Noniin, olen käynyt eräässä Diakonissalaitoksen palvelussa puolitoista vuotta. Siellä käy muitakin minun ikäisiäni (19-29v) joilla on jotain mielenterveysongelmia, työttämyyttä, yksinäisyyttä ja ties mitä kaikkea muuta ja siellä olevat ihanat ohjaajat auttavat meitä pääsemään takaisin työ- ja kouluelämään.
Mutta yht'äkkiä sitten rahoittajat päättivätkin että rahoitusta ei enää tule. Se siitä sitten, koko homma lopahti tähän. Kaikki ohjaajat laitetaan joihinkin eri tehtäviin eivätkä he saa mahdollisuutta jatkaa meidän kanssa. Kiitos vain taas päättäjät. Tuo paikka on lähes koko elämäni ajan ollut ainoa paikka jossa olen tuntenut itseni tervetulleeksi ja olen saanut olla oma itseni ihan vapaasti. Se on paljon minua auttanut. Nyt sitten palaan takaisin yksin kotiini ja siellä sitten olen. Ei ole kuulemma resursseja auttaa meitä kymmeniä nuoria eteenpäin. Sysätään kadulle kuin mikäkin roska.
Tuntuu ihan siltä kuin ei olisi kannattanutkaan edes aloittaa käymistä siellä. Nyt kun ei ole mitään missä käydä, ei ole syytäkään olla enää edes elossa. Olen tavallisestikin tuntenut itseni yksinäiseksi kun ei ole kavereita mutta nyt ei ole niitä ohjaajiakaan jotka ovat minua niin paljon auttaneet. En edes muista milloin olen viimeksi näin yksin ollut...
Voisin toki mennä ja aloittaa jotain uutta mutta ei se vain niin mene. En enää halua mennä minnekään koska sekin loppuu ennemmin tai myöhemmin ja joka ikinen kerta kun olen joutunut luopumaan jostain niin se on ollut aina niin vaikeaa. En haluaisin luopua niistä ohjaajista mutta nyt on pakko. Tuntuu liian vaikealta, kaikki vain katoaa yht'äkkiä ja hekin sitten unohtavat minun olemassaoloni. En halua enkä jaksa enää mennä minnekään. Odotan vain että jotain tapahtuu ja kuolen sitten pois.
Mutta yht'äkkiä sitten rahoittajat päättivätkin että rahoitusta ei enää tule. Se siitä sitten, koko homma lopahti tähän. Kaikki ohjaajat laitetaan joihinkin eri tehtäviin eivätkä he saa mahdollisuutta jatkaa meidän kanssa. Kiitos vain taas päättäjät. Tuo paikka on lähes koko elämäni ajan ollut ainoa paikka jossa olen tuntenut itseni tervetulleeksi ja olen saanut olla oma itseni ihan vapaasti. Se on paljon minua auttanut. Nyt sitten palaan takaisin yksin kotiini ja siellä sitten olen. Ei ole kuulemma resursseja auttaa meitä kymmeniä nuoria eteenpäin. Sysätään kadulle kuin mikäkin roska.
Tuntuu ihan siltä kuin ei olisi kannattanutkaan edes aloittaa käymistä siellä. Nyt kun ei ole mitään missä käydä, ei ole syytäkään olla enää edes elossa. Olen tavallisestikin tuntenut itseni yksinäiseksi kun ei ole kavereita mutta nyt ei ole niitä ohjaajiakaan jotka ovat minua niin paljon auttaneet. En edes muista milloin olen viimeksi näin yksin ollut...
Voisin toki mennä ja aloittaa jotain uutta mutta ei se vain niin mene. En enää halua mennä minnekään koska sekin loppuu ennemmin tai myöhemmin ja joka ikinen kerta kun olen joutunut luopumaan jostain niin se on ollut aina niin vaikeaa. En haluaisin luopua niistä ohjaajista mutta nyt on pakko. Tuntuu liian vaikealta, kaikki vain katoaa yht'äkkiä ja hekin sitten unohtavat minun olemassaoloni. En halua enkä jaksa enää mennä minnekään. Odotan vain että jotain tapahtuu ja kuolen sitten pois.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Soita kriisikeskukseen !:
http://www.mielenterveysseura.fi/fi/etusivu/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskukset-auttavat-selviytymään-kriisistä
Sieltä on hyvä aloittaa !
Mikä on sinun pääongelmasi ? Onko se masennus vai mikä ? Liittyykö siihen sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai muita pelkotiloja ? Syöt kai lääkkeitä ? Eikö lääkitys auta ? Ja sitten ne ohjaajat, minkälaista apua sait heiltä ? Oliko heidän tehtävänsä olla vain empaattisia kuuntelijoita vai saitko heiltä myös jonkinlaista terapiaa ? Minkälaisia elämänohjeita sait heiltä ? Oletko koskaan kuulunut johonkin samankaltaisten ongelmien parissa kamppailevien ihmisten ryhmään, joka kokoontuu silloin tällöin kahvittelemaan ja porisemaan ?
Kirjoitit että sinulla ei ole kavereita..
Café Lingua järjestää Helsingissä joka maanantai ilmaisen kieltenvaihtotapahtuman:
https://cafelinguainhelsinki.wordpress.com/
Jos et jostain syystä halua harjoitella mitään vierasta kieltä voit istua suomelle omistetun pöydän ääreen. On nimittäin hyvä jos siinä pöydässä istuu joku tai joitakin jotka puhuvat virheetöntä suomea. Joten olen varma että läsnäoloasi arvostettaisiin.
Jos et jaksa olla mukana kahta tuntia voit tietysti poistua tilaisuudesta aikaisemmin,siis milloin haluat.
Tämä Café Lingua - porukka ei ole mikään ryyppyporukka. Jos et juo alkoholipitoisia juomia voit tietysti valita jotain muuta.
Helsinki Mission Nuorten kriisityö:
https://lahjoita.helsinkimissio.fi/?q=nuorten-kriisityo
"Apu on maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua kriisityöntekijän kanssa. Auttamismuotoja ovat yksilö-, pari-, perhe- ja ryhmätapaamiset. Tarvittaessa nuori voi myös saada tuekseen koulutetun vapaaehtoisen tukihenkilön."
Kiitos ystävällisistä vastauksista. Olen joskus käynyt tuolla Helsinki Mission kriisipisteessä ja se auttoi, ja paljonkin. Nyt vain tuntuu etten enää uskalla mennä minnekään koska sekin loppuu ja joudun sitten taas jättämään ihmisiä ja tässä vaiheessa se ainakin tuntuu ihan liian vaikealta...
On ikävää, että tuollainen toiminta loppuu. Ehdotan sinulle nyt kuitenkin jotain toista vastaavaa piiriä tai tapahtumaa, jossa alkaa käymään seuraavaksi.
Elämässä on luonnollista, että aikansa kutakin. Jotain välistä alkaa ja vastaavasti loppuu. Kun yksi ovi menee kiinni, niin toinen aukeaa. Kun on näin. niin ei jämähdä paikoilleen. Aina on kipu ja suru, kun pitää jättää jotain taakseen. Se hyvä on noilla muutoksilla: eri työpaikat, piirit, harrastukset, että tulee uusia tuttuja ja jopa ystäviä ja heihin törmää välistä ja voi tervehtiä, vaihtaa muutaman sanan. Kokee että kuulun tähän väkeen.
Olen toki samaa mieltä että vaihtelu on hyväksi mutta se on joka ikinen kerta niin hirvittävän vaikeaa. Varsinkin tällä kertaa. En pysty keskittymään mihinkään ja tuntuu jatkuvasti pahalta. Mietin vain että kaikki taas loppuu enkä saa ajatuksiani millään muualle. Minulla on muutenkin todettu jonkinlaiset pakkoajatukset, varsinkin negatiiviset sellaiset pyörivät jatkuvasti päässä eikä ne lopu ennen kuin tilalle tulee joku toinen, yleensä negatiivisempi asia. Eli on vielä vaikeampaa päästä eroon näistä..
Kun kävit Diakonissalaitoken palvelussa millaista apua sait siellä ohjaajilta ? Olitko mukana terapiassa ? Onko sinulla kokemusta kognitiivisesta terapiasta ?
Käyn yhä siellä. Se loppuu ensi vuoden alussa.
Kaikilla on oma ohjaaja jonka kanssa on myös yksilökeskusteluja. Minun kohdallani olemme yleensä puhuneet asioista jotka painavat mieltäni. Eli joo, jonkinlaista terapiamaista keskustelua. Olemme myös keskustelleet mm. minun peloista jotka vaikuttavat elämääni aika paljonkin ja mietimme asioita miten voin vaikuttaa niihin.
Ohjaajilta sai ihan käytännön apua esim. minulla oli tosi vaikeaa mennä jopa yksinkin kauppaan, ohjaaja meni kanssani pari kertaa kaupassa jonka jälkeen pystyin sitten yksinkin menemään.
Minulle ainakin tämä on ollut tosi tärkeää ja se on auttanut elämääni tosi paljon. Uskallan tehdä asioita joita en ennen olisi uskaltanut millään tehdä mutta edelleen tuntuu siltä etten ole vielä valmis ja tarvitsisin vielä apua.
https://lahjoita.helsinkimissio.fi/?q=nuorten-kriisityo
"Tarvittaessa nuori voi myös saada tuekseen koulutetun vapaaehtoisen tukihenkilön."
Oletko ajatellut tuota mahdollisuutta ? Minun ymmärtääkseni se ei maksaisi mitään.
Kognitiivinen terapia on se paras tapa päästä eroon ikävien ajatusten kierteestä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitiivinen_psykoterapia
Ja minä uskon tietysti myös lääkitykseen.
Minä edustan nykyisin kylmää sosiaalidarwinismia: jos ihminen ei kykene luomaan sosiaalisia suhteita, tehköön itse ratkaisunsa. Jos tuntuu liian pahalta, tappaa itsensä, jos taas kestää yksinäisyyden, niin keskittyy tekemään niitä asioita, joita yksin voi tehdä.
Siksi se, että aloittajan kertoma palvelu loppuu, on mielestäni hyvä asia.
Tässä lisää tietoa tukihenkilöstä:
http://www.helsinkimissio.fi/?sid=450&tid=854
Helsingin klubitalo:
http://www.helsinginklubitalo.org/
Työtä, kuntoutusta ja ystäviä !
Kiitos ehdotuksesta sinulle ja muillekin mutta en enää uskalla mennä noihinkaan koska pelkään vain sitä että kun ne loppuu, niin minulla on yhtä vaikeaa kuin nytkin. Oikeastaan minulla on aina ollut todella vaikeaa kun joku ihmisen lähtee elämästäni tai joudun luopumaan jostain asiasta.
Mitä oikein voisin tehdä, ettei nämä tällaiset asiat olisi näin vaikeita? Ja tähänkin, voisin mennä jonnekin hakemaan apua mutta siitäkin täytyy jossian vaiheessa luopua joten en uskalla mennä.
Turhaan pelkäät toimintojen loppumista. Parempi idea se on aktivoida itsensä menemällä tuollaisiin.
Pyri olemaan vähemmän riippuvaisempi itse toiminnoista ja enemmän kokeile hankkia uusia kavereita paikan päältä.
Tulee mieleen jonkinlainen eroahdistus. Onko sinut ehkä joskus niin pienenä, ettet itse muista jätetty eroon vanhemmista. Äiti on saattanut lähteä ja olet jäänyt yksin tai vieraan henkilön kanssa kotiin, raahattu vasten tahtoa päivähoitoon, joutunut sairaalaan.
Itselläni on jäänteitä tuollaisesta.
On se luonnollista, että on haikeaa jättää asioita ja ihmisiä, joiden kanssa on oltu pitkään yhdessä ja tekemisissä. Siitä tulee tyhjä olo, mutta sellaista elämä on.
Olisiko ollut mahdollista, että olisit saanut ohjaajilta tietoa muista kävijöistä ja toimintaa olisi jatkettu vapaaehtoisen porukan kanssa?
Ihmeellisen usein kaikki toiminnot vaativat rahaa...
Olisi parempi jos et olisi niin riippuvainen ohjaajista, vaan saisit tutustuttua kävijöihin itseensä.
Ymmärrän tosin hyvin, että harvoimpa sitä monillakaan riittää intoa vapaaehtoiseen toiminnan pyörittämiseen.
"Ymmärrän tosin hyvin, että harvoimpa sitä monillakaan riittää intoa vapaaehtoiseen toiminnan pyörittämiseen. "
Vapaaehtoisen toiminnan pyörittäminen olisi maailman yksinkertaisin juttu. Esimerkiksi Facebookiin voisi luoda ( ilmaiseksi ! ) tätä tarkoitusta varten ryhmän ja ryhmä voisi kokoontua kerran viikossa kahvittelemaan, ei kenenkään kotiin, vaan johonkin sopivaan kahvilaan . Niitähän löytyy enemmän ja vähemmän.
Tämän vaikeampaa sen ei tavitsisi olla.
Me suomalaiset kärsimme sairaudesta jonka nimi on "aloitekyvyn puute".
No olisikohan sinun aika ottaa ohjaksen omiin käsiin ja olla kiitollinen jo saadusta avusta? Kasvaa aikuisuuden haasteisiin!
Niin oikein, eihän se mitään oikeaa elämää ole olla toisten pompotettavana.
Kun sen huomaa, toteaa että mahdollisimman itsenäinen elämä on rikasta.
Silloin voi harrastaa sellaisia asioita mihin on mahdollisuudet. Hyvät ystävät
ovat harvassa ja sekin on otettava huomioon.
Joo, minäkin 50v nainen ja erittäin yksinäinen.
Voisin lähteä vaikka jonkun kanssa kahvittelemaan ja juttelemaan, ilman minkäänlaista sitoutumista tai pakkoa, kunhan huvikseen vaan.
ja kokemusta minulla riittäisi niin hylkäämisistä, eroista , kuolemista , leskeydestä, itsemurhista ym.ym.
Ihmetyttää vaan näilläkin palstoilla tuo typerä kysely, kysymyksiä, kysymyksiä, ksymyksiä (lue; uteluja)
Minä en ainakaan luota keneenkään, senverran pettynyt ihmisiin ja "ystäviin".
Ja sitten tuo toinen ryhmä; ovat niin terapeuttisia että.
Ja tuo kolmas ryhmä, jotka kehoittaa tapppamaan itsensä, ihan idiootteja.
TaasYksin
"Tässä ryhmässä eri mielenterveysdiagnooseilla paiskatut voivat kohdata toisensa":
https://www.facebook.com/groups/mtdeitti/
( Sinun täytyy kirjautua Facebookiin jotta voit nähdä sivun ! )