Olen tuntenut sitä viimiset n.5-6 vuotta, viimeiset 2.v ovat olleet pahempia. Pahat fiilikset tulee nykyään jopa viikon välein...
Siipeni niin väsyneet ovat,
silmäni ovat unettomat.
Katselevat tuolle puolen,
harhailevat levottomat.
Matka on kyllä kaunis,
jäänee vain lyhyeksi.
tänne en jää ainaiseksi,
riutumaan vaivaiseksi.
Ei ole paikkaa johon voisin
raskaan pääni kallistaa.
Taivaasta olen tiputettu,
sinne tänne riepoteltu.
Mistä saisin manattua sanat,
ajamaan pois kammottavat irvikuvat,
räyhähenget,kuolonkuvat pelottavat?
En osaa selittää oloani, se ei ole mitään ranteet auki meininkiä, vaan mietin aina "järjen" kanssa syitä olooni ja haluuni pois täältä.
Tuntuu vain että en sopeudu tähän yhteiskuntaan. En ole onnellinen missään elämäntilanteessa muuten kuin hetkittäin, en tiedä MIKSI elän elämääni, mitä täällä odotan? Tiedän että elämä on ylä-ja alamäkeä, eikä aina voi olla onnellinen.Mutta miksi takaravossani aina jäytää tämä tunne että elämässäni on tyhjiö, elämästäni puuttuu jotain oleellista!!! Mikä mua vaivaa???
Olen aina ollut ja olen edelleenkin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, mielestäni jopa iloinen ihminen. Elän ns. normaalia elämää,jossa vain on nämä ajatukset mukana.
Monet ihmiset pitävät itsemurhan tekijöitä itsekkäinä ihmisinä.Ja se olisikin isekästä mutta oikeutettua,MINÄ elän tätä elämääni eikä kukaan kärsi näitä tunteita puolestani.Heikkokin saataisin muiden mielestä olla!Tiedän että en näitä ajatuksia ikuisesti kestä,koska olen nyt jo niin väsynyt. Mielestäni se on heikkoutta, että en ole sitä vielä uskaltanut tehdä.
Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta,
kuoleman sormet, kylmät ja kankeat.
Astun sisään portista.
Vieras maailma.
Avautuu sen takaa maisemat ankeat.
Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu.
Aamun koittaessa ilta jo hämärtää.
Kun hukun itkuuni,
toivon että jää
edes kauniin kukan nimi tänne elämään...
Nämä tekstit täällä välissä on sitten muuten kotiteollisuuden käsialaa...kirjotin nuo tänne koska tuntuu että ne on kuin suoraan mun ajatuksistani otettuja ja kuvastaa mun tuntemuksia melko hyvin.
Siipeni niin väsyneet ovat,
silmäni ovat unettomat.
Katselevat tuolle puolen,
harhailevat levottomat.
Matka on kyllä kaunis,
jäänee vain lyhyeksi.
tänne en jää ainaiseksi,
riutumaan vaivaiseksi.
Ei ole paikkaa johon voisin
raskaan pääni kallistaa.
Taivaasta olen tiputettu,
sinne tänne riepoteltu.
Mistä saisin manattua sanat,
ajamaan pois kammottavat irvikuvat,
räyhähenget,kuolonkuvat pelottavat?
En osaa selittää oloani, se ei ole mitään ranteet auki meininkiä, vaan mietin aina "järjen" kanssa syitä olooni ja haluuni pois täältä.
Tuntuu vain että en sopeudu tähän yhteiskuntaan. En ole onnellinen missään elämäntilanteessa muuten kuin hetkittäin, en tiedä MIKSI elän elämääni, mitä täällä odotan? Tiedän että elämä on ylä-ja alamäkeä, eikä aina voi olla onnellinen.Mutta miksi takaravossani aina jäytää tämä tunne että elämässäni on tyhjiö, elämästäni puuttuu jotain oleellista!!! Mikä mua vaivaa???
Olen aina ollut ja olen edelleenkin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, mielestäni jopa iloinen ihminen. Elän ns. normaalia elämää,jossa vain on nämä ajatukset mukana.
Monet ihmiset pitävät itsemurhan tekijöitä itsekkäinä ihmisinä.Ja se olisikin isekästä mutta oikeutettua,MINÄ elän tätä elämääni eikä kukaan kärsi näitä tunteita puolestani.Heikkokin saataisin muiden mielestä olla!Tiedän että en näitä ajatuksia ikuisesti kestä,koska olen nyt jo niin väsynyt. Mielestäni se on heikkoutta, että en ole sitä vielä uskaltanut tehdä.
Sormet vieraat soittavat
tätä soitinta,
kuoleman sormet, kylmät ja kankeat.
Astun sisään portista.
Vieras maailma.
Avautuu sen takaa maisemat ankeat.
Nyt sanat on sanottu,
laulut on laulettu.
Aamun koittaessa ilta jo hämärtää.
Kun hukun itkuuni,
toivon että jää
edes kauniin kukan nimi tänne elämään...
Nämä tekstit täällä välissä on sitten muuten kotiteollisuuden käsialaa...kirjotin nuo tänne koska tuntuu että ne on kuin suoraan mun ajatuksistani otettuja ja kuvastaa mun tuntemuksia melko hyvin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
aika paljoon saman kaltaisia ajatuksia on minunkin päässäni pyörinyt jo pitkään,ei sitä osaa kysyvälle selittää,tää tulee jostain kauempaa kuin kuoleman pelko jota tuntuu moni muu tuntevan,kuoleman kaipuuta se on mutta en halua itsemurhaa tehdä koska tiedän tai siis tunnen että täällä jossain on joku joka tarttee rakkautta yhtä paljon kuin minä....
"Koeta kerätä voimia siihen päivään jolloin löydän sinut ja yhteinen matka voi alkaa/jatkua "
Oli jotenkin helpottavaa nähdä sun tekstis tossa ruudulla ja nähdä se, että joku muukin sen tunteen tietää...kun eihän tällässeestä asiasta voi äännen puhua eikä ees osaa, kun ei noita sanoja meinaa löytyä kijottaessakaan...
Täs olis mun sähköposti osote, jos vaikka haluut kirjotella...
[email protected]
Olet ikäsi puolesta mitä ilmeisimmässä vaaravyöhykkeessä. Kaikki tuntemani itsemurhat (mm. erittäin hyvän ystäväni) ovat tapahtuneet juuri tuossa parinkympin paikkeilla. Itsekin vaelsin mitä syvimmissä synkkyyksissä juuri tuossa iässä. Jotakin on taipuvaista tapahtumaan ajan mittaan, muodostuu jonkinlaisia automaattisluonteisia suojamekanismeja pahimpia mielialan sukelluksia vastaan. Missään tapauksessa en olisi uskonut tätä, silloin, kun kävin kymmenisen vuotta sitten ammattiavussa, useita vuosia putkeen. Itse en koskaan tullut syöneeksi mielialalääkkeitä, mutta uskon vahvasti niidenkin tehoon monien kohdalla.
Elämän yleisen merkityksen kadottaminen ja löytäminen ovat toki edelleen tietynasteisia kysymyksiä elämässäni, mutta mitään itsetuhoisia ajatuksia en ole enää elätellyt vuosikausiin. Kokemus minästä myös jotenkin muuttuu iän myötä, minä-itse laajenee, "tarkkailupiste" siirtyy helpommin pois minästä, mistä seuraa selvästi helpompaa oloa.
(Inhorealistisia lisätietoja ja kommenttejani muiden teksteihin löytyy palstan haulla nimimerkilläni).