaan satunnaisesti itselleni. Oli kyse sitten ulkoisesta tai henkisestä seikasta (esim olen hyvä jossain harrastuksessa tms).
Elämäsi kuulostaa monin tavoin tutulta, et ole ainoa, minussakin on osin samaa ja osin ihan muuta.
Ehdotan, että luet nämä kaksi kirjaa.
Jean Kearns Miller (toim.): Naisia joltain muulta planeetalta?
Paula Tilli: Toisin minun Asperger-elämäni. (ollut televisiossakin)
Ehkä sinussa on hiukan aspergerin ja autismin piirteitä. Jo lievinäkin nuo piirteet saa tuntemaan itsensä erilaiseksi ja oudoksi. Kun asat tiedostaa itselleen ja ottaa selvää, se helpottaa. Voit olla oma erityinen itsesi. Nettisivustoja ja hyviä kirjoja on paljon sekä ryhmiä.
Olet fiksu ja lahjakas kun noinkin hyvin selviät, hyvä juttu. Minä olen as-mies ja minäkään en jaksa enkä halua olla jatkuvasti ihmisten seurassa. se väsyttää minut lopuilta ja silloin vetäydyn olemaan yksin ja latautumaan. Oma mieli, ehkä sinunkin, on vaan liian tiedostava ja avoin kaikelle mahdolliselle, emme voi sulkea tietoisuuttamme niinkuin ns. typilliset normaali-ihmiset. Jaksele.
Kirjoituksesi on kuin olisin sen itse kirjoittanut (klisee, tiedetään)... Noi on sellaisia asioita joista itse haluaisin päästä puhumaan, mutta kuitenkaan en pysty omille kavereilleni tai tyttöystävälleni puhumaan. Jotenkin tuntuu siltä, ettei kukaan enää kaipaa minun murheita omiensa lisäksi. Sorrun liiankin usein, oikeastaan aina näyttämään vahvalta ja sellaisena ihmiset minut käsittävätkin. Tosiasiassa en ole kuin vahva kuori ja sisältä kuuluu valtavaa huutoa.
Onko sulla koskaan ollut mailiystävää tai kirjeystävää? Olen itse huomannut, että sellaisten kanssa voi jutella juuri niistä asioista joista läheisten ja tuttujen ihmisten kanssa ei voi.
Niin tuttua! Minulla myös mies, työ jossa paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Nuorena minulla oli paljon ystäviä. Suurin osa kylläkin niitä joiden kanssa kännäsin viikonloppuisin. Jäljellä kaksi ystävää joita näen harvoin. Tuntuu nekin kyllä aika pinnallisilta suhteilta. Ainut jolle pystyn avautumaan on mieheni. Haluaisin kovasti lisää ystäviä. Tuntuu kuin minun ja muiden ihmisten välissä olisi korkea muuri. Jotkut jaksavat kiivetä sen yli luokseni, mutta useimmat jää puoli tiehen. Kuulostaapa syvälliseltä:D mutta niin se on. Ihmisten kanssa osaan olla rennosti jos olen täysin varma siitä etteivät he pidä ällöttävänä tai muuten vaan huonona ihmisenä.
Hei!
Tuttu juttu minullekin. lapsena ja nuorena minulla oli ihan kavereita ,mutta aikuisena muuttuu kaikkea. Olin koulukiusattu 6 vuotta ala- ja yläasteella henkisesti että fyysisesti. Sen jälkeen menetin ihmisiin luottamusta ,että en voinut luota ihmisiin edes vanhoja sekä uusia. On minulla toki ystäviä ,mutta tosi ani harvoin nähty eli emme tavannut 15-20 vuoteen. Minun nykyään "kavereita" aika selvästi pinnallisia, ylimielisiä ja eivät välitä minusta. Olen aina heille kuin näkymätön ja ilmaa. Koko ikäni ei oikeasti minun kavereita koskaan kysytty/pyytänyt kahville jne. Olen aika ambivertti ihminen vaikka kyllä välillä sosiaalinen. Toki olin nuorena baareissa ja kännissä kavereiden kanssa mitä pidettiin hauskaa. Ei se kutenkin ole pakko ravata tai mennä baareihin/yökerhoihin. Sitten en ole käynyt yli 10 vuoteen baareissa ja yökerhoissa ,mutta en kaipaa mitään ja en tiedä myöhemmin haluaisinko. Viihdyn hyvin paljon yksin ja jopa tottunut yksinäisyyteen. Minulla ei ole kumppania ja ei lapsia vaikka oli ollut suhteita. Pidän aina olemaan "wild & free"-tyyppiä.
Olen itse muuttunut ihmisten takia asenteita ja muuta ,että suojaan muuria ja en enää ole sellainen kuin ennen. Kyllä olen yhä ystävällinen ja mukava mutta en muuta enää. Ei sinun ole pakko ravata tai juoda kapakoissa ,että jos et haluaisi.
Lisäksi aikuisena myös vaikeampaa saada kavereita/ystäviä. Harrastuksia on kiva käydä välillä vaikkapa kuntosalille paitsi en ole fitnesspimu :) (vielä). Olen jo vuosia ulkopuolinen ,mutta hyväksyin asian. Ymmärrän sinua miltä tuntuu ,mutta tunnen välillä kun en jaksaisi töiden/opiskelun jälkeen mitään tehdä. Välillä pakko tehdä vaikka ei haluaisi. Ei tarvitse olla täydelliseksi koska en ainakaan usko olevani ja parempi olla oma itsensä. Toki ehkä joskus pakko näytellä muiden takia ,että ei ihan ole helppoa. Keksii kerrottava siksi minulla välillä vaikea ,mutta yritän aina sanottavaksi jotain ja ei aina heti ole.
Eivät ihmisetkin tiedä toisen tilanteesta tai juttuja miksi jne ,mutta kyllä voi joku huomaa kun toisella ei ole muuta ja aina yksin. Muutamaa ihminen tuttavani jo huomannut minusta vaikka en ole kertonut siksi ihmettelee, miksi olen yksin paljon. Kuulostat aivan melkein samanlaiselta kuin minä.
Muuten sain selville ,että olin lähellä aikuiseksi ja he vahingossa sanomaan "eivät halua minun kaveriksi" niin sehän selvä ilman syytä. Hitot heistä ja enkä enää välitä. En enää tarvitse heidän kanssa yrittää mitään. Minullehan haukuttu usein nynnyksi, juntiksi, ällöttäväksi ja tyhmäksi ,mutta tiesin etten ole sellainen. Haukkukoon he vaan ja pysyin lujana. Toki olen erilainen ja erilaisuuteen. Kun viimeinen 10.luokalla kevätjuhlalla ,että esitän vaan normaalisti muiden tietämättä. Sitten kaikki ohi ja päätin eroon loput heistä ilman puhelinnumeroita jne. Kuulin myöhemmin ehkä 3-5 vuoden jälkeen ,että he tajunnut liian myöhään. Valitettavasti etten voi enää korjata tai tulla heidän kanssa kaverikseen. Ei enää ole minun ongelmia. Pysyn erossa ongelmista.
Terveisin kohta 33-vuotias nuorekas nainen :). Älä lannistua koska et ole ainoa kuin minä myös.
hei ! Viimeinen asia jota ehkä kannattaa mennä kenellekään tyrkkäämään on joku psykiatrian termi! Unohtakaa se pakotie sinne psykiatriaan siillä siellä ei ole ystäviä vaan ihmisiä joita kiinnostaa ura ja raha:(! Kun sinut ollaan imetty ja uusi potilas odottaa saat mennä! Koettakaa ensin etsiä ratkaisut muualta siis kuin tikullakaan lähestyen tuota kenttää sillä moni ei ole ikinä palannut ja ne terapiat näkyvät valuutuksessasi ja työnantajille ja muualla mitä ei ehkä nyt tule ajatelleeksikaan! Ne onkivat ne kyllä selville ja käyttävät teitä vastaan ! Koettakaa siis selvitä ilman niitä !