Äitini on rajatilapersoona.
On varmaan sanomattakin selvää, että lapsuus oli yhtä helvettiä kun mentiin sairaan ihmisen ehdoilla ja hänen mielenoikkujensa mukaan.
Sairaan lapsuuden ansiosta ensimmäiset parisuhteeni olivat myös sairaitten ihmisten kanssa. Ja taaskin on varmaan sanomattakin selvää, että ne päättyivät katastrofeihin.
Sitten pääsin oravanpyörästä pois, perkasin lapsuuteni ja omat ongelmani pohjamutia myöten. Löytyi uskomattoman paljon asioita, joita en edes tiennyt kantavani, mutta niiden kohtaaminen, omien vikojen tunnustaminen, itkemättä jääneiden itkujen itkeminen tosielämään tulo. Pari vuotta siinä meni ja välillä oli aika huonossakin kunnossa...se oli kaikkea muuta kuin helppoa.
Mutta lopulta valo alkoi näkyä tunnelin toisessa päässä...
Olen nykyään niin kurkkuani myöten täynnä ihmisiä, jotka elävät omissa mielikuvitusmaailmoissaan.
Äitini ei ole ikinä kasvanut aikuiseksi, eikä koskaan ole rakastanut oikeasti ketään (Rajatilapersoonat eivät edes pysty oikeaan rakkauteen). En ole enää missään yhteydessä häneen, en anna hänen enää satuttaa itseäni.
Minulla on joitakin työkavereita, joilla on erilaisia ongelmia. En nykyään ole heidän kanssaan juurikaan missään tekemisissä, enkä oikeastaan voi sietää heitä.
Mielenterveysongelmaiset "kaverit" on onneksi helppo pitää etäällä. He eivät kestä totuutta (satumaailmassa elävät eivät koskaan kestä totuutta). Sana "miksi" on heille myrkkyä...("miksi puhut hänestä noin", "miksi teit noin", "miksi puhut toisista selän takana" jne.).
Siviilipuolella suljen erilaisista ongelmista kärsivät itseni ulkopuolelle. En lähde väittelemään heidän kanssaan, en käsittele asioita... Jos toisella on rajat hukassa, niin se oli sitä myöten selvä, en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
On varmaan sanomattakin selvää, että lapsuus oli yhtä helvettiä kun mentiin sairaan ihmisen ehdoilla ja hänen mielenoikkujensa mukaan.
Sairaan lapsuuden ansiosta ensimmäiset parisuhteeni olivat myös sairaitten ihmisten kanssa. Ja taaskin on varmaan sanomattakin selvää, että ne päättyivät katastrofeihin.
Sitten pääsin oravanpyörästä pois, perkasin lapsuuteni ja omat ongelmani pohjamutia myöten. Löytyi uskomattoman paljon asioita, joita en edes tiennyt kantavani, mutta niiden kohtaaminen, omien vikojen tunnustaminen, itkemättä jääneiden itkujen itkeminen tosielämään tulo. Pari vuotta siinä meni ja välillä oli aika huonossakin kunnossa...se oli kaikkea muuta kuin helppoa.
Mutta lopulta valo alkoi näkyä tunnelin toisessa päässä...
Olen nykyään niin kurkkuani myöten täynnä ihmisiä, jotka elävät omissa mielikuvitusmaailmoissaan.
Äitini ei ole ikinä kasvanut aikuiseksi, eikä koskaan ole rakastanut oikeasti ketään (Rajatilapersoonat eivät edes pysty oikeaan rakkauteen). En ole enää missään yhteydessä häneen, en anna hänen enää satuttaa itseäni.
Minulla on joitakin työkavereita, joilla on erilaisia ongelmia. En nykyään ole heidän kanssaan juurikaan missään tekemisissä, enkä oikeastaan voi sietää heitä.
Mielenterveysongelmaiset "kaverit" on onneksi helppo pitää etäällä. He eivät kestä totuutta (satumaailmassa elävät eivät koskaan kestä totuutta). Sana "miksi" on heille myrkkyä...("miksi puhut hänestä noin", "miksi teit noin", "miksi puhut toisista selän takana" jne.).
Siviilipuolella suljen erilaisista ongelmista kärsivät itseni ulkopuolelle. En lähde väittelemään heidän kanssaan, en käsittele asioita... Jos toisella on rajat hukassa, niin se oli sitä myöten selvä, en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olet saanut tarpeeksesi "sairaista" ihmisistä. Et halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Silti kirjoitat Suomi24 mielenterveyspalstalle jossa juuri nämä "sairaat" ihmiset keskustelelevat, trollaavat ja ärsyttävät toisia. Kysymys herää että miksi? Jotenkin tekstisi ja käytännön toimintasi ovat ristiriidassa keskeneen.
On täällä muitakin.
Jokaista biboa, rajatilaista, narsistia... kohden on iso kasa turpiinsa saaneita ihmisiä. Osa näistä takkiinsa saaneista ihmisistä kirjoittaa ja lukee nimen omaan tätä palstaa.