Elämässä on loppupeleissä kyse vain rakkaudesta ja pelosta. Kun jotain haluaa kovasti, alkaa pelätä. Ehdollistuu tiedostamattaan ajatukselle, ettei voi olla onnellinen saamatta haluamaansa. Ja tästä ehdollistumisesta syntyy pelko. Pelon tunnistaa vihan tunteesta. Kun pystyy tunnistamaan pelon, se ei enää ohjaile elämää. Ei ole enää pakko reagoida pieniinkin ärsykkeisiin. Ei enää odota muilta mitään eivätkä muut ihmiset voi toiminnallaan satuttaa.
Pelkään etten koskaan voi olla onnellinen, kun meistä ei tullutkaan me. En halua tapailla ketään muita, koska pelkään että voisi tulla jotain semi-tunteita ja pelkään että silloin meistä ei tulisi me tämän oikean rakkauteni kanssa. Ihan kauheaa, mutta pelätessäni sitä, että elämäni valuu ohi, itse asiassa aiheutan juuri sen.
Samoin tiedän että rakkauteni pelkäsi sitä ettei meistä tulisi me. Hän pelkäsi yli kaiken tulevansa jollain tavalla nolatuksi. Ja kun pelkoa ei kunnolla tunnista, se alkaa ohjailla toimintaa tai lamauttaa kokonaan.
Nyt joku kysyy, miksi et vain puhu tämän ihmisen kanssa? Jos uskoisin, että hän pystyisi käsitellä sen puhelun eikä ajattelisi siinä olevan mitään noloa, niin soittaisin heti.
Hänen täytyy saada olla vapaa tekemään omat päätöksensä. Jokainen meistä on itse vastuussa omasta elämästään. Ja vaikka kuinka haluaisin en voi yksin rakentaa suhdetta, kun siihen tarvitaan kaksi. Hänen pitäisi olla valmis ottamaan riski. Luulen että hän odottaa jotain oikeaa hetkeä. Ajattelee, ettei ole vielä valmis. Ymmärrän tuon. Ongelma on se, etten usko että hän on koskaan sen valmiimpi. Pitäisi vain uskaltaa hypätä!
Ja sitten on toki sekin mahdollisuus, että olen keskimääräistä enemmän sekaisin jai elämä on pelkkää illuusiota.
Pelkään etten koskaan voi olla onnellinen, kun meistä ei tullutkaan me. En halua tapailla ketään muita, koska pelkään että voisi tulla jotain semi-tunteita ja pelkään että silloin meistä ei tulisi me tämän oikean rakkauteni kanssa. Ihan kauheaa, mutta pelätessäni sitä, että elämäni valuu ohi, itse asiassa aiheutan juuri sen.
Samoin tiedän että rakkauteni pelkäsi sitä ettei meistä tulisi me. Hän pelkäsi yli kaiken tulevansa jollain tavalla nolatuksi. Ja kun pelkoa ei kunnolla tunnista, se alkaa ohjailla toimintaa tai lamauttaa kokonaan.
Nyt joku kysyy, miksi et vain puhu tämän ihmisen kanssa? Jos uskoisin, että hän pystyisi käsitellä sen puhelun eikä ajattelisi siinä olevan mitään noloa, niin soittaisin heti.
Hänen täytyy saada olla vapaa tekemään omat päätöksensä. Jokainen meistä on itse vastuussa omasta elämästään. Ja vaikka kuinka haluaisin en voi yksin rakentaa suhdetta, kun siihen tarvitaan kaksi. Hänen pitäisi olla valmis ottamaan riski. Luulen että hän odottaa jotain oikeaa hetkeä. Ajattelee, ettei ole vielä valmis. Ymmärrän tuon. Ongelma on se, etten usko että hän on koskaan sen valmiimpi. Pitäisi vain uskaltaa hypätä!
Ja sitten on toki sekin mahdollisuus, että olen keskimääräistä enemmän sekaisin jai elämä on pelkkää illuusiota.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hienosti kirjoitat. Itselläni samankaltaisia ajatuksia. Ja mitä enemmän miettii ja pähkäilee, sitä enemmän vain alkaa pää höyrytä ja elämä kulkee vain ohi kuin pendoliino, eikä pääse kyytiin. Pitäisi osata tarttua hetkeen, elää, ennenkuin viimeinen esirippu laskeutuu.
Pendolinolla pääsee Ouluun saakka, kai. En tiedä pääseekö Rovaniemelle.
Mitä tuohon voisi sanoa. Sinullakin on ajatuksia johon voin samaistua. Epätoivon hetket mullakin ollut, miettinyt olenko pilannut oman elämäni " tuntemalla" nämä tunteet. Enhän mä niille voinut mitään, kaiken tavoin yritin ja sitten luovutin. Nyt vaan yritän elää tätä olemassa olevaa elämää, niin hyvin kuin voin.
Tuskin olet keskimääräistä sekavampi, tietäisitpä kuinka sekaisin mä voin olla, niin jo naurattaisi. Täällä tuntemattomien joukossa voi kokea myös vertaistukea, kiitos ajatuksistasi.
Elämä heittää joskus ihmisen niin seinää vasten, että on pakko alkaa tehdä päätöksiä. On risteyksessä. Valittavana ehkä useampikin polku, mitä lähteä kulkemaan. Miten sen päätöksen tekee? Mitä kuuntelee?
Sydäntä, järkeä, intuitiota? Itselläni tällä hetkellä opetus taas kaiken rajallisuudesta: sukulainen sairaalassa, ei hyvältä näytä. Kun tajuaa ja sisäistää sen taas, että kaikki saattaa loppua silmänräpäyksessä.
Luin joskus jostain, että kuolema istuu ihmisen elämän matkalla kokoajan vasemmalla olkapäällä. Kun hyväksyy ja ymmärtää sen, uskaltaa rohkeammin elää.
Vähän sekavaa tämä minun jaaritukseni...Pahoillani. Liikaa, tai liian vähän kahvia..
Kukatahansa voi halutessaan satuttaa toista.
Pelko ei lamauta. Se laittaajuoksemaan entistä kovempaa.
Tämä käy ilmi jos villieläin on hyökkäämässä ihminen jähmettyy sekinniksi.
Tämän sekunni aikanatapahtuu aivoissa asioita todellanopeasti.
Arvioi tilanne japaraskeino selviytyä. Eli väität ettei ihminen pysty analysoimaan uhkaajosei tunnista sitä. Aikamieleniintoinen väite, oletus.
Käsittääkseni suhdetta aletaan rakennetaa tutustumalla. Voitko selittää missä kohtaa ihmiseen tutustuminen on riski?
Se mitä sinä uskot on sinun asiasi. Se ei kuitenkaan olevälttämättä fakta koskapuhut toisesta ihmisestä. Kuullostaa enemmän luottamus pulalta.
Luotatteko toisiinne? Jos ette niin ongelman ydin on siinä.
Mahdollisuuksia on aina monia. Kannattaa selvittää itselle mitä haluaa ja yrittää tehdäse mahdolliseksi. Pyytettömästi toinen huomioiden.
Suhteiden aloittamisissa on joskus hankaluuksia jos ei ymmärrä toisen käyttätymistä oikein. Parasta olisi ehkä puhua asia rauhassa selväksi niin että molemmat ymmärtävät mistä toinen puhuu. Tämä ei läheskään aina valitettavasti toteudu. Toivottavasti saat asian ymmärrettävästi perille.
Toivotan onnea. Tulet tarvitsemaan sitä. Ongelman ratkaisu ei välttämättä ole helpoimmasta päästä.
Revin sun kitas auki en pelkää yhtään koet kuoleman Tuu sit sanoo elämä on.
Elämä on, huudat sitten mitä hyvänsä. Tää elämä vaan on, niin sinunkin, sinä päätät mitä omalla elämälläsi teet.
Olet ihan oikeassa. Asia on juuri noin..
Hyvin kirjoitettu. Itse otin riskin ja otin yhteyttä viestillä. Pääsin harhoistani. Toinen pelkäsi, ei halunnut tai jotain muuta. En saanut koskaan vastausta. Pääsin lopulta irti hänestä. Annoin hänelle valinnan vapauden, ilman kahleita.
Pelkäsin toki, ja kärsin lopputuloksesta pitkään - mitä jos. Mutta lopulta se oli juuri niin yksinkertaista. Toinen olisi voinut sen hoitaa ikävämminkin, ruveta pilkkaamaan, kertoa muille. Joten lopulta olen tyytyväinen että kävi näin.
Täällä on varattu. Yhtenä sellaisena, en voi muuta kuin sääliä tuota ajatustapaa.
Ei multa.
No mikäs siinä säälittää? Jos ei toinen halua puhua, tai ottaa selvää, eikö silloin ole viisaampaa luovuttaa?
Kylläpä menee raskaaksi keskustelu,säälihän on sairautta.
Pohdiskelet tässä omaa tilannettasi ja kai siitäkin voi syntyä jotakin, mikä selventää tilannetta omassa mielessäsi. Yksi asia kuitenkin jäi minua häiritsemään, sillä pohdintoihisi liittyy toinen ihminen. Ei ole kovin hedelmällistä pohdiskella yksikseen suhdetta tai sen muodostumista, jos toinen ei siihen osallistu. Mielestäni tällainen tilanne pitäisi keskustella pois päiväjärjestyksestä sen toisen ihmisen kanssa. MIhinkä se siitä odottamisesta muuttuu, muutakuin mutkistuu.
Eihän se vastaus voi olla valmis, jos ei mitään ole edes aloitettu. Ihmiset ovat mielestäni niin mielettömiä ja outoja kun eivät suostu keskustelemaan avoimesti asioista. Vai onko se juuri sitä suomalaisuutta? Ei ihmekään, jos siinä ahdistuu yksi jos toinen.