Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja työskennellyt suurimman osan elämästäni nimenomaan psykiatrisella puolella. Muutama vuosi sitten sairastuin itse masennukseen jonka myötä puhkesi myös ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö. Olin sairaslomalla puoli vuotta ja sain sairauksiini hoitoa ja tukea.
Masennus hellitti pikkuhiljaa, mutta paniikkihäiriö jäi. Minulla on nyt siis ollut jo nelisen vuotta diagnosoituna ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö ja koko tämän ajan olen silti työskennellyt hoitajana. Minulla on sairauksiini säännöllinen lääkitys ja koen pärjääväni näiden kanssa hyvin. En koe, että olisin jotenkin huonompi hoitaja tai erilaisessa asemassa kuin esim. kilpirauhasen vajaatoimintaa tai migreeniä sairastavat työkaverini. Meillä kaikilla on sairaus, joka välillä oireilee mutta pysyy kurissa oikealla hoidolla ja lääkityksellä. Nämä sairaudet eivät ole sitä luokkaa, että estäisivät työnteon.
Olen kuitenkin nyt tietyiltä tahoilta saanut kuulla vähättelyä ja epäilyksiä siitä, voinko olla hyvä hoitaja jos syön itse psyykeenlääkkeitä tai rauhoittavia. Olen jutellut asiasta useiden eri lääkäreiden kanssa ja he kaikki ovat olleet sitä mieltä, ettei työkyvyssäni ole mitään vikaa ja että sairauteni ovat hyvin hoidossa. Kaikki ovat olleet sitä mieltä, että saan jatkaa työssäni kun olo on hyvä.
Mitä mieltä te olette? Voiko hoitajana toimia henkilö, joka on itse sairastanut tai sairastaa jotain psyykkistä sairautta? Enkä tarkoita tällä tietenkään mitään vakavaa työkykyä vievää sairautta, vaan jo parantunutta tai hoidoilla hallittavissa olevaa vaivaa.
Itse koen tämän vähän samana kuin sen, että syövän sairastanut hoitaja työskentelisi syöpähoitajana. Tiedän kilpirauhasongelmista kärsiviä lääkäreitäkin, jotka hoitavat kilpirauhaspotilaita. En näe asiassa mitään ongelmaa. Päinvastoin, kun omaan sairauteen on otettu tietty etäisyys niin henkilökohtaisesta kokemuksesta on ainoastaan hyötyä. Potilaita ymmärtää ja pystyy samaistumaan ihan eri tavalla jos on itse kokenut saman.
Mitä mieltä olette?
Masennus hellitti pikkuhiljaa, mutta paniikkihäiriö jäi. Minulla on nyt siis ollut jo nelisen vuotta diagnosoituna ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö ja koko tämän ajan olen silti työskennellyt hoitajana. Minulla on sairauksiini säännöllinen lääkitys ja koen pärjääväni näiden kanssa hyvin. En koe, että olisin jotenkin huonompi hoitaja tai erilaisessa asemassa kuin esim. kilpirauhasen vajaatoimintaa tai migreeniä sairastavat työkaverini. Meillä kaikilla on sairaus, joka välillä oireilee mutta pysyy kurissa oikealla hoidolla ja lääkityksellä. Nämä sairaudet eivät ole sitä luokkaa, että estäisivät työnteon.
Olen kuitenkin nyt tietyiltä tahoilta saanut kuulla vähättelyä ja epäilyksiä siitä, voinko olla hyvä hoitaja jos syön itse psyykeenlääkkeitä tai rauhoittavia. Olen jutellut asiasta useiden eri lääkäreiden kanssa ja he kaikki ovat olleet sitä mieltä, ettei työkyvyssäni ole mitään vikaa ja että sairauteni ovat hyvin hoidossa. Kaikki ovat olleet sitä mieltä, että saan jatkaa työssäni kun olo on hyvä.
Mitä mieltä te olette? Voiko hoitajana toimia henkilö, joka on itse sairastanut tai sairastaa jotain psyykkistä sairautta? Enkä tarkoita tällä tietenkään mitään vakavaa työkykyä vievää sairautta, vaan jo parantunutta tai hoidoilla hallittavissa olevaa vaivaa.
Itse koen tämän vähän samana kuin sen, että syövän sairastanut hoitaja työskentelisi syöpähoitajana. Tiedän kilpirauhasongelmista kärsiviä lääkäreitäkin, jotka hoitavat kilpirauhaspotilaita. En näe asiassa mitään ongelmaa. Päinvastoin, kun omaan sairauteen on otettu tietty etäisyys niin henkilökohtaisesta kokemuksesta on ainoastaan hyötyä. Potilaita ymmärtää ja pystyy samaistumaan ihan eri tavalla jos on itse kokenut saman.
Mitä mieltä olette?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Asia on juuri kuten sanot. Kun sairaus on hyvin hoidossa eivätkä oireet haittaa tai estä työntekoa, voit hyvin jatkaa sitä. Jätä kateellisten kommentit omaan arvoonsa.
Usko ja luota vain tuhon mitä itse koet ja asiantuntijat, lääkärit sanovat. Olet hyvä hoitaja ja osaat ymmärtää asiakkaitasi ja valaa heihin toivoa kun tiedät, että itse kantapään kautta, että sairauden ei tarvitse nujertaa ja viedä työkykyä. Ja siinä on lääkkeistä ollut apua, kun moni niitä vastustaa. Pois kettiöpsykologit.
Samoin toivotan työiloa sinulle!
Eihän voi uskoa kenenkään masennus- tai paniikkioireita kärsivän pystyvän enää normaaliin elämään ellei sitä samaa ajatusta sovella myös hoitohenkilökuntaan. Masennus/paniikkihäiriö ei estä työntekoa, kun on hoitanut sitä niin hyvin, kuin sinä.
Omat kokemukset syventävät ihmistä: antavat kykyä ymmärtää muita.
P.S. Hyvää joulua ja uutta vuotta ellei kohdata ennen sitä..
Jos oireet eivät haittaa työntekoasi niin ongelmaa ei ole. Tuo kertoo vaan hoitajien asenneongelmasta, jos joku väittää muuta. Asiakkaille vakuutetaan että masennus ei tee ihmistä huonommaksi mutta noissa tilanteissa arvot punnitaan. Itselläni on niin pahat oireet että omaehtoisesti vaihdan hoitoalalta pois.
Ei mielestäni estä sinua tekemästä hoitoalan hommia. Itse olen opiskelemassa hoitoalalle (en kylläkään psykiatriselle) ja minulla on dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö. Se on ollut jo todella kauan ja pystyn elämään sen kanssa suht hyvin ja mielestäni se ei häiritse työntekoa. Häiritsee kyllä elämää, mutta työssä astuu se työminä paikalle joka pitää muut poissa työpäivän ajan.
Mistä kukaan voi tietää, mitä sairastat, ellet itse ole kertonut? Parempi pitää omana tietonaan.
Omat kolleegat eivät tiedä diagnooseistani mitään, ilmeisesti eivät ole epäillytkään. Olen saanut palautetta ammattitaidostani ja lempeästä asenteestani psyk. hoidossa. Takana itsellä kaksisuuntainen mh ja epävakaa pers. häiriö.
Tasapainossa ollaan ja jokseenkin itselleni helppoa löytää se työminä, joka ei oireile töissä. Toisinaan sitten kostautuu vapaa-ajalla, mutta vähenemiin päin koko ajan.
Miksen sitten voisi olla töissä taikka sinä/te? Niin, mielestäni vaan hyvä että hoitajatkin tiedostaa omat ongelmat. On niitä työelämässä nähnyt niitäkin, joilla jos jonkinlaista pers. häiriötä mutta ei todellakaan ole hoidattamassa sitä.