Hei, minua vaivaa kovasti tämä asia.
Lähiaikoina minulle on tullut ns. pelontunne kouluun menemisestä. Pelkään, että jatkuvien poissaolojeni takia saan huomautuksia, ja huomautuksiani välttääkseni olen poissa koulusta. Se on kuin kierre, josta ei tule loppua. Isälläni on paniikkihäiriö, ja hän on n. 23h/pvä:ssä sisällä, eikä uskalla tulla ulos. Hänen paniikkihäiriöönsä on lääkkeitä, jolla äitini hoitaa häntä.
Eli, isälläni on paniikkihäiriö, joten voiko se periytyä minuun? (olen naispuolinen) Olen sosiaalinen ihminen, minulla ei ole vaikeuksia avautua toisille ihmisille, tai puhua heidän kanssaan, kuten isälläni. Olen koko elämäni asunut paniikkihäiriö "potilaan" kanssa, ja tiedän miltä paniikkihäiriö näyttää ulkopuolisen silmin. Voisinko itse "sairastaa" sitä?
Toivoisn, että sasin mahdollisimman monta vastausta, kiitos!
Lähiaikoina minulle on tullut ns. pelontunne kouluun menemisestä. Pelkään, että jatkuvien poissaolojeni takia saan huomautuksia, ja huomautuksiani välttääkseni olen poissa koulusta. Se on kuin kierre, josta ei tule loppua. Isälläni on paniikkihäiriö, ja hän on n. 23h/pvä:ssä sisällä, eikä uskalla tulla ulos. Hänen paniikkihäiriöönsä on lääkkeitä, jolla äitini hoitaa häntä.
Eli, isälläni on paniikkihäiriö, joten voiko se periytyä minuun? (olen naispuolinen) Olen sosiaalinen ihminen, minulla ei ole vaikeuksia avautua toisille ihmisille, tai puhua heidän kanssaan, kuten isälläni. Olen koko elämäni asunut paniikkihäiriö "potilaan" kanssa, ja tiedän miltä paniikkihäiriö näyttää ulkopuolisen silmin. Voisinko itse "sairastaa" sitä?
Toivoisn, että sasin mahdollisimman monta vastausta, kiitos!
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hei!
Itselläni on todettu paniikkihäiriö, se onneksi alkoi vasta kouluiän jälkeen, ja on nyt suht hyvin hallinnassa, kiitos hyvän lääkityksen. Jos haluat jatkaa keskustelua kanssani, niin näet(???)sähköposti osoitteeni. Kirjoita jos siltä tuntuu.
Tietääkseni muilla lähisukulaisillani ei ole paniikkihäiriötä, mutta tuntuu että se on vieläkin niin tabu, että sitä jotenkin häpeää, eikä sitä "kehtaa" tunnustaa.
Mutta ota yhteyttä! T: "Sylvia"
Heips!
Itselläni on ollut paniikkihäiriö jo 13 vuotta, alkoi yhdessä koulutustilaisuudessa. Sydän alkoi pomppia ja pyörrytti. Olo oli niin kamala, että kuoleman luuli koittavan. Siihen aikaan se ei ollut vielä niin yleisesti tiedossa, joten sain juosta lääkäriltä toiselle, ennen kuin selvisi sairauden syy ja sain lääkkeet. Tauti ei ole ´hävinnyt mutta aika ajoin voin olla jopa ilman lääkkeitä. Neuvoisin sinua käymään lääkärillä puhumassa jotta saisit kohtaukset hallintaan, niiden kanssa on vaikea elää.. Ja muista tämä ei ole suinkaan pahin sairaus maailmassa vaikka onkin inhottava, mutta siihen saa apua. Perinnöllisyydestä sen verran että meidän suvussa se on vahvasti periytyvä. Keskustelkaa ihmiset tästä aiheesta, meitä on monta. Mutta ollaan silti iloisia:))
Vaikkakaan paniikkihäiriön aiheuttajaa ei ole saatu täsmällisesti selvitetyksi viittaavat tutkimukset siihen, että taipumus kohtauksiin kulkee suvussa ja että myös elämänmuutokset - työpaikan vaihto, suuri menetys, leikkaus, sairaus, ero rakkaasta henkilöstä tai kouluvaikeudet - voivat laukaista ensimmäisen kohtauksen.
Luulisin, että geenit siis vaikuttavat - ja altistavat paniikkihäiriölle, mutta samalla luulisin, että saatetaan "tarvita" myös ympäristön tai elintapojen "apua".
Geenejäkin kun on niin monenlaisia. Esimerkiksi skitsofrenialle altistavia geeneistä vain osa altistaa vain skitsofrenialle, kun taas osa altistaa sekä skitsofrenialle, että myös muille skitsofreniaryhmän sairauksille.
Eikä niitäkään tunneta kunnolla.
Ei tästä lätinästäni nyt tainnut teikäläiselle paljoakaan apua olla, kun kykenen toteamaan vain, että isäsi paniikkihäiriö saattaa mahdollisesti olla periytynyt sinuunkin.
Jos pystyt niin ole rauhassa paniikkihäiriön kanssa.Minä olen tiettämättä tästä sairaudesta sairastanut 14- vuotiiasta asti se tuli minulle koulumaailmassa oli niin vaikea opettaja joka koulukiusasi minua.Mutta olen selvinnyt elämästä loistavasti.Olen nyt 55 vuotta ja vasta nyt on joidenkin vieraiden jännittäminen kotonani rauhottunut ennen minun piti käydä vähän väliä katsomassa peilistä olenko hermostuneen näköinen jne. hengitystä ahdisti ja olo oli hirveä heti silloin vieraiden lähdettyä olo parani jne. Olen 3 lapsen äiti kohta 10 lapsen mummo naimisissa saman miehenkanssa jo 35 vuotta töissä käyn jne. Tämä sairaus taitaa olla hienon herkän herttaisen ja hyväsydämisen ihmisen sairaus.Ole joka hetki kiitollinen elämästä.
Suoraan dominoivasti se ei periydy, mutta taipumus sairastua paniikkihäiriöön on suurempi, jos jompi kumpi tai molemmat vanhemmista ovat sitä sairastaneet. Tarkoitan sanoa, että automaattisesti se ei periydy.
unohdin kertoa, että minulla on myös lisäksi hengityksen ahdistus kohtauksia silloin, kun esitän luokkani edessä esitelmiä. Tämä on erittäin kiusallista, koska tuleva ammattini on hyvin sosiaali -ja esiintymispohjainen. Normaalia?
Kiitos jhälleen vastauksistanne, jotka ovat selvittäneet itsetuntoani paljon! :)
kenties sen ikäinen että pystyisit muuttamaan pois kotoa? Yhtälailla paniikkihäiriö voi olla perimässä niin kuin monet muutkin sairaudet, mutta luulenpa että olet juuri nyt alttiimpi sille asuessasi isäsi kanssa. Onko teillä läheiset välit? Vaikka ei olisi, saattaa silti hänen läsnäolonsa ja elämäntilanteensa vaikuttaa sinuun juuri niin paljon, että samaistut häneen.
Me paniikkihäiriöiset olemme usein taipuvaisia liialliseen ajatteluun...
Kirjoitan tässä vähän mitä tiedän esiintymisestä, koska sanot esiintyväsi tulevassa ammatissasi. Toivon tästä olevan apua sinulle.
Jännittäminen esitelmää tai ylipäätään esitystä pitäessä on aivan normaalia. Päinvastainen enemmänkin olisi epänormaalia. Kaikki esiintyjät jännittävät ainakin jonkin verran ennen esitystä, muu on enemmänkin osoitus siitä, ettei esiintyjällä ole mitään kunnianhimoa esityksensä suhteen, ettei hänelle ole väliä, mitä yleisö hänestä ja esityksestä ajattelee ja ettei hän ole viitsinyt panostaa esitykseensä.
Harjoitus tekee mestarin ja lukuisien hyvin menneiden esiintymisten jälkeen, joihin joku kasvaa luonnostaan, voi olla tuntematta tai huomaamatta jännitystään, mutta jos todella tahtoo yleisölleen jotakin tarjota, tuntuu aika mahdottomalta, ettei "laita itseään likoon", alttiiksi arvosteluille.
Toisille jännittäminen on selvempää ja monet kuuluisatkin esiintyjät kärsivät esiintymisjännityksestä. Silti he kerta toisensa jälkeen ylittävät pelkonsa ja joku on sanonut, että ilman jännittämistä esitys ei olisi ollut niin hyvä.
On usein huojentavaa tietää, että muutkin jännittävät. Jännittäminen näkyy huomattavasti vähemmän ulospäin kuin mitä esiintyjästä usein tuntuu.
Yleisö toivoo esiintyjän onnistuvan. Yleisöllekin on kiusallista, jos esiintyjä törttöilee. Itse olen ikävissä tilanteissa katsonut yleisöä ja suorastaan imenyt voimaa ystävällisistä katseista (riippuu tietenkin esiintymistilanteesta, voiko tähän tukeen luottaa).
Itse esityksestä vielä:
Esiintymisjännityksen ehkä paras lievittäjä on hyvä valmistautuminen. Mitä vähemmälle valmistelulle esityksen jättää, sitä varmemmin se menee pieleen. Kun tunnet aiheesi läpikotaisin, voit helpommin keskittyä myös muuhun kuin sisällön muitelemiseen. Etukäteen on hyvä miettiä myös sitä, millaisia kysymyksiä yleisö saattaa esityksen jälkeen esittää.
Esitystä on hyvä harjoitella ja esitysvirheet korjattava. Mieti asentosi ja pyri olemaan mahdollisimman rento. Käsiä ei ole hyvä sitoa eteen tai taakse, vaan pitää ne rentoina sivulla, niin kauan kun ei tunne luonnollista tarvetta liikuttaa niitä. Katso yleisöä. Älä liikehdi hermostuneesti, naksuttele kynää, pälyile ympärillesi. Keskity asiaan.
Sinun ei tarvitse tietää ja osata kaikkea. Kun olet sopivasti valmistautunut, se riittää. Esitykseen ei kannata myöskään suhtautua liian vakavasti. Ota seuraava esityksesi ensimmäisenä harjoituksena kohti tulevaa. Jos esitys epäonnistuu, se ei myöskään ole maailman loppu, eikä vika välttämättä aina ole sinussa.
Esityksen jälkeen on hyvä miettiä, mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Itseään kohtaan on oltava rehellinen. En ikinä enää- tai kaikki meni äärettömän loistavasti -asenteet eivät ole rakentavia.
Anna itsellesi aikaa kehittyä!
Esiintymisestä (ja jännittämisestä) on paljon kirjallisuutta. Mari Aulanko on kirjoittanut esiintymisestä: Minäkö luennoimaan, miksi, kenelle, mitä, mitä varten, miten meni? WSOY, Porvoo, 1990. Antero Toskala on kirjoittanut mielestäni pohdiskeluusi paniikkihäiriöstä sopivia kirjoja mm. Pelot: neuroottinen ahdistuneisuus - mitä se on ja miten siitä voi päästä, Porvoo, WSOY 1982.
Noilla tiedoilla voit päästä alkuun, kirjastosta voit kysyä enemmän neuvoja ja mahdollisesti sopivampia kirjoja.
Oireesi eivät kuulosta niin vahvoilta, että uskoisin sinun niiden perusteella kärsivän paniikkihäiriöstä. Mutta sen selvittämiseksi ja koulusta poissaolo-ongelman ratkaisemiseksi, neuvoisin sinua kääntymään esimerkiksi koulukuraattorin, kouluterveydenhoitajan tai jonkun luotettavan aikuisen puoleen.
Useimmilla on ainakin jonkinlaisia ahdistuksen tahi pelon tunteita joutuessaan esiintymään toisten edessä. Toisilla nämä tilanteet saattavat riistäytyä paniikinomaisesti käsistä. Aina ei kuitenkaan ole kyse paniikkihäiriöistä, vaan eri peloista ja niiden hallitsemisesta.
Minun on tietysti helppoa sanoa, että omat esiintymispelkonsa tiedostamalla ja niiden hallintaan pyrkimisellä esiintyminen ei olisi täysin ylivoimaista, koska itse en ole kärsinyt juuri minkäänlaisesta ahdistuksesta päästessäni esiintymään. Tunnenpa silti monia, joille esiintyminen on vaikeaa ja joilta olen kuullut näistä minulle periaatteessa vieraista asioista.
Tavallaan kuvaamasi ahdistus on "normaalia", erittäin kiusallista, mutta toisaalta yleistä.
Harvassa ovat ne, jotka eivät tuntisi edes jonkinasteista jännitystä esiintyessään. Esimerkiksi muusikkojen, jotka joutuvat jo työnsä puolesta lukuisiin esiintymistilanteisiin, keskuudessa on todella lukuisia, joiden suorituskykyyn esiintymisjännitys vaikuttaa heikentävästi - ja onpa heitäkin, joiden esiintymispelko ei anna periksi, ennen kuin ovat ottaneet kunnon "pohjat" ennen esiintymistä.
Jos tuleva ammattisi on hyvin sosiaali- ja esiintymispohjainen, en suosittele kuitenkaan "pohjien" ottamista, sillä ylenpalttinen ryyppääminen tekee ihmisestä epäsosiaalisen olennon, joka kykenee kyllä esiintymään, mutta ei aina kyenne esiintymään tavalla, joka olisi hänelle itselleen eduksi.
asun omassa kodissa :) olen täysi-ikäinen
minkälaiset on välisi vanhempiisi? Tuosta esiintymisestä luettuani haluan kertoa myös oman tarinani. Toivottavasti en maalaa kauhukuvia...
Jännitin joskus kauheasti esiintymistä. Ajan mittaan kuitenkin aloin siihen tottumaan ja jopa nauttimaan siitä. Minusta tuli liian itsevarma.
En enää jännittänyt vaan luotin itseeni liikaa. Kerran kuitenkin romahdin kesken esityksen. Esiinnyin nuorille, joilta sitten sain makeat naurut kun en pystynytkään enää kontrolloimaan itseäni.
Tämä tuli ihan yhtäkkiä ja se oli hyvin merkittävän suuri oire alkaneessa paniikkihäiriössäni. En sairasta kuitenkaan enää, mutta tuntuu välillä että olen monta vuotta tässä vielä toipunut. Rohkeuden toimia kerääminen kestää aikansa, ennen kuin saa siis itsensä täysin takaisin. Jotkut asiat jännittävät vielä vähäsen, mutta ehkä se on hyväkin asia että taas jännittää!
Liian rohkea ei pidä siis olla!
itselläni on paniikkihäiriö johon sain lääkkeet kuukausi sitten. nyt olen tajunnut että tämä sairaus alkoi jo yläasteella, nimenomaan poissaolojen takia, joihin en itsekään osannut sanoa syytä, en vain halunnut mennä kouluun... kehottaisin hakemaan lääkäriltä apua, koska mitä nopeammin hoidat sairauden, sen vähemmän se pilaa elämääsi...
Hei! kuten otsikkokin jo kertoo niin paniikkihäiriö voi aivan hyvin periytyä, vanhemmilta lapsille.
Itse olen vasta 14-vuotias. Olin poissa koulusta monta viikkoa, kunnes koulu järjesti minulle oman tilan missä voin opiskella. Isälläni oli minun ikäisenä ehkä vähän vanhempana paniikkihäiriöitä, ja todennäköisesti perin sen isältäni. itse olin hyvin sosiaalinen,aina iloinen, kavereita riitti, koulu meni hyvin, puhuin kaikille erittäin avoimesti asioista. Ja ensinmäinen paniikkihäiriö tuli vielä kavereiden seurassa. Olen ollut nyt nämä 5kk ihan vanhempien armolla. He ovat kuskanneet minua kaikkialle jos olen halunnut lähteä jonnekkin koska itse en ole vielä valmis kävelemään paikasta toiseen. Toivon kovasti ettei sinun tarvisi kokea sitä mitä minä ja isäsi ja om isäni sekä muut paniikkihäiriön saaneistan ihmisistä, on joutunut kokemaan.