Olen menettänyt kyvyn ihastua

Tuntuuko mikään muukaan miltään?

Sama vika tällä miehellä. Mikään/kukaan ei tunnu miltään, vaikka kuinka haluaisin,

Itsellä kylmyyttä kesti 2v erottuani vaimostani kun hänen sivusuhde parhaan kaverini kanssa tuli ilmi.

Olin siihen tunteettomuuteen täysin kypsä ja alistunut. Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta ihastuin naiseen, tätä on nyt jatkunut puoli vuotta eikä irtoa tämä tunne minusta.

Mä olen miettinyt kanssa tätä asiaa erottuani pitkästä, itsetuntoni romuttaneesta suhteesta. Ihastumiset ennen sitä ja sen jälkeen eivät ole johtaneet mihinkään ja lyhyessä pitkän liiton jälkeisessä suhteessakin ihastuin enemmän siihen tunteeseen, että minuun ihastuttiin ja sain pitkästä aikaa fyysistä läheisyyttä. Mä en taida uskoa enää ollenkaan siihen, että elämäni rakkaus kävelee vastaan ja vie kerrasta jalat alta.

Nyt olen tutustunut todella kivaan ja fiksunoloiseen mieheen töissä, mutta hän ei ainakaan vielä herätä minussa mitään suuria intohimoja, kiinnostusta kylläkin kovasti. Toivon, että saan tutustua häneen paremmin ja tavata häntä töidenkin ulkopuolella. Jotain tässä tuntuu olevan enemmän ja mietinkin, että voisikohan se oikea ihminen löytyä sittenkin ihan muuten kuin huumaavan ihastumisen kautta, kun sitä ei ole tähän päivään mennessä löytynyt. Onkohan ikä ja eletty elämä tehnyt sen, että haluaa ensin tutustua ihmiseen ennen kuin antaa itselleen luvan tuntea vahvemmin? Voisikohan se oikea loppuelämän kumppani löytyäkin hiljalleen tutustumalla ennemmin kuin hätäisesti hullaantumalla?

Musta tuntuu siltä, että elämäni kiivaimman suhteen jälkeen olen vielä niin hukassa, etten voi aloittaa suhdetta intohimon ajamana. Koen että tällä hetkellä minulle sopii paremmin sellainen ihminen, joka kutittaa älynystyröitäni ja luo puuttuvaa perusturvallisuuden tunnetta. Toisaalta mietin, olisiko sellainen ihminen pelkkä laastari ja itseni korjaamisen jälkeen olisin taas intohimon ajamana juoksemassa amokia.

Ehkäpä on siis parempi olla itsekseen ja katsella vain rauhassa. Asioilla on tapana järjestyä, vaikken saisi sitä mitä toivon vaan sen mitä tarvitsen.

Ehkä hän ei ole vaan "juuri se"

Kyllä se tunne tulee kun oikea ihminen tulee kohdalle!

Sama täälläkin tällä miehellä. Kivoja, miellyttäviä, vetäviä naisia olen tavannut, mutta jotenkin kukaan vaan ei tunnu siltä, että haluaisin enää piirittää ja juosta hulluna perässä. Masennus ei ole syynä, sitä en ole. Varmaan jollain tavalla vaan hajonnut. Ei näinkään ole huono, silloin tällöin vaan tulee itsekin ihmeteltyä, että olisiko elämä niin paljon paremmin jos olisi joku vieressä jakamassa kaiken.

Olin eron jälkeen arviolta puolen vuoden ajan niin lamaantunut että joku olisi voinut sitä masennukseksikin sanoa. Kaikki kiinnostumisen tunteet nyt syksyn ja alkutalven aikana ovat olleet valjuja. Jotain ehkä meni rikki vaikka pystynkin normaaliin elämään. Yksi nainen osoitti suoraan kiinnostustaan ja jouduin väistämään kun en tuntenut oikeastaan mitään. Se ei ollut naisen vika vaan minussa. Uskoisin että tämä jossain vaiheessa muuttuu ja yllätän itseni ihastuneena vielä joku päivä. Sitä odotellessa kaipa voisi vain olla tyytyväinen siihen että elämä antaa muita iloja.