En ole varsinaisesti yksinäinen, tai ainakaan en kärsi yksin olemisestani, mutta ei ole mitään muuta palstaa, jonne tämän voisin kirjoittaa, niin kirjoitan tänne. Miksi tällä osastolla ei ole palstaa nimeltä 'Henkinen hyvinvointi'?
No, joka tapauksessa... Joululomalla omaisten luona näin pitkästä aikaa myös sisaruksiani. Olemme kaikki kolmekymppisiä ja asumme eri puolilla Suomea. Isosiskoni on pärjännyt elämässään objektiivisin kriteerein mitattuna erinomaisesti: hän on suorittanut ja saavuttanut oikeastaan kaiken, mitä ihminen voi hänen iässään olla saavuttanut (on uraa, korkeakoulututkintoa, rahaa, oma iso talo, mies, lapset, ystäviä, terveys, harrastuksia, hoidettu kroppa jne). Minulla ei ole näistä juuri mitään...
Aina kun tapaan siskoni, olen mielelläni hiljaa ja kuuntelen hänen juttujaan. Minusta on kiva, että minulla on menestyviä perheenjäseniä. Minua myös kiinnostaa kuulla juttuja ja kuulumisia ihmisistä, joiden kanssa hän on tekemisissä.
Viime vuosina, kun olen olosuhteiden pakosta tavannut siskoani vain harvakseltaan, olen alkanut nähdä hänet tavallaan uusin silmin. Huomaan asioita ja piirteitä hänessä, joita aiemmin en ollut huomannut. Hänkin varmaan on kokenut samoin minusta, luulisin...
Olen miettinyt ensinnäkin, että miksi siskoni on niin paljon suorituskeskeisempi kuin minä. Miten hän haluaa niin paljon käyttää energiaa saavuttaaksen statusta ja materiaa, ja miksi minä en tee niin? Mutta kaikkein hämmentävin havainto on se, että minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että siskoani harmittaa, etten kadehdi häntä. Vaistoan, että hän tuntee vihan sukuisia tunteita minua kohtaan. Aivan kuin minulla olisi jonkinlainen "avain hänen mielenrauhaansa", ja hän on vihainen minulle, koska en anna tätä avainta hänelle.
Lapsesta lähtien meidän välimme ovat olleet sellaiset, että siskoni on se hallitsevampi osapoli ja minä olen alistuvampi. Toisaalta, se kuuluu persoonallisuuteeni: olen ihan ok tässä passiivisemmassa asemassani, koska se on minulle luontaista.
Aina kun olen siskoni "alapuolella" jossain vertailussa, siskoni on minua kohtaan ystävällinen, mutta heti, jos olen ohittamassa häntä jossain asiassa, hän rupeaa ilkeäksi ja suorastaan vihamieliseksi. Teini-ikäisenä hän haukkui minua usein, ehkä siitä syystä, että olin joissain asioissa häntä lahjakkaampi.
Onko tällainen dynamiikka tuttua kenellekään muulle? Minulla on tässä nyt kyse sisarten välisestä suhteesta, mutta voi kai tällaista esiintyä myös esim. ystävyyssuhteissa (?) tai muissa vertaissuhteissa. Olisi kiva lukea muiden mielipiteistä tai kokemuksista!
No, joka tapauksessa... Joululomalla omaisten luona näin pitkästä aikaa myös sisaruksiani. Olemme kaikki kolmekymppisiä ja asumme eri puolilla Suomea. Isosiskoni on pärjännyt elämässään objektiivisin kriteerein mitattuna erinomaisesti: hän on suorittanut ja saavuttanut oikeastaan kaiken, mitä ihminen voi hänen iässään olla saavuttanut (on uraa, korkeakoulututkintoa, rahaa, oma iso talo, mies, lapset, ystäviä, terveys, harrastuksia, hoidettu kroppa jne). Minulla ei ole näistä juuri mitään...
Aina kun tapaan siskoni, olen mielelläni hiljaa ja kuuntelen hänen juttujaan. Minusta on kiva, että minulla on menestyviä perheenjäseniä. Minua myös kiinnostaa kuulla juttuja ja kuulumisia ihmisistä, joiden kanssa hän on tekemisissä.
Viime vuosina, kun olen olosuhteiden pakosta tavannut siskoani vain harvakseltaan, olen alkanut nähdä hänet tavallaan uusin silmin. Huomaan asioita ja piirteitä hänessä, joita aiemmin en ollut huomannut. Hänkin varmaan on kokenut samoin minusta, luulisin...
Olen miettinyt ensinnäkin, että miksi siskoni on niin paljon suorituskeskeisempi kuin minä. Miten hän haluaa niin paljon käyttää energiaa saavuttaaksen statusta ja materiaa, ja miksi minä en tee niin? Mutta kaikkein hämmentävin havainto on se, että minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että siskoani harmittaa, etten kadehdi häntä. Vaistoan, että hän tuntee vihan sukuisia tunteita minua kohtaan. Aivan kuin minulla olisi jonkinlainen "avain hänen mielenrauhaansa", ja hän on vihainen minulle, koska en anna tätä avainta hänelle.
Lapsesta lähtien meidän välimme ovat olleet sellaiset, että siskoni on se hallitsevampi osapoli ja minä olen alistuvampi. Toisaalta, se kuuluu persoonallisuuteeni: olen ihan ok tässä passiivisemmassa asemassani, koska se on minulle luontaista.
Aina kun olen siskoni "alapuolella" jossain vertailussa, siskoni on minua kohtaan ystävällinen, mutta heti, jos olen ohittamassa häntä jossain asiassa, hän rupeaa ilkeäksi ja suorastaan vihamieliseksi. Teini-ikäisenä hän haukkui minua usein, ehkä siitä syystä, että olin joissain asioissa häntä lahjakkaampi.
Onko tällainen dynamiikka tuttua kenellekään muulle? Minulla on tässä nyt kyse sisarten välisestä suhteesta, mutta voi kai tällaista esiintyä myös esim. ystävyyssuhteissa (?) tai muissa vertaissuhteissa. Olisi kiva lukea muiden mielipiteistä tai kokemuksista!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Likaisuus on pinnallista - aluksi ja lopuksi.
Kyllä tuollainen asetelmaa on ihmissuhteissa. On hienoa kun ihminen pärjää, pääsee pitkälle urallaan ym. mutta ei tervettä jos motiivina on olla toisten yläpuolella, heikon itsetunnon vuoksi, olla halita elämää.
Siskosi saattaa sisimmässään olla yksinäinen, ontto ja hänen psyykkinen rakennelmansa horjuu. Se minkä varaan hän on rakentanut elämänsä, ei kestä.
Todellisuudessa voit olla sinä, se vahvempi ja onnellisempi ihminen. Älä pönkitä sisartasi ja ketään alistumalla väärällä tavalla.
Ei kuulosta kivalta. Mulla ei ole kauheesti mitään neuvoja... sisarkateutta tuo on. Siskosi on siihen taipuvainen. Sisarkateudelle ei välttämättä tarvitse edes olla mitään kunnon syytä, se vain on. :) Yritä olla ottamatta siitä stressiä.
En kuitenkaan usko, että siskosi haluaa sua mitenkään alistaa. Hänellä on vain erilainen luonne kuin sulla. Oon itse sellainen, että mulla on tarve todistaa itelleni, että menestyn ja saavutan asioita elämässäni. En päästä itseäni helpolla. En ole yhtään kilpailuluonne, mutta olen itsekriittinen. Kilpailen itseni kanssa, mutten muiden kanssa. Hermostun ehkä jollain tavalla siitä, jos mua aletaan verrata johonkin toiseen, niin hyvässä kuin pahassakin. En ole perfektionisti, enkä äärimmäisen järjestelmällinen. Sanoin nuo asiat vain sen takia, että ne yleensä ehkä liitetään yhteen.
Mulla on sellaiset huonot puolet, että hermostun ehkä aika helposti silloin, kun en osaa jotain tai en saa jotakin toimimaan. Hermostun välillä myös toisille ihmisille, mutta rauhoitun myös tosi nopeasti. Olen huomannut, että varsinkin vähän tuntemattomampia ihmisiä saatan aika helposti loukata.. ehkä.. näin ei käy usein. Olen oppinut olemaan hillitympi, koska en tietoisesti "hermostu", mutta jotkut toiset ihmiset saattavat kokea sen niin.
Miksiköhän aloin selittelee omaa luonnettani?? En halua tässä mitenkään erityisesti tuoda itseäni esille, mutta haluan vain yrittää kertoa, että ihmisillä on erilaisia luonteenpiirteitä ja niissä saattaa olla myös huonoja puolia. Kaikki ei välttämättä ole edes sitä, miltä näyttää. Ei kyllä kuulosta kivalta, jos siskosi vaikuttaa jotenkin vihamieliseltä. En osaa oikein sanoa, että mitä se on...
Voin kuvitella, että hän haluaisi sulta vähän vastavuoroisuutta keskusteluun. Ehkä hän tykkää vähän sellaisesta "dynaamisuudesta". Saatan olla myös väärässä, mutta en usko, että hän haluaa sinua alistaa. Luulen, että hän haluaa sinulta enemmän aktiivisuutta ja sellaista itsevarmaa asennetta. Hän ehkä turhautuu siihen, että hän kertoo sulle aina kaikkia juttuja ja sä vaan kuuntelet. Se on hienoa, jos ihminen on hyvä kuuntelija, mutta kuulumisista ja kaikesta elämänmenosta jutellessa ei välttämättä ole hyvä olla kokoajan kuuntelijan roolissa.
Ei hän tietenkään odota, että kertoisit samankaltaisia juttuja kuin hänkin, koska elätte erilaista elämää. Ei sisarusten kesken tarvitse miettiä mitään menestysjuttuja vaan ihan kuulumisia ja muita sellasia tärkeitä asioita elämässä.... mutta ymmärrän, jos sinulle on luonnollista olla aika hiljaa ja olla rauhallinen... luulisi, että siskosikin huomaa ja muistaa sen. Ehkä se johtuu siitä, ettette ole jutelleet pitkiin aikoihin ja hän kavereidensa kanssa juttelee jotenkin "äänekkäämmin" ja hänelle jää tuo vaihde päälle?? Eikä hän -välttämättä- tahdo päästä pätemään. Ehkä se vaan kuulostaa siltä, koska hänellä on ne omat elämän kuviot, joista hän puhuu.. mieluiten ihmiset kai puhuu niistä hyvistä jutuista, jos elämässä menee hyvin. Voi olla, että hänenkin onnensa vielä kääntyy... tai sitten se on jo kääntynyt ja hän yrittää todistella jotain. :D Mun on turha arvailla.
En oikein tiedä :D mulla on itsellä kaks veljeä ja meillä on kaikilla ehkä hieman etäiset välit toisiimme, emmekä puhu keskenämmä nykyään juuri mistään. Me ollaan kaikki vielä nuoria tai nuoria aikuisia niin en välttämättä voi puhua millään vankalla kokemuksen äänellä. Joo en tiedä varmaan paljoo mitään, mut kunhan taas selostin kaikkea.
ps. Täällä on myös kateellisuus palsta. Suhteet-tunteet-kateellisuus. Mun puolesta teksti voi kyllä olla täälläkin, ei se niin tarkkaa ole..:)