Tässä vähän perspektiiviä herätyliike- ja lahkokeskusteluun.
Niin sanotun myöhemmän herätyksen aikana 1800-luvulla "vain me -oppi" nosti päätään muissakin herätysliikkeissä kuin lestadiolaisuudessa. Liperin pappina toiminut Henrik Renqvist arvosteli Paavo Ruotsalaisen johtamaa savolaisherätystä julkaisemalla kirjan "Wäärän opin kauhistus" (1844). Renqvist arvosteli myös evankelisen suuntauksen johtohamoa Fredrik Hedbergiä kirjassaan "Kuolleen uskon ilmoittaja" (1856). Ruotsalainen piti Hedbergiä lusiferina ja juudaksena ja Hedberg puolestaan herännäisjohtajia kainilaisina pyhimyksinä ja antikristillisinä tomppeleina. Lestadiolaisuudessakin alettiin varsin pian liikkeen laajentuessa pitää herätyksen ulkopuolelle jääneitä perkeleen lapsina.
Maailmasta kieltäytyminenkään ei ollut pelkästään lestadiolaisten harrastus. Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot harmitteli, kun heränneet olivat suvaitsemattomia ja maailmasta eristäytyviä. Uskonnollinen kilvoittelu näkyi heidän ulkonäössään, joka Lönnrotin mukaan oli kuihtunut ja alakuloinen. Nivalalainen talonpoika Wilhelm Niskasen mielestä ihmisen tuli luopuoa tekopyhyydestä, koska maailmasta kieltäytyminen ei ollut mahdollista eikä tarpeellistakaan. Vain N. G. Malmberg oli Niskasen kanssa samaa mieltä, mutta muut herännäisjohtajat pitivät häntä vääräoppisena.
Pohjois-Savon liike syntyi Iisalmella Savojärven kylässä, jolloin parin maalaistalon väki joutui hurmokseen ja puhuivat kielillä, mikä tulkittiin Pyhän Hengen aikaansaamaksi. Myöhemmin lestadiolaisuudessa Pyhä Henki sai ihmiset liikutuksen tilaan. Miksi sitten juuri 1800-luvun alussa syntyi liikkeitä, jotka korostivat hurmosta tai tunteellisuutta? Edellisellä vuosisadalla valistus oli korostanut hyödyllisyyttä myös hengellisellä elämänalalla. Papit neuvoivat saarnastuoleistaan seurakuntalaisia mm. maanviljelyksessä ja rakentamisessa. Tätä hyödyn tavoittelua vastaan nousi myöhemmän herätyksen aikana tunnetta korostava romantiikka, joten herätysliikkeet olivat tavallaan aikansa lapsia. Uskonelämässä alkoi tunteiden aika.
Mikä osuus sitten Pyhälle Hengelle jäi ja jää näiden liikkeiden synnyssä ja myöhemmässä toiminnassa, kun kaikki pitivät oman ryhmänsä henkeä ainoana oikeana? Olisiko sittenkin parempi pysytellä vain yleiskristillisessä uskossa ja myöntää, että elämme likiarvojen maailmassa uskonasioissakin?
Niin sanotun myöhemmän herätyksen aikana 1800-luvulla "vain me -oppi" nosti päätään muissakin herätysliikkeissä kuin lestadiolaisuudessa. Liperin pappina toiminut Henrik Renqvist arvosteli Paavo Ruotsalaisen johtamaa savolaisherätystä julkaisemalla kirjan "Wäärän opin kauhistus" (1844). Renqvist arvosteli myös evankelisen suuntauksen johtohamoa Fredrik Hedbergiä kirjassaan "Kuolleen uskon ilmoittaja" (1856). Ruotsalainen piti Hedbergiä lusiferina ja juudaksena ja Hedberg puolestaan herännäisjohtajia kainilaisina pyhimyksinä ja antikristillisinä tomppeleina. Lestadiolaisuudessakin alettiin varsin pian liikkeen laajentuessa pitää herätyksen ulkopuolelle jääneitä perkeleen lapsina.
Maailmasta kieltäytyminenkään ei ollut pelkästään lestadiolaisten harrastus. Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot harmitteli, kun heränneet olivat suvaitsemattomia ja maailmasta eristäytyviä. Uskonnollinen kilvoittelu näkyi heidän ulkonäössään, joka Lönnrotin mukaan oli kuihtunut ja alakuloinen. Nivalalainen talonpoika Wilhelm Niskasen mielestä ihmisen tuli luopuoa tekopyhyydestä, koska maailmasta kieltäytyminen ei ollut mahdollista eikä tarpeellistakaan. Vain N. G. Malmberg oli Niskasen kanssa samaa mieltä, mutta muut herännäisjohtajat pitivät häntä vääräoppisena.
Pohjois-Savon liike syntyi Iisalmella Savojärven kylässä, jolloin parin maalaistalon väki joutui hurmokseen ja puhuivat kielillä, mikä tulkittiin Pyhän Hengen aikaansaamaksi. Myöhemmin lestadiolaisuudessa Pyhä Henki sai ihmiset liikutuksen tilaan. Miksi sitten juuri 1800-luvun alussa syntyi liikkeitä, jotka korostivat hurmosta tai tunteellisuutta? Edellisellä vuosisadalla valistus oli korostanut hyödyllisyyttä myös hengellisellä elämänalalla. Papit neuvoivat saarnastuoleistaan seurakuntalaisia mm. maanviljelyksessä ja rakentamisessa. Tätä hyödyn tavoittelua vastaan nousi myöhemmän herätyksen aikana tunnetta korostava romantiikka, joten herätysliikkeet olivat tavallaan aikansa lapsia. Uskonelämässä alkoi tunteiden aika.
Mikä osuus sitten Pyhälle Hengelle jäi ja jää näiden liikkeiden synnyssä ja myöhemmässä toiminnassa, kun kaikki pitivät oman ryhmänsä henkeä ainoana oikeana? Olisiko sittenkin parempi pysytellä vain yleiskristillisessä uskossa ja myöntää, että elämme likiarvojen maailmassa uskonasioissakin?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.