2v kummilapsi

Ymmärrän huolesi ja ei tietystikään ole kiva pelätä oman lapsen puolesta. Itsekkään en käy joidenkin vanhempien luona koska lapset ovat liian villejä. Lapset ovat erilaisia ja yleensä poikalapset ovat rajumpia leikeissään kuin tytöt. Kaksivuotiaina ihminen on aggressiivisimmillaan, näin sanovat useat kasvatusoppaat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että lapselle ei tarvitse opettaa sopivia käyttäytymistapoja. Kaksivuotiaana lapsi ei myöskään osaa vielä leikkiä yhdessä eikä jakaa leikkikalujaan. Yleensä leikkiminen on sitä että leikitään omia leikkejä rinnakkain tai sitten sitä että se leikki ja leikkikalu millä toinen leikkii on aina kiinnostavampi ja se täytyy saada toiselta pois. Lapsia voi ohjata leikkimään omia leikkejään rinnakkain. Toisen kädestä ei saa ottaa lelua pois. Toista ei myöskään lyödä, potkita eikä purra. Jos kummilapsesi vanhemmat eivät tätä ymmärrä, voithan sanoa ääneen että jos kummilapsesi käyttäytyy epäsopivasti ette tule enää leikkimään. Tämä voi olla herätys niin vanhemmille kuin lapsellekin. Lapsi valitettavasti unohtaa tämän viidessä minuutissa ja tarvitsee jatkuvaa muistutusta siitä miten leikitään nätisti. Toinen keino on vaihtaa leikkipaikkaa eli jos te menette aina käymään heillä niin muuttuuko tilanne jos he tulevat teille tai jos leikitte ulkona.

Hei. Kiitos ensinnäkin, että olet ryhtynyt kummiksi! Saat olla lapsen elämän eräs tukija.
On vaikea kysymys, voiko toisen perheen kasvatukseen puuttua ja jos, niin missä on se kohta että pitää puuttua. Mielestäni satuttaminen on kyllä asia, jota ei voi painaa villaisella. Kun olet paikalla tilanteissa, kerrot olevasi se, joka kieltää satuttamisen ja puuttuu tilanteisiin. Kertomasi perusteella vanhemmat ovat passiivisia tuolloin. Miten koet mahdollisena ottaa asian ihan suoraan vanhempien kanssa puheeksi? Löytäisitkö sanat, joilla toisaalta ilmaiset, että tahdot olla heidän tukenaan, etkä arvostella ja tuomita, mutta toisaalta tahdot, ettei sinun enää tarvitse pelätä lapsesi puolesta. Rajat on vedettävä ja yksi selkein raja elämässä on, että toista ei saa satuttaa ja sellainen peli on heti vihellettävä poikki. Voisiko asiasta keskustelu kenties avata uusia väyliä vanhempien miettiä kasvatustaan?
Jos vain vetäydyt pois etkä enää tapaa, se tuntuu kyllä huonolta vaihtoehdolta minusta. Helpoin tapa, mutta tavallaan pakenemista. Tällöin ongelmaa ei ole käsitelty eikä annettu mahdollisuuksia ratkaista sitä uudella, paremmalla tavalla. Tällöin tavallaan lapsikin on jätetty oman huonon käyttäytymisensä armoille. On aikuisten tehtävä ohjata ja laittaa rajat.
Ajattelen, että voisit ehkä melko suoraan esittää pyynnön. Kertoa, että pyydät lapsen vanhempia selkeämmin ja oma-aloitteisemmin puuttumaan tilanteisiin, joissa satuttamisen uhkaa tapahtuu ja katkaisemaan tilanteet ennakolta.
Miltä kuulostaa?

Meiju, diakoni