Hei kaikki!
Oon lueskellut näitä pakkoajatuksiin liittyviä palstoja ahdistuksissani ja nyt viimein tullut siihen tulokseen, että omasta ongelmasta avautuminen saattaisi aiheuttaa edes jonkunnäköistä helpotusta pahaan oloon. Varoitan jo tässä vaiheessa, että tulossa on pitkä synninpäästö.
Olen siis kohta 20 vuotta täyttävä nuori nainen. Ylikiltti ja tunnollinen persoona, koulumenestys ollut aina oppiahjon parhainta. Masennusta itsediagnosoituna ollut vuosien varrella jonkun verran, bulimiaa ja bed:iä sekä pakonomaista laihduttamista. Lukion vikana vuonna kävin juttelemassa psykologisedän kanssa muutaman kerran. Koin kuitenkin saavani käynneistä enemmän haittaa kuin hyötyä, terapoitsija nimittäin tuntui olevan itse jonkin sortin liikuntaintoilija ja lähinnä hän keskittyi rakentamaan syömishäiriöiselle pt-suunnitelmaa laihdutukseen. Lopetin siis nuorisopsykalla käymisen kolmannen(?) käynnin jälkeen. Alun perin lähetteen sain käytyäni kuraattorin juttusilla paniikkikohtausoireista, jotka liittyivät wanhojentansseissa esiintymiseen.
Nykyiset ja pahenevat pakkoajatusoireet, joiden aiheuttaman ahdistuksen takia tänne päädyin vihdoin kirjoittamaan, liittyvät itseni kohdalla lähinnä seksuaalisuuteen sekä parisuhteeseen. Näitä ajatuskeloja vatvon päässäni heräämishetkestä nukahtamiseen saakka ja jollen suoranaisesti herää ajatukset mielessäni, hetken kuluttua havahdun miettimään, että ”hei mä en olekaan vähään aikaan taas pohtinut näitä” ja se on sitten menoa. Itsellä päivän täyttäminen tekemisellä ei auta. Vietän välivuotta siivoojan töitä tehden ja työ on sen verran aivot narikkaan -hommaa, että työn lomassa ehtii hyvin pohtia kaikkia maailman murheita tuhanteen kertaan. Ainoa tekeminen, jonka olen kokenut vievän kaikenlaiset ajatukset pois päästä on pleikalla pelaaminen :D Tosin en siitäkään sen enempää nauti, mutta pään tyhjentämisessä tuntuu toimivan.
Mitenköhän näitä ajatuksia nyt sitten selittäisin. Taustaksi voisin sen verran sanoa, että olen aina ihastunut vain poikiin ja haaveillut poikaystävästä pienen ikäni. Ala-asteikäisenä olin kuitenkin normaalia isompi (pidempi, hoikka kylläkin) enkä ikinä päässyt pieniä ja söpöjä tyttöjä tiirailevien ihastusteni suosioon. Tässä näen yhtymäkohtaa myös myöhempiin syömishäiriöoireiluihin. Tämän seurauksena itsetuntoni on todella paska ja kehonkuvani päin mäntyä.
Jossain vaiheessa kymmenen ikävuoden tienoilla muistan ajatelleeni etelänmatkalla jostain random vanhemmasta tytöstä että onpa nätti. Tuosta jotenkin kehitin itselleni ajatuksen että entä jos olenkin lesbo. Ajan kuluessa kehitin tuosta itselleni pakkoajatuksen ja voin rehellisesti sanoa että asia on edelleen pahin pelkoni. ”Entä jos olenkin lesbo, entä jos minusta tulee lesbo, mun täytyy jättää mun poikaystävä nyt heti etten myöhemmin sitten satuta sitä kun ihastun johonkin naiseen!!!” Tähän väliin haluan sanoa, että rakastan mun poikaystävää/avomiestä yli kaiken ja ajatus elämästä ilman häntä tuntuu sietämättömältä.
Mua ahdistaa nykyään tämä asia jo niin paljon että pelkään sekoavani ja yhtäkkiä tosiaan jättäväni poikaystäväni. Mietin jatkuvasti että pidänkö nyt naisia viehättäväni vai tunnenko seksuaalista vetoa miehiin. Pelkään tilanteita joissa homot/homous tulee puheeksi koska se laukaisee pakkoajattelun. Ahdistun ajatuksesta mennä vaikka saunomaan tms kavereiden kanssa sillä pelkään että saankin yhtäkkiä jotain sopimattomia tuntemuksia vähäpukeisista naisista.
Itseäni helpotti, kun luin joltain keskustelupalstalta, että seksuaalisuuteen liittyviä pakkoajatuksia on muillakin. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että nää on vaan ajatuksia, niin ehkä piinaavinta tässä on se ”entä jos sittenkin...” -ajatussokkelo. Entä jos vaan kusetan itseäni ja oon lesbo. Samaan aikaan ajatus naisen kanssa elämisestä tuntuu maailman absurdeimmalta asialta enkä tosiaan ole ikinä ihastunut kehenkään naispuoliseen. Haluan elää mun poikaystävän kanssa vanhaksi ja joskus saada yhteisiä lapsia. Pelkään kuitenkin sekoavani näihin ajatuksiin ja hänen väsyvän jatkuvaan itkeskelyyni ja ahdistuneisuuteeni. Oiskin tää elämä niin helppoa.
Oon lueskellut näitä pakkoajatuksiin liittyviä palstoja ahdistuksissani ja nyt viimein tullut siihen tulokseen, että omasta ongelmasta avautuminen saattaisi aiheuttaa edes jonkunnäköistä helpotusta pahaan oloon. Varoitan jo tässä vaiheessa, että tulossa on pitkä synninpäästö.
Olen siis kohta 20 vuotta täyttävä nuori nainen. Ylikiltti ja tunnollinen persoona, koulumenestys ollut aina oppiahjon parhainta. Masennusta itsediagnosoituna ollut vuosien varrella jonkun verran, bulimiaa ja bed:iä sekä pakonomaista laihduttamista. Lukion vikana vuonna kävin juttelemassa psykologisedän kanssa muutaman kerran. Koin kuitenkin saavani käynneistä enemmän haittaa kuin hyötyä, terapoitsija nimittäin tuntui olevan itse jonkin sortin liikuntaintoilija ja lähinnä hän keskittyi rakentamaan syömishäiriöiselle pt-suunnitelmaa laihdutukseen. Lopetin siis nuorisopsykalla käymisen kolmannen(?) käynnin jälkeen. Alun perin lähetteen sain käytyäni kuraattorin juttusilla paniikkikohtausoireista, jotka liittyivät wanhojentansseissa esiintymiseen.
Nykyiset ja pahenevat pakkoajatusoireet, joiden aiheuttaman ahdistuksen takia tänne päädyin vihdoin kirjoittamaan, liittyvät itseni kohdalla lähinnä seksuaalisuuteen sekä parisuhteeseen. Näitä ajatuskeloja vatvon päässäni heräämishetkestä nukahtamiseen saakka ja jollen suoranaisesti herää ajatukset mielessäni, hetken kuluttua havahdun miettimään, että ”hei mä en olekaan vähään aikaan taas pohtinut näitä” ja se on sitten menoa. Itsellä päivän täyttäminen tekemisellä ei auta. Vietän välivuotta siivoojan töitä tehden ja työ on sen verran aivot narikkaan -hommaa, että työn lomassa ehtii hyvin pohtia kaikkia maailman murheita tuhanteen kertaan. Ainoa tekeminen, jonka olen kokenut vievän kaikenlaiset ajatukset pois päästä on pleikalla pelaaminen :D Tosin en siitäkään sen enempää nauti, mutta pään tyhjentämisessä tuntuu toimivan.
Mitenköhän näitä ajatuksia nyt sitten selittäisin. Taustaksi voisin sen verran sanoa, että olen aina ihastunut vain poikiin ja haaveillut poikaystävästä pienen ikäni. Ala-asteikäisenä olin kuitenkin normaalia isompi (pidempi, hoikka kylläkin) enkä ikinä päässyt pieniä ja söpöjä tyttöjä tiirailevien ihastusteni suosioon. Tässä näen yhtymäkohtaa myös myöhempiin syömishäiriöoireiluihin. Tämän seurauksena itsetuntoni on todella paska ja kehonkuvani päin mäntyä.
Jossain vaiheessa kymmenen ikävuoden tienoilla muistan ajatelleeni etelänmatkalla jostain random vanhemmasta tytöstä että onpa nätti. Tuosta jotenkin kehitin itselleni ajatuksen että entä jos olenkin lesbo. Ajan kuluessa kehitin tuosta itselleni pakkoajatuksen ja voin rehellisesti sanoa että asia on edelleen pahin pelkoni. ”Entä jos olenkin lesbo, entä jos minusta tulee lesbo, mun täytyy jättää mun poikaystävä nyt heti etten myöhemmin sitten satuta sitä kun ihastun johonkin naiseen!!!” Tähän väliin haluan sanoa, että rakastan mun poikaystävää/avomiestä yli kaiken ja ajatus elämästä ilman häntä tuntuu sietämättömältä.
Mua ahdistaa nykyään tämä asia jo niin paljon että pelkään sekoavani ja yhtäkkiä tosiaan jättäväni poikaystäväni. Mietin jatkuvasti että pidänkö nyt naisia viehättäväni vai tunnenko seksuaalista vetoa miehiin. Pelkään tilanteita joissa homot/homous tulee puheeksi koska se laukaisee pakkoajattelun. Ahdistun ajatuksesta mennä vaikka saunomaan tms kavereiden kanssa sillä pelkään että saankin yhtäkkiä jotain sopimattomia tuntemuksia vähäpukeisista naisista.
Itseäni helpotti, kun luin joltain keskustelupalstalta, että seksuaalisuuteen liittyviä pakkoajatuksia on muillakin. Vaikka kuinka yrittää ajatella, että nää on vaan ajatuksia, niin ehkä piinaavinta tässä on se ”entä jos sittenkin...” -ajatussokkelo. Entä jos vaan kusetan itseäni ja oon lesbo. Samaan aikaan ajatus naisen kanssa elämisestä tuntuu maailman absurdeimmalta asialta enkä tosiaan ole ikinä ihastunut kehenkään naispuoliseen. Haluan elää mun poikaystävän kanssa vanhaksi ja joskus saada yhteisiä lapsia. Pelkään kuitenkin sekoavani näihin ajatuksiin ja hänen väsyvän jatkuvaan itkeskelyyni ja ahdistuneisuuteeni. Oiskin tää elämä niin helppoa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen "keittiöpsykologi" ja luettua tekstisi tuli mieleen, että noiden pakkoajatusten taustalla on pelko menettää jotain itselle rakasta ja tärkeää ja myös pelko ette hallitse elämää. Entä jos et hallitse elämää ja olosuhteita vajoat kaaokseen.
Et kyllä mitenkään vaikuta lesbolta ja se on varmaan viimeinen juttu joka tulee elämääsi sotkemaan.
Voi kun pääsisit elämään vapaudessa, että niin kuin päiväsi niin ovat myös voimasi.
Auttaisko, jos et mitenkään pakolla pakenisi noita pakkoajatuksia. Pikkuhiljaa alat vain huomaamaan, että etten hän ole muistanutkaan niitä ajatella.
Hyvää elämää sinulle. Kyllä elämäsi kantaa.
Keissa on jo vastannut sinulle fiksusti ja samoilla linjoilla olen itsekin.
Monilla ihmisillä on (nuorena varsinkin) rikas ajatusmaailma seksiasioissa. Se, mitä oikeasti toteuttaa ja haluaa, on sitten ihan toinen juttu.
Pakkoajatusten ahdistavuus johtuu (ainkin suurelta osin) siitä, että alkaa pelätä omia ajatuksiaan ja ne alkavat painaa mieltä. Tulee juuri noita tulkintoja itsestä: "koska ajattelen näin olenko esim. lesbo". Joillakin on ajatuksia toisten vahingoittamisesta ja pelko, että ajatukset kertoisivat, että voisi oikeasti jotakuta vahingoittaa ja olisi "paha" ihminen. Yleensähän vahingoitamisajatuksia on kuitenkin juuri niillä kilteimmillä ihmisillä.
Itselläni on ollut homoseksuaalisia ajatuksia, mutta koen itseni ihan heteroksi ja olen aina ollut vain heterosuhteissa (onnellisesti). Koska en ole pelästynyt omia fantasioitani ei niistä ole tullut ahdistavia eivätkä ne häiritse minua tai elämääni ollenkaan (päinvastoin). Ajatusten on hyvä vain antaa olla. Niille voi antaa luvan tulla, olla ja sitten mennä (!).
Seksuaalisuuteen liittyviä pakkoajatuksia on paljon, koska seksuaalisuuteen me kaikki joudumme/saamme olla jossakin suhteessa joka tapauksessa ja se on iso osa normaalia elämää. Olen Keissan kanssa samaa mieltä siitä, että liittyykö ajatusten mielessä toistuminen menettämisen pelkoihin tai siihen, että aiheuttaisit surua toiselle ikään kuin tahtomattasi.
Toivoisin, että saisit näistä jonkun kanssa puhua. Pakkoajatuksiin pätee se, että kun niitä avaa (joko itselleen antaa lupaa ajatuksiin tai puhuu toisille), niin niiden voima heikkenee! Jos kertoisit poikaystävällesi jotakin näistä. Vaikka menettämisenpelosta.. tai voisitko etsiä hoitopaikkaa, jossa voisit puhua tästä? Muutamakin käynti voisi auttaa.
Olet nuori (itseeni verrattuna!) ja hämilläsi itsesi ja elämän kanssa kuitenkin aika normaalilla tavalla. Pakkoajatuksiet eivät ole vakava psykiatrinen ongelma siitä huolimatta, että ne ihmiselle itselleen voivat aiheuttaa suurta kärsimystä. Kyse on neuroottisesta oireilusta ja neuroottisuutta on varmasti meissä kaikissa (jos tutkimaan lähdettäisiin).
Voimia sinulle.