Jos elämä olisi tylsänvötkelö juttu, joka vaan olisi lusittava, kunnes kuolema siitä vapauttaa, mielelläni tulisin teille kahville vaikka joka viikko. Kuuntelisin suustanne soljuvaa smalltalkkia ja lätisisin itsekin jotain mitäänmerkitsemätöntä. Jos tärkeintä olisi tappaa aikaa, täyttää joutohetket, kuunnella omaa ääntään, täyttää sosiaalisia normeja - kävisin teillä yhtenään. Ja kutsuisin teidät kotiinikin. Istuisimme pöydän ympärillä kotonaleivottuja kakkuja ja pullia mussuttaen ja jorisisimme joutavia.
Mutta elämäni on minulle liian kallis sellaiseen, ja liian lyhyt. Mitä minun elämäni teille merkitsee? Te ette tiedä siitä, eikä se teitä kiinnosta. Mainitsin kerran, että minulla oli ollut syöpä. Se näytti teistä sopimattomalta puheenaiheelta, ja sivuutitte sen kohteliaasti siirtyen arkipäiväisempiin aiheisiin. Työttömyyteni on minulle haaste, mutta teille se on häpeä, eikä siitäkään voi puhua. Jos asia mainitaan, teidän on pakko ilmaista, että te itse ette kyllä koskaan ole olleet työttöminä, ja että sitä pitää olla aktiivinen, jos haluaa... Noita lauseiden hiipumisia tapahtuu seurassanne usein. Heitetään ilmaan jotain, joka minun on tarkoitus ymmärtää, mutta ei uskalleta sanoa selkeästi. Mitä puhua pelkureiden kanssa? Miksi viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka eivät pidä sinusta, eivät ole kiinnostuneita sinusta, eivätkä ymmärrä sinua?
Tiedän kyllä, miten sopeutuisin porukkaanne. Laittaisin facebook-tilin ja naputtelisin sinne joutavaa horinaa joka päivä. Laittaisin teidät ystäväkseni, facebookissa. Kutsuisin teitä kylään, kävisin teillä. Soittaisin silloin tällöin. Muistaisin aina kortilla tai lahjalla tai läsnäolollani jokaisen perheenjäsenen nimpparit ja synttärit ja joka ikiset juhlat. Olisin mukiinmenevä uusiosukulainen. Ette edelleenkään pitäisi minusta. Ette edelleenkään ymmärtäisi minua. Mutta outoudestani tulisi rooli, jonka te vähitellen hyväksyisitte ja joka vahvistuisi jokaisella tapaamisellamme. Minä katoaisin sen roolin naamion taakse. En saisi siitä mitään. Tekään ette lopulta siitä mitään hyötyisi. Jatkuvista tapaamisistamme muodostuisi teille vielä yksi 'velvollisuus' joka nyt vaan on kestettävä, koska hän on sukuun tullut. Päänsärkyä ja vatsavaivoja molemmilla osapuolilla. Vaivautuneita hymyjä. Hikoilevia käsiä. Tyhjiä hetkiä, kun tuijotetaan pöytäliinaa, ja kaikki on sanottu.
Tulkaa omana itsenänne, niin olette tervetulleita. Olkaa rehellisiä, niin voimme olla ystäviä. Minä en jaksa mitään typeriä rooleja. Elämä voi olla lyhyempi kuin arvaattekaan.
Mutta elämäni on minulle liian kallis sellaiseen, ja liian lyhyt. Mitä minun elämäni teille merkitsee? Te ette tiedä siitä, eikä se teitä kiinnosta. Mainitsin kerran, että minulla oli ollut syöpä. Se näytti teistä sopimattomalta puheenaiheelta, ja sivuutitte sen kohteliaasti siirtyen arkipäiväisempiin aiheisiin. Työttömyyteni on minulle haaste, mutta teille se on häpeä, eikä siitäkään voi puhua. Jos asia mainitaan, teidän on pakko ilmaista, että te itse ette kyllä koskaan ole olleet työttöminä, ja että sitä pitää olla aktiivinen, jos haluaa... Noita lauseiden hiipumisia tapahtuu seurassanne usein. Heitetään ilmaan jotain, joka minun on tarkoitus ymmärtää, mutta ei uskalleta sanoa selkeästi. Mitä puhua pelkureiden kanssa? Miksi viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka eivät pidä sinusta, eivät ole kiinnostuneita sinusta, eivätkä ymmärrä sinua?
Tiedän kyllä, miten sopeutuisin porukkaanne. Laittaisin facebook-tilin ja naputtelisin sinne joutavaa horinaa joka päivä. Laittaisin teidät ystäväkseni, facebookissa. Kutsuisin teitä kylään, kävisin teillä. Soittaisin silloin tällöin. Muistaisin aina kortilla tai lahjalla tai läsnäolollani jokaisen perheenjäsenen nimpparit ja synttärit ja joka ikiset juhlat. Olisin mukiinmenevä uusiosukulainen. Ette edelleenkään pitäisi minusta. Ette edelleenkään ymmärtäisi minua. Mutta outoudestani tulisi rooli, jonka te vähitellen hyväksyisitte ja joka vahvistuisi jokaisella tapaamisellamme. Minä katoaisin sen roolin naamion taakse. En saisi siitä mitään. Tekään ette lopulta siitä mitään hyötyisi. Jatkuvista tapaamisistamme muodostuisi teille vielä yksi 'velvollisuus' joka nyt vaan on kestettävä, koska hän on sukuun tullut. Päänsärkyä ja vatsavaivoja molemmilla osapuolilla. Vaivautuneita hymyjä. Hikoilevia käsiä. Tyhjiä hetkiä, kun tuijotetaan pöytäliinaa, ja kaikki on sanottu.
Tulkaa omana itsenänne, niin olette tervetulleita. Olkaa rehellisiä, niin voimme olla ystäviä. Minä en jaksa mitään typeriä rooleja. Elämä voi olla lyhyempi kuin arvaattekaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sehän onkin kaikista mahtavinta tässä elämässä, että aikuinen ihminen saa tehdä omat valinnat. Omat valinnat sen suhteen, kenet lähelleen päästää ja kotiinsa kutsuu. Omat valinnat sen suhteen, miten ja kenen kanssa haluaa elämänsä viettää.