Kyllä. Rakastan sinua vieläkin. Hitaina, hiljaisina hetkinä en saa sinua mielestäni. En voi jatkuvasti juosta ja uuvuttaa itseäni. Väkisin joudun välillä pysähtymään. Silloin tekee kipeää. Ajattelen sinua ja sitä, kuinka en voi sinua saada. Ajattelen tulevaa kesää, jota odotan tulevaksi, koska tätä tilannetta on niin vaikea kestää. Elättelen ehkä täysin turhia toiveita siitä, että pääsisin silloin sinusta jotenkin yli ja minun olisi silloin helpompi olla itseni kanssa. Sekin on väärin, koska ei voi elää ja vain odottaa jotain tulevaa – ei se ole elämää. Pitäisi elää nyt, mutta en osaa. Se on niin vaikeaa – kohdata kipua ja alakuloa, surua ja murhetta. Aina ei vain tunnu, että jaksaa. On pakko pysähtyä, koska en jaksa enää juosta enkä pääse sinua tai itseäni piiloon.
Samaan aikaan en haluaisi tuon kesän koskaan saapuvan. Tahtoisin pysähtyä ja jarruttaa ajan lentämistä päivästä toiseen, sillä jokainen päivä tuntuu vievän sinut kauemmaksi minusta. Se tuntuu pahalta. Kun en toisaalta haluakaan päästä yli, mennä takaisin sinne, missä en enää halua olla, jonnekin jossa kaikki on haaleaa ja korkeintaan kädenlämpöistä, jonnekin jossa minua kuitenkin useimmiten vain paleltaa ja joskus kylmyys suorastaan jäätää. Paikkaan, jossa olen turta eikä mikään oikein tunnu miltään. Maailmaan, jossa voi elää elämättä kuitenkaan, pelkästään selviytyä ja olla. En voi kääntää kelloa taaksepäin, eikä se mitään muuttaisi, vaikka kääntäisin. Sama olisi silti edessä.
Tuntuu haikealta ja vaikealta ajatella niitä lyhyitä hetkiä kun oli niin hyvä olla, etten muistanutkaan millaista se voisi olla. Sen ajatteleminenkin tekee jo kipeää. Vielä enemmän pelkään kuitenkin sitä, etten enää muista sitä, etten pysty enää palaamaan siihen tunteeseen, kun mieleni oli raukean, levollisen onnellinen ollessani sinussa kiinni. Toistaiseksi voin vielä niin tehdä, vaikkei se ehkä olekaan tervettä. Sattuu ajatella, että se on iäksi mennyt ja etten saa sinua koskaan enää koskettaa. Itkettää. En haluaisi heittää pois sitä, mikä tuntui ainutlaatuiselta ja hyvältä – rikkaalta, täyteläiseltä ja hehkuvalta.
Tiedätkö, ettei tuo hehku ole palautettavissa ikuisesti? Vielä sen on saanut hohtamaan punaisena, kun olet siihen puhaltanut. Nyt tuo polttava lämpö alkaa hiljalleen hiipua, sillä olen yrittänyt piilottaa sen niin syvälle kuin osaan eikä puhalluksia enää ole. Odotan, että tuo lämpö hiipuu hitaasti, tukahtuu ilman happea. En voi antaa liekin enää leimuta avoimena, koska se yksin ollessaan korventaa minua sisältä liikaa, tekee rumia arpia ja aiheuttaa kipua ja katkeruutta. Polttaa ja tuhoaa sen, minkä pitäisi olla kaunista. En voi sitä yksin ruokkia, voin vain antaa sen hiipua ja tukahtua, jos et auta minua. Ja et voi auttaa. Kunpa vain voisit!
Lupaathan, että kerrot minulle heti, jos kuitenkin joskus muutat mielesi? Älä odota, jos näin on, sillä en halua elää tilannetta, jossa se on liian myöhäistä. En enää – olen sen jo tarpeeksi monta kertaa kokenut. Toisaalta voi olla, ettei se ole koskaan liian myöhäistä, jos kipinä osuu oikeaan paikkaan.
Haluan kuitenkin, että tiedät, etten usko näin tapahtuvan.
Lähden siis kuitenkin siitä, ettei mikään muutu: hiivun hiljalleen ja suljen hehkun sisääni.
Sulkeudun.
Samaan aikaan en haluaisi tuon kesän koskaan saapuvan. Tahtoisin pysähtyä ja jarruttaa ajan lentämistä päivästä toiseen, sillä jokainen päivä tuntuu vievän sinut kauemmaksi minusta. Se tuntuu pahalta. Kun en toisaalta haluakaan päästä yli, mennä takaisin sinne, missä en enää halua olla, jonnekin jossa kaikki on haaleaa ja korkeintaan kädenlämpöistä, jonnekin jossa minua kuitenkin useimmiten vain paleltaa ja joskus kylmyys suorastaan jäätää. Paikkaan, jossa olen turta eikä mikään oikein tunnu miltään. Maailmaan, jossa voi elää elämättä kuitenkaan, pelkästään selviytyä ja olla. En voi kääntää kelloa taaksepäin, eikä se mitään muuttaisi, vaikka kääntäisin. Sama olisi silti edessä.
Tuntuu haikealta ja vaikealta ajatella niitä lyhyitä hetkiä kun oli niin hyvä olla, etten muistanutkaan millaista se voisi olla. Sen ajatteleminenkin tekee jo kipeää. Vielä enemmän pelkään kuitenkin sitä, etten enää muista sitä, etten pysty enää palaamaan siihen tunteeseen, kun mieleni oli raukean, levollisen onnellinen ollessani sinussa kiinni. Toistaiseksi voin vielä niin tehdä, vaikkei se ehkä olekaan tervettä. Sattuu ajatella, että se on iäksi mennyt ja etten saa sinua koskaan enää koskettaa. Itkettää. En haluaisi heittää pois sitä, mikä tuntui ainutlaatuiselta ja hyvältä – rikkaalta, täyteläiseltä ja hehkuvalta.
Tiedätkö, ettei tuo hehku ole palautettavissa ikuisesti? Vielä sen on saanut hohtamaan punaisena, kun olet siihen puhaltanut. Nyt tuo polttava lämpö alkaa hiljalleen hiipua, sillä olen yrittänyt piilottaa sen niin syvälle kuin osaan eikä puhalluksia enää ole. Odotan, että tuo lämpö hiipuu hitaasti, tukahtuu ilman happea. En voi antaa liekin enää leimuta avoimena, koska se yksin ollessaan korventaa minua sisältä liikaa, tekee rumia arpia ja aiheuttaa kipua ja katkeruutta. Polttaa ja tuhoaa sen, minkä pitäisi olla kaunista. En voi sitä yksin ruokkia, voin vain antaa sen hiipua ja tukahtua, jos et auta minua. Ja et voi auttaa. Kunpa vain voisit!
Lupaathan, että kerrot minulle heti, jos kuitenkin joskus muutat mielesi? Älä odota, jos näin on, sillä en halua elää tilannetta, jossa se on liian myöhäistä. En enää – olen sen jo tarpeeksi monta kertaa kokenut. Toisaalta voi olla, ettei se ole koskaan liian myöhäistä, jos kipinä osuu oikeaan paikkaan.
Haluan kuitenkin, että tiedät, etten usko näin tapahtuvan.
Lähden siis kuitenkin siitä, ettei mikään muutu: hiivun hiljalleen ja suljen hehkun sisääni.
Sulkeudun.
Vastaukset 7
Vanhimmat
joo, mäkin oon kännissä
Tiedät että haluaisin sinut takaisin joka hetki.
Tiedänkö?
Soita. Nyt. Puhutaan.
Tiedät.
Soitatko hänelle?